top of page

Luitko jo nämä?

Kun uhmaikä/ tahtoikä alkoi, ymmärsin pian 2 asiaa


Tahtoikä. Tahtoikäinen heittelee tavaroita pirunsarvet päässä.


Uhmaikä ei kolkuta oveen, vaan se rynnistää sisään. Kun Sohvin uhmaikä alkoi rytinällä, tajusin 2 asiaa:

1.On pakko alkaa joustaa enemmän, muuten koko päivä on pelkkää takkuamista joka asiasta.

2.Ainakaan lapsestani ei näytä kasvavan lauman mukana menevä lammas. Hänellä on omaa tahtoa ja sehän on myös hieno asia.


Näin raju muutos meillä nähtiin:

Sohvin ollessa siinä kahden vuoden korvalla, meillä meni ihanasti. Tyttö totteli kiltisti äitiä ja sydämet vaan singahtelivat ilmaan, kun päivät soljuivat niin ihanasti taaperon kanssa leikkien/ruokaillen ja torkkuen. Jopa pottaan tutustumisessa oli edistytty ja lupaavia tuloksia pottaan oli saatu jo useita. Unet sujui hyvin. Ruokailu sujui hyvin. Leikkiminen sujui hyvin. Toisten lasten kanssa sujui hyvin. Kaupassakäynnit sujui hyvin. Neuvolakäynnillä olin itsekin hämmästynyt, että mitään suurempaa valittamisen aihetta en keksinyt. Ja ylipäätään käynti sujui hyvin Sohvin leikkiessä leluilla äiteen ja neuvolatädin höpöttäessä kilpaa. Kun olimme lähdössä kotiin, innostui Sohvi leikkimään aulan leluilla. Sanoin hetken päästä, että ”laita lelut takaisin paikoilleen, niin lähdetään”. En hetkeäkään uskonut, että hän oikeasti tottelisi, koska kotonakaan ei olla lelujen keräystä harjoiteltu. Lähinnä esitin siinä, että näin varmaan kuuluisi sanoa tässä kohtaa, kun ovi terkkarin huoneeseenkin oli vielä auki. Olin ihan äimänä, kun lausahdukseni jälkeen, Sohvi kiltisti laittoi kaikki lelut huolellisesti takaisin paikoilleen ja tuli sitten pukemaan. Eräs terkkarikin siinä sattui tämän nähdä ja yhdessä ihasteltiin miten kiltti tyttö on. Tämän muiston talletin onneksi syvälle sydämeeni, sillä vähänpä tiesin, että edessä olisi hyvin erilaisia aikoja.


Muutama viikko tämän jälkeen kaikki muuttui. Tuntui, että päivät olivat pelkkää huutoa ja itkua aamusta iltaan. Milloin siitä, että äiti oli avannut oven, vaikka Sohvi olisi halunnut. Milloin siitä, että äiti ehti vahingossa painaa valokatkaisimesta, vaikka Sohvi olisi halunnut. Välillä huutoitkua syntyi jostain asiasta, mikä jäi vanhemmille täysin mysteeriksi. Raivoitkukohtauksia oli helposti 10 päivässä ja se ajoi äiteen kyllä romahduksen partaalle. Tulee mieleen ne kansantarut joissa uskottiin, että oma lapsi oli kaapattu peikkojen maailmaan ja tilalle oli saatu vaihdokas, peikkolapsi, joka oli täysi riiviö. Alan ymmärtää mistä nämä sadut on peräisin. Niin rajulta tuo muutos tuntui, aivan kuin lapsi olisi vaihtunut. Taapero löi, yritti purra ja hakkasi päätään lattiaan tunnekuohuissaan.


Kun Sohvi oli jonkun aikaa kiukunnut päivät pitkät ja kieltäytynyt syömästä mitään ”oikeaa ruokaa”, ajattelin että tämä on taas joku mysteerinen vaihe. Eräänä päivänä kuitenkin hoksasin, että tytöllä helottaa toinen poski punaisena. Tämä toispuolinen helotus liittyi Sohvilla aina hampaidentuloon. Lisäksi tyttö oli halunnut vetää lounaaksi pari desiä jäisiä herneitä. Sillon tajusin katsoa suuhun ja huomasin, että sieltähän oli puskemassa viimeiset neljä isoa puruhammasta. Ei ihme, että kiukuttaa. Sohvi on aina reagoinut voimakkaasti hampaidentuloon ja sitä sanotaan, että nämä viimiset maitohampaat on ne kipeimmät. Aloin tarjota Sohville kipulääkettä. Joskus hän otti ja joskus ei ottanut, mutta kyllä se tuntui vähentävän kiukkuilua. Usean viikon ajan Sohvi tykkäsi tosiaan syödä kaikenlaista kylmää; wokkivihanneksia, herneitä, jätskiä. Mutta kyllä kiukkuun liittyi muutakin. Tahtoikä/uhmaikä oli alkanut.


Jakamisesta oli tullut mahdotonta. Lähinnä äiteen kanssa ei enää leikitty. Jos äiti koski Sohvin leluun, otti Sohvi lelun pois, saattoi heittää sen jopa taakseen ja samalla katsoi tiukan uhmakkaasti äitiä silmiin. Samoin uimahallissa alkoi Sohvi hermostua, jos joku otti pallon Sohvin läheltä, vaikka Sohvilla oli jo itselläänkin pallo sylissä. Sohvi kävi myös ahkerasti ”pyytämässä” muilta aikuisilta palloja tai kellukkeita, aivan kuin tietäen, että toiset lapset ei niitä hänelle antaisi kuitenkaan, mutta aikuiset ovat aina suhtautuneet ymmärtäväisesti hänen tarpeeseensa hamstrata leluja. Raivo iski myös siitä, kun olisi pitänyt mennä suihkuun uimahallissa, äitikään ei olisi saanut mennä. Ihmiset siirtyivät kauemmaksi suihkuttelemaan raivoavan taaperon lähettyviltä. Lopulta äitee kävi suihkussa yksin ja taapero oli tyytyväinen vasta päästyään pukkarille. Kaupassakin alkoi tulla yllättäviä raivokohtauksia. Hän olisi ilmeisesti halunnut itse avata itsestään avautuvat ovet ja heittäytyi dramaattisesti maahan raivoamaan ovien kohdalle. Toisella kertaa kaupan kassalla hän heittäytyi jo uhmakkaan dramaattisesti maahan mahalleen, mutta ei nähtävästi keksinyt mitään raivottavaa, kun nousi pian äidin houkuttelemana ylös lastaamaan tavaroita liukuhihnalle.



uhmaikä


Usein huutoitku alkoi jo aamusta, kun jokin pieni asia ei mennyt hänen tahtomallaan tavalla. Aivan kuin hän olisi tyhjästä oikein keksimällä keksinyt mitä tahansa, mistä voisi nostaa hirveän metakan. Voin sanoa, että useamman kerran aamutoimissa tuli ääneenkin sanottua, että ”ei kyllä huvita lähteä mihinkään sun kanssa, jos sä vaan huudat”. Ja sehän on totta. Harva ihminen haluaa tietentahtoen tuntea noloutta, häpeää tai avuttomuutta julkisella paikalla. Ei houkuttele yhtään. Uhkaukseni tepsi kyllä välittömästi, jos oli Hoplop tms. jäämässä väliin ja oli sydäntä särkevää nähdä, kuinka Sohvi heti itkua nieleskellen skarppasi ja lopetti kiukuttelun ja pääsimme lähtemään. Ja usein kun lähdimme jonnekin karmean aamun jälkeen, tuli päivästä kuitenkin ihan tosi hyvä, eikä draamailuun tullut enää tarvetta. Silti tunnistan, että on täysin väärin uhkailla itkevää lasta. Sehän vain viestii, että lapsen tunteet eivät ole sallittuja tai tärkeitä. Porautuu suoraan lapsen itsetuntoon. Tämä on taas niitä omasta lapsuudesta opittuja taitoja. Ne istuu syvässä.


Mitä ihmettä vanhemman pitäisi tehdä sillon, kun koko päivä on aamusta asti pelkkää huutoa joka asiasta? Tässä on kyse siitä, että taapero opettelee sietämään pettymyksiä, eikö niin? Jos itse olisin pettynyt ja surullinen, en todellakaan toivoisi, että joku huutaisi mulle, että en kyllä lähde sun kanssa kauppaan, jos vaan itket koko ajan. Toivoisin lohdutusta. Mutta kun taapero ei välttämättä halua syliin, hän haluaa tuntea ja näyttää tunnetta. Usein hän vähän myöhemmin kuitenkin haluaa syliin. Sitten pitäisi sanoittaa se tunne. Että olet pettynyt, kun et saa nyt mehua tai kiukkuinen kun olet väsynyt. Tai sinua harmittaa nyt jokin asia tosi paljon. Äiti ei vaan oikein ymmärrä mikä.


Toisaalta mietin. Pitääkö vanhemman todella kestää kaikki ja pysyä aina rauhallisena? Joku yleinen paine pistää sanomaan, että tietenkin pitää pysyä aina rauhallisena ja vastaanottaa kaikki lapsen tunteet. Onko vanhemmalla oikeus näyttää omia tunteitaan? Eikö sekin ole huonoa esimerkkiä, että vanhempi yrittää peitellä ärtymystään ja väsymystään viimeiseen pisteeseen asti? Kerran, kun huutoitku alkoi taas heti aamusta ja enteili uuvuttavaa päivää, sanoin Sohville (vielä kun olin rauhallinen ja virkeä) tosi empaattisesti: ”Tiiätkö, kun äiti ei oikein jaksais, kun sä vaan huudat ja itket koko ajan.” Sanoin sen hyvin hiljaisella äänellä, vähän kuin tunnustaakseni, että minäkin olen vain ihminen. Sohvi hiljeni ja vaikutti yhtäkkiä tyytyväiseltä ja sen jälkeen aamutoimet sujuikin ihan hyvin. Eli ehkä ne lukuisat taaperon raivokohtaukset, joissa on jaksanut olla empaattinen, tuottivat nyt tulosta. Nyt Sohvi osasi nähdä äidin tunteet. No tätä en ole sen jälkeen muistanut käyttää, eikä tarkoitus olekaan vaimentaa aina kaikkia lapsen tunteita. Siitä ei hyvää seuraisi, mutta joskus todella tarvitsee sen pienen hetken, mielellään pidemmänkin, jotta voi keräillä voimia niihin tuleviin rankkohin päiviin.


Pahimpiin hetkiin olen kehitellyt keinon, jolla estän itseäni pillastumasta. Kun Sohvi raivoitkee jostain kymmenennestä asiasta, laitan tv:stä päälle jotain rentoa lifestyle-ohjelmaa, jossa tyytyväiset ihmiset puhelevat iloisesti niitä näitä. Koska olen ihminen, joka imaisee itseensä vallitsevan tunneilmapiirin, niin tästä saan sitä voimaa olla rento ja rauhallinen. Keksin myös yhden lauseen, joka sopii jokaiseen uhmakohtaukseen. En ole vielä kokeillut tätä, mutta tämä sopii joka tilanteeseen. Empaattisesti, rauhallisella äänellä: ”Eiköhän me tästäkin selvitä.” Tämä antaa voimaa myös itselle. Eiköhän me vanhemmatkin tästä selvitä. Hetki kerrallaan, eiköhän me tästä selvitä.


Pakko vielä sanoa, että vaikka taaperon julkisia raivareita on ollut lukuisia, en ole toistaiseksi koskaan kohdannut vihaisia tai halveksuvia katseita tai vanhemmuuteni arvostelua. Ehkä ne ihmiset ottavat jalat alleen mielummin kun jäävät seuraamaan tilannetta. Siitäkin huolimatta, joskus tuntuu, että olemme kuin kiertävä sirkus täynnä uusia esityksiä. Useimmiten taaperon raivotessa, kun katselen avuttomana ympärilleni, kohtaan jonkun lempeän hymyilevän katseen. Useimmat ihmiset muistavat mitä on olla kaksivuotiaan vanhempi. Hänellä on paljon tunteita ja hän uskaltaa näyttää niitä.


Kurkkaa tästä myöhemmän ajan: 5 vinkkiäni uhmiksen raivareihin.


Comments


Commenting has been turned off.
äiteentunnustuksia uhmaikä
Äiteen tunnustuksia on huumorilla höystettyjä poimintoja uhmaikäsen Sohvin ja uusavuttoman äiteen kasvusta ihmisinä.
aiteen tunnustuksia uhmaikä
bottom of page