top of page

Luitko jo nämä?

Kun uhmaikä jatkuu, jatkuu ja jatkuu...



uhmaikä

Niin siis kauanko tätä vielä kestää?


Kaikki alkoi jo 1v 8kk iässä kun taapero alkoi lyömään tai uhkaili puremisella, kun hänen mielipiteitään ei nähty. Oli pään lyömistä lattiaan kun tahtoa ei saanut läpi. Pinnasängystä kiivettiin helposti ylitse ja nukahtaminen oli uusissa ongelmissa. Asiaa ei yhtään helpottanut se ettei taapero puhunut joten yhteistä kieltä asioiden selvittämiseen ei ollut. Lopulta tuli ihana seesteinen hetki juuri ennen 2v ikää.. kunnes sitten pamahtikin uhmaikä täysillä päälle siinä heti 2 v jälkeen. Kun vertaan aikaa nyt ja silloin, niin okei, julkisia itkupotkuraivareita ei enää ole ollut, luojan kiitos. Ei ole tarvinnut jännittää tai perua menoja uhmiksen mielentilan mukaan. Ja nyt kun kaikki hampaatkin ovat puhjenneet, niin ei ole enää sitä särkykiukkuakaan. Joten kyllä, olen kiitollinen että olemme päässeet tähän pisteeseen, jossa moni asia on helpottanut ja ehkä ratkaisevana tekijänä on ollut se, kun Sohvi oppi puhumaan. Nyt asioista ja tunteista on voitu keskustella paremmin. Kuitenkin on päiviä, kun mietin, että kauanko tämä uhmaikä oikeen jatkuu? Eikö tätä ole kärsitty jo ihan tarpeeksi. Ihan tosi. Joinain päivinä uhmiksemme tunteet käyvät edelleen niin herkillä, että hän loukkaantuu hyvin pienistä asioista, koko päivän. Siis äidin mielestä pienistä asioista. Jos sanon jonkin asian liian jämäkästi tai käskevästi hän alkaa pienesti nyyhkyttää ja sitten purskahtaa lohduttomaan itkuun. Otan hänet syliin ja lohdutan, selitän, "kun me myöhästytään kohta", "kun äitiä väsyttää", "kun tulee iso sotku". Eli ne tyypilliset tilanteet, joissa äidin ääni alkaa tiukentua. Tulee pakostakin mieleen, olenko kasvattanut lapsestani liian herkän. Onko se edes mahdollista? Eikö herkkyys ole synnynnäistä ja kovuus se suojamuuri joka herkkyyden ympärille rakennetaan. Vaikka juuri tätähän halusin, että hän uskaltaisi aina näyttää tunteensa ja ilmaista, jos tulee loukatuksi tai joku on epäkunnioittava häntä kohtaan. Että hän ei tukahduttaisi ja kerryttäisi sisälleen kaikkea sitä paskaa, mitä maailma pakostakin lykkää eteen. Ja jos hän ei reagoisi noin voimakkaasti niin enhän tajuaisi itsekään kuinka olen ärjähtänyt jostain asiasta, jonka olisi voinut sanoa ihan nätistikin. Ja haluan olla lastani kohtaan kunnioittava, jotta hän lopulta keräisi elämänsä varrelta lähelleen niitä ihmisiä, jotka ovat mukavia ja kunnioittavia. Monestihan sitä kerääntyy ympärille niitä samantyyppisiä ihmisiä joiden kanssa on lapsuutensa viettänyt, koska on tottunut itse juuri tietynlaiseen tunneilmastoon. Oli se sitten sellainen, jossa huudetaan ja raivotaan ja tavarat lentelee tai sellainen, jossa mökötetään maailman tappiin asti, eikä koskaan puhuta asioita halki. Toivoisin, että meidän perheen ilmapiiri olisi sellainen, ettei kenenkään tarvitsisi varoa suututtamasta ketään eikä kenenkään tarvitse kävellä kuin lasinpalasilla. Että virheiden tekeminen ei olisi maailmanloppu ja että lapsi saisi meluta, nauraa, itkeä ja huutaa, olla lapsi. Että olisi halveksunnan, paheksunnan, virheiden kyttäyksen ja moittimisen sijaan, kunnioitusta, edes yritystä ymmärtää toisia ja kannustusta. Koska mehän ollaan samassa veneessä. Mistä me saadaan tukea ja voimaa, jos ei meidän omasta perheestä. Joten, kyllä, hän saa olla herkkä. Hänen täytyy olla herkkä, jotta me paatuneet aikuisetkin ymmärretään olla herkempiä.


Mutta silti, ihan tosi. Koska tämä loppuu? Koska olen jotenkin itse ajatellut, että päiväkodin aloitus voisi tehdä hyvää. Sohvi saisi tavallaan "oman elämän" eikä olisi niin riippuvainen meidän aikuisten tunneilmastosta. Hänellä olisi muutakin elämää ja paljon muitakin ihmisiä elämässä. Voin olla tässä ihan hakoteillä, mutta jos peilaan asiaa aikuisen ihmisen elämään niin on ihan tervettä, että kaikilla olisi jotain perheen ulkopuolista elämää. Joku jonka kanssa vaihtaa ajatuksia, viettää mukavaa aikaa ja pitää hauskaa. Jää nähtäväksi pitääkö teoriani paikkansa, vai puretaanko päiväkodin ikävät tapahtumat iltaisin itkuhuutona kotona? Todella toivon, että niin ei käy, vaan päiväkodista saisi useimpina päivänä sellaista positiivista energiaa, "Sohvi osaa itse" ja "oppii uusia taitoja" ,"tapaa kivoja kavereita" -tyyppistä energiaa. Pienen googlauksen jälkeen, saatan ollakin oikeilla jäljillä, koska päiväkodin aloitus, jos mikä on itsenäiseksi, äidistä erilliseksi ihmiseksi opettelua ja niinhän tapahtuu, kun Sohvi saa päiväkodissa touhata aivan omiaan ilman äidin valvovaa silmää.


Uhmaiän pituuteen ei google anna paljon lohdun sanaa. Sen kesto vaihtelee ja useimmilla on ohi 4-5 vuoden paikkeilla. Siis vielä 2 vuotta tätä!!! Mutta kaiken järjen mukaan, kun uhmaiän tarkoitus on täyttynyt, eli lapsi on kasvanut erilliseksi omaksi itsekseen niin uhmaikä lakkaa. Ja uhmaikä voi lakata äkillisestikin MLL sivujen mukaan. Keskustelupalstojen perusteella taas lapsen uhma jatkuu enemmän ja vähemmän sinne murrosiän jälkeiseen aikaan, että välillä tulee mukavia suvantovaiheita ja sitten taas harataan vastaan joka asiassa. Tavallaan tämä kuulostaa loogiselta, koska eihän mikään 3 vuotias ole vielä kauhean itsenäinen ihmisyksilö. Tulee vielä monta vaihetta ennen kuin lapsi on valmis lentämään pesästä.


Ei tähän ole mitään varmaa vastausta. Se voi loppua huomenna tai sitten vain tauota hetkeksi. Se voi jatkua vielä vuosia, mutta varmasti tulee helpompia vaiheita välillä. Se mikä on varmaa, on se, että lapsi on kuin peili. Mitä enemmän jaksan vastata tunnekuohuihin lempeästi ja lohduttaa pettymysten äärellä, sitä enemmän Sohvi oppii näistä tilanteista taitoja selvitä voimakkaista tunteista ja pettymyksistä elämässään.

Comments


Commenting has been turned off.
äiteentunnustuksia uhmaikä
Äiteen tunnustuksia on huumorilla höystettyjä poimintoja uhmaikäsen Sohvin ja uusavuttoman äiteen kasvusta ihmisinä.
aiteen tunnustuksia uhmaikä
bottom of page