Lapsi ei suostu kylpyyn

Jo vauvana kylvetys oli puuhaa josta Sohvi tykkäsi. Sohvin kasvaessa hommattiin kaikenlaisia kumiankkoja, pikkuveneitä ja ongintaleluja Sohvin pieneen ammeeseen. Kylpeminen oli Sohville aina mukavaa ja hänet sai siitä herkästi innostumaan. Joku kerta Sohvi halusi välttämättä ison kasan pikkuautoja uitettavaksi. Silloin rakennettiin myös duploista liukumäki autoille ja sitten tuotiin kylpyammeen viereen jakkara, jonne liukumäki sijoitettiin. Siinä saivat sitten pikkuautot molskahtaa veteen hurjaa kyytiä yksi kerrallaan.

Sitten tuli yllättäen (2,5v paikkeilla) vaihe ettei Sohvi enää halunnut kylpyyn. Sen sijaan hän halusi suihkuun, niinkuin aikuisetkin menivät. No sehän oli ihan ok.

Sitten tuli vaihe että Sohvi ei halunnut että hiukset kastuivat. Pesen tosi harvoin Sohvin hiuksia shampoolla, mutta latvoihin on pakko laittaa jotain hoitoainetta, muuten hiukset on solmussa koko ajan. Joten tästä tuli vähän ongelma. Kerran pakolla pesin sitten hiuksia, mutta tämähän kadutti itseä lujaa jälkeenpäin, koska Sohvihan ei enää halunnut tämän jälkeen sitäkään vähää kylpyyn.

Tuli vaihe kun Sohvi kieltäytyi jyrkästi kylvystä ja suihkusta. Yleensä kävimme suihkussa n. joka toinen/kolmas päivä, mutta nyt toivoin että saisimme lapsen pestyä edes kerran viikossa. Olin ihan kuutamolla: miten tämä lapsi ei nyt suostu kylpyyn. Miten tästä oli tullut näin vaikeaa? Hankalaa vaihetta kesti usean viikon. Sohvin sai silloin tällöin lahjottua kylpyyn mehutripillä, mutta hiukset eivät saisi kastua. Ja auta armias sitä huutoa kun vettä sitten roiskui vahingossa kasvoille tai hiuksille äidin tai iskän suihkutellessa ammeen vieressä. Erikoista oli että uimahallissa ei ollenkaan haitannut jos hiukset ja kasvot kastuivat, mutta kotioloissa se oli katastrofi?? Muistelen että Sohvin uhmaiän pahimmassa vaiheessa oli kyllä muutama huutoitku uimahallissa kun olisi pitänyt mennä suihkuun ja kerran on menty ilman suihkua kotiinkin. Mutta yleisesti ottaen Sohvi rakastaa ajatusta uimahalliin menosta.

Ajattelin vaan, että tämä on vaihe ja se kestää sen aikansa ja parempi etten pahenna tilannetta nyt. Lasken vain sitä omaa rimaani. Jos lapsi ei haise kovin pahalle niin se on tarpeeksi puhdas. Wet vipesit käyttöön ja pahimmat liat pois naamasta ja takapuolesta.

Pitkien neuvottelujen jälkeen sain silloin tällöin pestyä Sohvin hiuksia. Yleisimmin keskusteluun kuului seuraavia lauseita: "kun ne ovat ihan ruokatakuissa! Niitä on pakko pestä, edes latvoista! ja saat sanoa kun vesi on juuri sopivaa ja lupaan että yhtään vettä ei mene kasvoille (kunhan pidät leuan pystyssä)" Eli pesuhetkiin tarvitsi lahjontaa, hieman enemmän aikaa, pitkää pinnaa ja keskustelua. Ja lopulta pitää olla valmis luopumaan kaikista sen hetkisistä pesutavoitteista ja vaan yrittämään uudestaan joku toinen päivä, jos homma ei vaan onnistu.

Nyt 3,5 vuotiaana Sohvi tulee useimmiten kylpyyn. Hiusten pesu on edelleen välillä haastavaa, mutta toisaalta se onnistuu nyt helpommin pienen keskustelun jälkeen kuin vuosi sitten. Täytyy olla tosi väsynyt ja nälkäkiukkuinen ettei pesut onnistuisi. Ja nytkään uimahallissa ei veden tai pesujen kanssa ole mitään ongelmia.

Lapsen elämä on täynnä vaiheita ja Sohvilla moni asia kytkeytyy sen hetkiseen mielentilaan. Jos on elämässä uusia pelottavia asioita, niinkun vaikka päiväkodin aloitus tms. voi pelot levitä myös kaikkeen muuhunkin elämässä niinkuin vaikka kylpemiseen tai hiusten pesuun. Sohvi myös herkästi aistii ihmisten tunnetiloja niin että jos itsellä on vaikka jokin ahdistus päällä niin se ahdistus leviää helposti Sohviin.

• Älä pakota, muuten hommasta tulee vielä vaikeampaa jatkossa

• Rauhoita kylpytilanne niin ettei mihinkään ole kiire

• Tee kylpemisestä leikkiä, jonne saa tuoda lempilelunsa, lapsi voi kylvettää ankkaa, pikkuautoja, nukkea tms.

• Tee vaahtokylpy tai värjää vesi mehu- tai maitotilkalla/ elintarvikevärillä mielenkiintoiseksi

• Leikatkaa pihalta kukkien kukintoja kylpyveteen

• Puhaltakaa saippuakuplia kun lapsi istahtaa kylpyammeeseen

• Lapsi saa mehutripin tms jonkun herkun kylvyssä

• Vaihtakaa rooleja, anna lapsen pestä sinun hiuksesi ja suihkuttaa sinua suihkulla

• Hassutelkaa, anna lapsen ampua sinua vesipyssyllä tai anna lapselle lupa kokeilla miltä tuntuu mennä vaatteet päällä kylpyyn/lapsi voi "pestä" kylpyvedessä riisuttuja vaatteitaan

• Keskustele rauhassa, kerro miksi pitää peseytyä, kysy miksi lapsi ei halua peseytyä/ mikä pelottaa: lopulta kyse voi olla jostain joka on helposti korjattavissa (Esim jos pahin pelko on että vettä menee silmiin niin uimalasit)

• Kunnioita lapsen rajoja, vaikka et mitenkään pysty ymmärtämään miksi hiukset/kasvot tms. eivät saa kastua

• Laske omaa rimaa, onko tänään pakko mennä kylpyyn vai koittaisiko viikonloppuna paremmilla hermoilla ja uusilla ajatuksilla

• Ihan yhtä normaalia kuin se että lapsi käy joka päivä kylvyssä on se että lapsi käy kerran viikossa kylvyssä, meillä Sohvi käy kylvyssä normaalisti 2-3/ viikossa, eikä joka kerta välttämättä suostu edelleenkään hiusten pesuun, mutta kevyt ja rento tunnelma on se joka on auttanut eniten tässä

Päiväkodin aloitus - Pienen lapsen stressi ja miten lievittää sitä

3 vuotias lapseni on nyt ollut päiväkodissa usean kuukauden ajan 3-4pv/vk. Hän tykkää päiväkodista ja viikonloppuisin jo haaveilee sinne pääsemisestä. Hän tykkää myös kotipäivistä, mutta on myös aamuja kun häntä jännittää tai pelottaa mennä päiväkotiin. Päiväkodista viesti on aina se, että lapseni pärjää siellä hyvin, hän on reipas eikä mitään ongelmia ole. Silti kiukku alkaa joskus jo haettaessa tai viimeistään autossa, kun äiti kääntyi väärään suuntaan tai kun ollaan melkein jo kotona ja Sohvi itkee kun ei mentykään kauppaan. Hän itkee siis asioita, joita on mahdoton/hankala toteuttaa, ihan vaan jotta saisi itkeä. Takkuaminen jatkuu kotona. Kaikki on väärin ja vanhemmat tekee kaiken väärin. Sohvi on nenäkäs, röyhkeä ja epäkunnioittava. Hän hokee fraaseja, joita on oppinut toisilta lapsilta päiväkodissa, joten hän ei kuulosta enää omalta lapseltani. Hän käy kierroksilla ja rauhoittuminen on vaikeaa. Kun teemme yhdessä palapeliä, hän saattaa heittää yhtäkkiä kaikki palapelin palat ilmaan.

Luulin ensin, että kyse on uhmasta, mutta sitten huomasin, että usean vapaapäivän jälkeen lapseni muuttuikin normaaliksi itsekseen ja kiukuttelu loppui. Asiaa googlailtuani hoksasin, että kyse onkin stressistä. Eli pienen lapsen stressi ja syynä päiväkodin aloitus. Tämä helpotti omaa suhtautumista, kun tavallaan tajusin, ettei lapsi kiukkuile ilman syytä. Hän on kertakaikkiaan vaan niin uupunut päiväkotipäivien jälkeen. Ymmärtäähän sen, kaikki on niin uutta ja meidän rauhallinen kotielämä on niin erilaista kun isossa ryhmässä temmeltäminen. On eri asia olla muutaman lapsen kanssa leikkimässä pari tuntia, kun yrittää luovia isossa ryhmässä koko päivän. Lisäksi on opeteltava päiväkodin säännöt sekä opittava nopeasti uusia taitoja. Tämän lisäksi Sohvin puhe on myös kehittynyt hurjasti. On uskomatonta miten paljon asioita hän on oppinut parissa kuukaudessa. Vähemmästäkin uupuu.

Tällaisia stressin merkkejä huomasin:

• Hän järjesti jatkuvasti kiukkukohtauksia vain jotta voisi purkaa päivän aikana kertynyttä tunnetaakkaa.

• Hän kävi pehmoleluleikeissä läpi päiväkodin tapahtumia, varsinkin jos oli ollut jotain konfliktia tai jotain lasta oli komennettu.

• Joskus hän näki unia/painajaisia ja huusi niissä jotain vihaisesti.

• Lisäksi hän puhui tosi usein nukkumisesta. Hän saattoi ilmoittaa jo aamulla pian herättyään haluavansa nukkumaan, vaikka oli viikonloppu. Päiväkodin rappusia kavutessamme aamuisin hän usein jo haaveili päiväkodin päikkäreistä. Usein hän toivoi pääsevänsä automatkalle (jotta pääsee nukkumaan.)

• Hän maalasi erään rankan päiväkotipäivän jälkeen paperin täysin mustaksi ja antoi kuvalle nimeksi lehmän kakkaa. (väri-tunne tutkimus) (toddler paints black)

• Kerran hän ilmoitti heti kotiin tultuaan että haluaa sotkea, hänestä näki että hän oli kiukkuinen ja väsynyt

Tietysti jään vanhempana pohtimaan. Pitääkö tosiaan alkaa opettaa 3 vuotiaalle stressin hallintakeinoja? Tällaisessa yhteiskunnassako me elämme? Vaaditaanko me lapsilta liikaa? Tähänkö se lapsuus jo loppuu? Olisiko perhepäivähoito parempi vaihtoehto meidän lapselle?

Tiedän, että lapset ovat hyvin erilaisia. Alkaa näyttää siltä, että lapseni on herkkä. En haluaisi leimata häntä, sillä usein herkkä sanaa käytetään mitätöimään jonkun ihmisen tunteet ja kokemukset tyylillä: "kukaan muu ei reagoisi noin, mutta sinä oletkin noin herkkä, viallinen". Näin on itselleni käynyt ja olen tullut siihen tulokseen, että herkkä ihminen on rohkea, sillä hän uskaltaa kohdata ja näyttää tunteita. Kovalla ihmisellä on ne samat tunteet, mutta hän ei uskalla niitä näyttää vaan mielummin teeskentelee, ettei mikään tunnu miltään. Tai sitten jotkut "kovemmat" reagoi asioihin hyökkäävästi tai pakenemalla sen sijaan, että uskaltaisivat näyttää myös haavoittuvat tunteensa vaikka purskahtamalla itkuun.

Mutta lapseni reagoi nyt näin, vaikka toisten lapset eivät reagoi näin. En mielellään enää vähentäisi päiväkotipäiviä, sillä niitä on nytkin vain 3pv/vk. ja siksi koska Sohvi tosiaan kaipaa viikonloppuna jo päiväkotiin takaisin. 6,5 tuntisten päivien lyhentäminen ei töiden takia onnistu enempää ja toisaalta ei tässä kuitenkaan ole mitään 9-10 tuntisia päiviä. Olenkin tullut siihen tulokseen, että tällä nyt mennään ja uskoisin, että Sohvin käytös rauhoittuu ajan kanssa kun mekin opimme siihen suhtautumaan ja Sohvi oppii stressinkäsittelyä. On pieniä merkkejä siitä, että asiat ovat jo nytkähtäneet parempaan suuntaan.

Parhaat avut näihin toistuviin stressikiukkuihin on ollut:

• Tilanteen sanoittaminen Sohville. "Taisi olla tosi rankka päivä päiväkodissa. Sellaisesta voi tulla tosi väsyneeksi ja kiukkuiseksi." Pahin kiukku rauhoittuu jo heti kun hän itse tajuaa mistä se johtuu.

• Keskityn rauhoittamaan oman kehoni, sillä rauhallinen tunnelma tarttuu. Laitan vaikka rentouttavaa musiikkia soimaan (itsellä kantriradio toimii). Yritän hidastaa liikkeitäni ja olla "ylirauhallinen". (Enkä menettää hermojani vaikka lapsi olisi kuinka röyhkeä tai nenäkäs; ajattelen, että hän on vaan nyt tosi stressaantunut.)

• Kerran kun Sohvi tuli kotiin hän ilmoitti kiukkuisena (ja väsyneenä) että haluaa sotkea. Ehdotin että piirtää kiukun paperille mustalla tussilla, ruttaa sen palloksi ja heittää lattialle. Häntä alkoi heti huvittaa ja jo viiden ruttuisen paperin jälkeen hän alkoi piirrellä aurinkoja ja haukkuja, ja ruttaaminen sai jäädä.

• Olen opetellut, etten heti tenttaa päivän tapahtumista. Sohvi usein kieltäytyy puhumasta, sillä pää on varmasti ihan täynnä kaikkea. Sohvi sanoo topakasti: "Äiti ei puhu!" Kotona siis ensin vaan haleja, läsnäoloa, yhteinen ruokahetki, ruutuaikaa.

• Mikä saisi oman stressini laskemaan, mitä voisin tehdä Sohvin kanssa? Takkaan tuli. Maalaillaan. Mennään pihalle vain katselemaan ja ihmettelemään ympäristöä, käpyjä, lehtiä, lintuja. Näin voi opettaa lapselle omia rentoutumiskeinoja.

• Jutellaan päivästä, kun Sohvi haluaa, vaikka vähän myöhemmin illalla. Mikä on ollut kivointa tänään? Onko tapahtunut jotain pelottavaa tai jännittävää?

• Usein rentouttavinta yhteistä puuhaa Sohvin kanssa on ihan perusarki. Yhdessä syöminen, roskien vienti, pyykkääminen, ruuanlaitto, leipominen, ulkoilu, suihku/sauna, yhteinen ruutuaika (samalla ruudulla).

• Rauhallisia leikkejä "nollat taulussa": muovailuvaha, piirtely/maalaus, ulkoilu.

• Suunnitellaan ja haaveillaan mukavia stressiä vähentäviä asioita yhdessä tulevaisuuteen. "Leivotaanko huomenna kuppikakkuja? Mitä haluaisit tehdä viikonloppuna? Käydäänkö vaikka mummulla?"

Tässä vielä löytämäni pieni opas: Pienen lapsen stressi (nuortenystävät.fi)

Päiväkodin aloitus ahdistaa äitiä

Samaan aikaan kun tiedän, että lapseni tarvitsee jo enemmän ikäistään seuraa ja viihtyisi varmasti päiväkodissa, jännitän kuumeisesti miten aloitus tulee menemään. Päiväkodin aloitus ahdistaa, sillä itselläni on lapsuudesta huono kokemus päivähoitoon hylätyksi tulemisesta ja siitä että ikävän itkuuni on vastattu perhepäivähoidossa vihalla. Kotona pelkooni ja suruuni vastattiin uhkailemalla: jos et lopeta itkua laitetaan sinut päiväkotiin. (90-luvulla päiväkodilla oli vielä huonompi kaiku kuin nykyään). Ei ole siis ihme, että oman lapseni päivähoidon aloitus jännittää. Tiedän, ettei nykypäivänä ainakaan päiväkodissa enää huudeta vihaisesti itkevälle lapselle, mutta pääni tuntuu silti vain hiuksenhienosti pysyvän kasassa. Olen valmis peruuttamaan kaiken heti, jos näen epäkohtia. Olen suunnitellut maailman pehmeimmän aloitusaikataulun ja olen valmistautunut tähän hetkeen kaikki nämä 3 vuotta, mitä olen ollut lapseni kanssa kotona. Olen aina välttänyt viimeiseen asti tilanteita, joissa jättäisin lapseni ikäväänsä huutaen jonkun toisen syliin. Näin on ehkä tapahtunut vain muutaman kerran, mutta tilanne on ollut se, että olen mennyt yläkertaan tekemään töitä ja taapero on jäänyt rappusten portin taakse alakertaan huutavana isänsä hoiviin. Iskä on yleensä saanut kuitenkin nopeasti taaperon rauhoittumaan johonkin duploleikkiin tai kauppareissulle ja jos itku ei ole tuntunut loppuvan, olen mennyt itse keksimään heille mukavaa tekemistä.

Muutenkin olen aina halunnut kasvatuksessa varmistaa, ettei hän joudu ottamaan liian isoja harppauksia kerralla. Eli aina jos jokin pelottaa, voi tulla syliini turvaan. En ole yrittänyt pakkoreipastaa tai tehdä hänestä "isoa tyttöä". En ole ikinä vähätellyt hänen pelkojaan, vaan suhtautunut niihin aina vakavasti ja ottanut hänet aina turvaan syliin. Ajattelen asian niin, että antaa hänen olla pikkuinen nyt, koska nyt hän todella on vielä tosi pikkuinen. Jos annan hänen olla niin pieni kuin hän kokee olevansa, niin hänen on helpompi kasvaa isommaksi. Jos ei saa olla tarpeeksi pikkuinen, vaan joutuu liian suuriin saappaisiin liian pienenä, jää jotain elämättä ja se kostautuu sitten kun pitäisi olla oikeasti iso. Olen aina yrittänyt olla hänen turvanaan, niinkuin silloin kun hän pelkäsi innokasta/ahnetta kalkkunaa eläinpihassa. Tai kun hänellä oli aika jolloin hän pelästyi aina talon ohi kulkevia rekka-autoja tai metsästyskauden alkaessa laukausten ääniä. Sosiaalisissa tilanteissa olen näyttänyt mallia, mutta en ole pakottanut häntä kättelemään tai tervehtimään tms. jos näen, että häntä ujostuttaa tosi paljon. Hän on saanut aina paeta selkäni taakse. Olen myös pitänyt arkemme hyvin tasaisena ja mahdollisimman ennakoitavana. Hän on tottunut siihen, että äitillä on kerran viikossa ollut työpäivä, ja silloin iskä hoitaa Sohvia koko päivän. Tämä on varmasti auttanut paljon sen harjoitteluun, että äiti ei aina ole siinä lähellä, mutta silti Sohvi on aina turvassa.

Vaikka lapseni tuntuu luonteeltaan olevan rohkea, utelias ja maailmaan avoimesti suhtautuva, en silti voi olla varma miten hän reagoi päiväkodin aloitukseen. Bonusta on, että tutustumispäivänä näimme miten paljon hienoja leluja päiväkodissa on ja niistä on puhuttu paljon ja niitä on hehkutettu. Satuin myös päiväkodin instagramissa näkemään heidän leluja ja niitä ihasteltiin Sohvin kanssa yhdessä. Minua tietty helpotti se kun näin miten Sohvi tuntui olevan innoissaan päiväkodin alkamisesta. Selitin, että se on paikka jossa lapset leikkivät sen aikaa kun vanhemmat on töissä. Ja tämä kuulosti järkevältä Sohvin mielestä ja tätä hän selitti kaikille tutuille, joille kertoi innoissaan päiväkodista. Hän vaikutti olevan ylpeäkin ja oli erityisen tärkeää kertoa siitä mummulle. Tosin vasta kehittyvän puheen takia hänen kertomuksensa oli vielä vähäsanainen. Sohvi meni mummun eteen, varmisti että sai mummun huomion ja sanoi "mummu.. päiväkoti" ja jatkoi sitten "paljon leluja". Näki että se oli tytölle todella tärkeää kertoa tästä isosta muutoksesta mummulle.

Mikä itseäni on auttanut päiväkoti- ahdistuksen iskiessä?

-olen suunnitellut aloituksen hyvin pehmeäksi ja teen äitinä kaikkeni, että aloitus sujuisi hyvin

-olen varannut itselleni pari ekaa viikkoa niin, että voin joustaa suunnitelmassa ja pitää Sohvin kotona extrapäiviä

-olen henkisesti valmistautunut ottamaan Sohvin pois sieltä/muuttamaan mitä tahansa suunnitelmia, jos Sohvi ei tunnu sopeutuvan

-eniten auttaa se, että Sohvi on itse innoissaan päiväkodista, ripustaudun välillä täysin siihen ajatukseen ja laitan epäröivät tunteeni syrjään, sillä näen, että hän on onnellinen

-tiedän, että vaikka kuinka haluan suojella lastani, en voi tukahduttaa häntä täällä kotona, on pakko päästää irti, jotta hän saa terveen lapsuuden, johon kuuluu kavereita ja "omaa elämää"

-koska en voi äitinä poistaa maailmasta kaikkia vaaroja, parhaiten suojelen lastani opettamalla hänelle taitoja, joiden avulla hän selviytyy turvallisesti elämässä mm. kaveritaitoja, turvataitoja, sääntöjä (mm. miksi ei saa karata päiväkodista)

-minun on vaikea luottaa päiväkodin aikuisiin, sillä omassa lapsuudessani aikuiset eivät olleet yleensä kovin luotettavia, pystyn kuitenkin kiertämään tämän ahdistuksen ajattelemalla, että luotan omaan tyttööni, siihen että olen opettanut häntä ja opetan koko ajan selviytymään vaaroista

-yritän olla lempeä itselleni, yritän parhaani äitinä, vaikka välillä tuntisin epäonnistumista, niin siitäkin oppii aina jotain

-kyselen Sohvilta kaikkea mieltäni askarruttavaa päiväkotipäivistä ja Sohvi on hienosti osannut kertoa asioita ja se on huojentanut mieltäni

-kaiken hidastaminen auttaa, se että varaa aamuihin aikaa ja kaiken saa tehdä rauhassa, keskityn myös päiväkodissa siihen, etten hosu jättäessäni Sohvia sinne (vain siksi että itseäni ahdistaa koko paikka ja haluan vain pois), vaan yritän tietoisesti hidastaa liikkeitäni

-kiitollisuus pienistä asioista ja hetkistä; kun katsotaan koko perhe Masked Singeria sohvalla ja syödään pakastepizzaa, kun pikkuiseni halaa minua ja sanoo että äiti on suloinen, kun tehdään yhdessä palapeliä lattialla takkatulen ääressä

Näin päiväkodin aloitus meni ahdistuneen äidin näkökulmasta

Päiväkodin alkaessa tunteeni ovat vaihdelleet laidasta laitaan. Ekana päivänä Sohvi jäi iloisesti ja innoissaan päiväkotiin, ei tullut itkua, eikä edes epäröintiä. Lelujen kuvat vaan loistivat lapseni silmissä. Joten lähtö oli helppo. Olin onneksi suunnitellut itselleni pariksi tunniksi tehtäviä kaupungissa. Olin varautunut siihen, että tihrustaisin kyyneleen, mutta en tuntenut surua, sillä Sohvi jäi niin iloisena päiväkotiin. Oli kyllä hieman haikea olo. Surua olin tuntenut jo aiemmin, kun yhteisen tutustumispäivän jälkeen kävelimme Sohvin kanssa autolle ja tajusin, että tätä se nyt sitten tulee olemaan se uusi arki.

Sen ajan mitä Sohvi oli päiväkodissa, minä suunnistin kaupasta kauppaan erilaisilla asioilla. Ja tämä oli ehdottomasti tosi hyvä juttu. En ollut yksin, ja oli koko ajan tekemistä, mihin oli pakko keskittyä. Ja niinkuin olin aavistanutkin, Sohvia oli vaikea saada lähtemään päiväkodista ja jouduin kantamaan hänet itkevänä eteiseen. Tilanne oli kuitenkin hämmentävä. Hän ei ollut ehtinyt ikävöidä minua yhtään. Mutta onneksi itku tuli nyt näin päin.

Seuraavana päivänä päiväkotiin jääminen sujui yhtä rauhallisesti. Nyt hän jäisi ekoille päikkäreille. Sain siis ekan melkein kokonaisen työpäivän itselleni. Ja että oli ihanaa! Olin onnellinen, sillä lapseni teki kivoja juttuja ja minä tein kivoja juttuja. Sain tehtyä sellaisia työjuttuja, jotka olivat olleet vain kaukainen haave kun työpäiviä oli ollut vain yksi viikossa. Kuitenkin, kun hain Sohvia sain kuulla, että hän oli itkenyt päikkäreillä. No se mursi sydämeni. En ollut osannut varautua tällaiseen, kun kaikki oli mennyt niin hyvin ekana päivänä. Vaikka olisi tietysti pitänyt, sehän nyt on tosi yleistä, että päikkärit on se hetki kun kaipuu kotiin iskee. Tätä helpotti kuitenkin se, että Sohvilla oli ollut tosi hauska päivä ja hän oli iloinen ja kertoili kaikkea mukavaa mitä oli tehnyt.

Olen ollut yllättynyt, miten vaikeaa on henkilökunnalla ollut kertoa edes siitä, miten lapseni on syönyt tai nukkunut. Kovan muistelemisen ja muilta kyselemisen tuloksena olen saanut kyllä jonkinlaista infoa. Usein kuitenkin sanotaan vain jokin helppo lause, jonka voi sanoa jokaiselle vanhemmalle. Esim. "Tänään olemme keräilleet marjoja pihalla." Niin. Sinne todella kaivattaisiin lisää työntekijöitä. En aio jatkossa kysellä asioita joka päivä, sillä Sohvi osaa itsekin kertoa minulle, mutta olisin ajatellut, että kun lapseni on juuri aloittanut päiväkodin niin muutamana ekana päivänä vähän skarpattaisiin ja tarkkailtaisiin juurikin sitä minun lastani. Se huojentaisi äidin mieltä. Saada informaatiota, koska olen ihan pimennossa, enkä alkuun voi tietää täsmääkö Sohvin puheet hoitajien puheisiin.

Yksi asia, mitä lapseni kertoi minulle päiväkodin portilla pois lähtiessämme oli, että hän oli karannut portista läheiseen leikkipuistoon leikkimään. Olin ihan että what? Kai minulle olisi kerrottu? Miten voin suojella lastani, kun hän on päiväkodissa? Miten päiväkoti voi suojella lastani jos työntekijöitä ei ole tarpeeksi katsomaan kaikkien lasten perään? Olin järkyttynyt ja huolissani. Seuraavalla kerralla juttelin hoitajan kanssa asiasta ja kävi ilmi, että karkausyritys oli ehditty stopata portilla ja voi siis olla, että Sohvi kertoi siinä minulle haaveestaan mennä leikkimään toiseen leikkipuistoon. Jäi kuitenkin epäilys siitä, kerrottiinko minulle koko totuus, sillä Sohvi kertoi sen sanoilla että hän oli karannut. Kävin monena päivänä Sohvin kanssa läpi karkaamisasian, että ikinä ei mennä portista yksin, vaan aina aikuisen kanssa. Että kaikki huolestuu ja pelästyy jos olet kadonnut ja kukaan ei tiedä missä olet. Ja googlattuani läpi kaikki mahdolliset gps vimpaimet, airtagit ja älyrannekepuhelimet, tulin siihen tulokseen, että parasta mitä voin tehdä, on opettaa Sohville, että ei saa karata. Karkaaminen on vaarallista. Ja se pelästyttää kaikki aikuiset.

Voin sanoa, että ekojen parin viikon aikana, minulla oli joka toinen päivä tunne, että nyt otan Sohvin vaan pois täältä. Tämä loppuu nyt tähän. Haluan, että tyttöni on turvassa. Mutta asiaa järkeiltyäni mieheni kanssa, tajusin aina sen, että lopulta, en voi poistaa vaaroja, niitä tulee aina olemaan. Minun tehtäväni äitinä on opettaa Sohvia selviytymään elämästä ja sen vaaroista.

Mitä vinkkejä antaisin itselleni jälkikäteen?

• Kaikki tulee menemään lopulta hyvin, alku tuntuu aina hankalalta

• Parin viikon päästä kaikki tuntuu helpommalta, pitää jaksaa vaan kahlata läpi tämä alku ja olla lempeä itselle ja perheelle

• Tee pieniä muutoksia, jos jokin ei toimi (vähensin päiväkotipäiviä 4 -> 3/vk kun Sohvin stressi ei meinannut helpottaa iltaisin)

• Tehkää iltaisin mukavia rentoja asioita yhdessä, kaikki ylimääräinen ohjelma minimiin

• Meillä helpotti kaikki ongelmat huomattavasti 5 vk kohdalla (1kk kohdalla tullut pelko mennä päiväkotiin, hirveä uhma aamuisin ja iltaisin, oma ahdistukseni)

• Kuitenkin hyvä ohjenuora on, että alkutotutteluun voi mennä 2-3 kk, joten malttia, hermoja ja paljon rakkautta ja haleja

• Lapsi saattaa reagoida viiveellä, niinkun Sohvi 1 kk kohdalla kun alkoi pelottaa päiväkotiin meno. Pelotti lähteä, vaikka tykkäsikin päiväkodista ja illat kotona oli sitten pelkkää rajojen testaamista ja uhmaa. Päiväkotipäivien vähentäminen auttoi Sohvin stressiin ja tietty aika auttoi tottumaan uuteen muutokseen.

• Keskity faktoihin, tykkääkö Sohvi päiväkodista? Meillä on vain yksi elämä eikä lapsuudenkaan päiviä kannata tuhlata ankeassa hoitopaikassa. Sohvi on onneksi kertonut päiväkodista kaikkia kivoja juttuja ja odottaa usein jo innoissaan seuraavaa päiväkotipäivää. Hän tykkää leluista, leikeistä, lauluista ja muutama kaverikin on jo mainittu nimeltä.