top of page

Luitko jo nämä?

Kuinka opettaa tunnetaitoja lapselle -kun ei itsekään osaa (tunnetaidot hukassa)


tunnetaidot


Luulen ja toivon, että nykyään kouluissa ja perheissä tunnetaidoista puhutaan. Itse 80-luvulla syntyneenä muistan, että jossain vaiheessa ala-asteella meille tuli uutena sellaisia Lions-tunteja ehkä kerran viikossa. Pidin tästä tunnista todella paljon koska koin, että tuntien aikana opin tuntemaan luokkalaisiani paremmin, varsinkin niitä keiden kanssa ei tullut hengailtua niin paljon. Tunnit lisäsivät itseluottamustani ja koko luokan yhtenäisyyden tunnetta ja nostattivat luokkahenkeä. Muuten en yhtään muista mitä sisältö varsinaisesti oli, jonkinlaista leikkiä kuitenkin. Löydän helposti googlaamalla Lions Quest -sivuston ja menetelmä siis porskuttaa vieläkin. Sivuilta löytyy kuvauksena: ”Hyvän ilmapiirin luominen ja toimivat vuorovaikutustaidot ovat tärkeitä meille jokaiselle. Nämä asiat opitaan elämyksellisin ja osallistavin menetelmin.” Eli on sitä ainakin yritetty jo ysärillä opettaa ainakin näitä vuorovaikutustaitoja.


Huolimatta tästä hienosta menetelmästä ja hauskoista oppitunneista, omat tunnetaitoni eivät kuitenkaan ole huipuimmasta päästä. Tietysti niihin vaikuttaa eniten jokaisen perheen oma tunneilmasto ja opitut tavat. Jotkin tunteet sallitaan, toisia ei. Sain olla iloinen, onnellinen, ahkera ja hiljaa. Mutta en surullinen, vihainen, ahdistunut, masentunut, pelokas, tarvitseva tai äänekäs. Eikös kuulosta vähän sodanjälkeiseltä Suomelta? Vanhempien voimavarat menivät selviytymiseen, jolloin ei ollut aikaa tai energiaa käsitellä mitään lasten hankalia tunteita, kun piti kylvää peltoa ja lypsää lehmiä. Tämä malli on nyt jatkunut sukupolvelta toiselle. Kunpa sen saisi nyt katkaistua. Mistäs löytyisi hyvä menetelmä tahtoikäisen lapsen vanhemmalle luomaan hyvä ilmapiiri ja toimivat vuorovaikutustaidot? Tulee hetkiä, että kun tahtoikäinen huutaa, minä huudan takaisin. Kuvittelen jo silmieni edessä kuinka tämä malli jatkuu vielä kun hän on teini-iässä ja lopulta hänen muuttaessaan pois molemmat huokaavat syvään ja suhteemme jää etäiseksi. Vaikka 2-vuotiaamme ei vielä puhu, hän on jo oppinut matkimaan tätä syvään huokaamista.


Kaiken perustana on osata tunnistaa omia ja lapsen tunteita. ”Öö... sinua harmittaa, tai olet niinkuin vihainen siitä, että et saanut jätskiä aamupalaksi. Ei, ei, ei.. kun sinä olet pettynyt, eikö? Vai surullinen?” Ei ole helppoa ei. Ja sitten tunteita sanoitetaan lapselle, ei silloin kun hän huutaa (tämän opin hiljattain) vaan kun hän on vähän rauhoittunut. Yritän myös aina selittää miksi jotain on kielletty: ”Jos syöt jätskiä heti aamusta olet vaan kiukkuinen koko aamun, koska jätski ei pidä nälkää loitolla.” ja lohduttaa ajatuksella että ”voit saada jätskiä lounaan jälkeen tänään.” Yleensä Sohvi ei kyllä kiukuttele herkuista vaan hänen ongelmansa ovat jotain niin käsittämättömiä, että äitiä joskus naurattaa. Esim. se kun äiti on napsaissut valot päälle kylppäriin ja 2v alkaa huutoitkeä, koska hän olisi halunnut laittaa valot päälle. Tähän ei tietenkään auta se, että äiti sammuttaa valot, jotta Sohvi saisi ne laittaa päälle. Ei. Äiti on pilannut hänen koko päivänsä, hänen koko elämänsä, se taianomainen hetki, jolloin hän olisi saanut loistaa ja painaa katkaisimesta on kadonnut, se on poissa iäksi! Sitä ei enää koskaan saa takaisin! Mietin välillä tuleeko lapsestani psykopaatti, jos minä nauran kun hän huutoitkee? Mutta miten ihmeessä voin pidättää naurua, kun toinen draamailee niin uskomattomista asioista? Ehkä nauru on kuitenkin ok, jos sitten sen jälkeen osoitan empatiaa.


Yksi suuri haaste on, että kun uhmiksen kiukkupuuskia ei tule 1-2 päivässä vaan niitä voi tulla 10. Siinä alkaa kyllä äiteen energiat loppua iltaa kohden ja siksi äiti päätyy joskus huutamaan takaisin että ”nyt lopeta se huutaminen! se on ihan selvä asia, että läppäriä et rappusissa raahaa, se on kallis laite!” Sitten hävettää. Että on ylittänyt sen rajan ja mennyt räksyttämään toiselle takaisin. Mistä saisin kärsivällisyyttä, rauhallisuutta ja selkeyttä? Miten jaksaisin jokaisessa tilanteessa käyttäytyä johdonmukaisesti ja rauhallisesti? Miten voisin tunteillani ja olemuksellani ilmaista, että vaikka sinulla on voimakkaat tunteet, äiti on ihan rauhallinen ja sinun on turvallista ilmaista tunteita tässä.


MLL:n sivuilla neuvotaan: ”Lapsen toistuvien raivokohtausten vastaanottaminen voi olla hyvin uuvuttavaa. On tärkeää tiedostaa oman jaksamisensa rajat ja miettiä, miten arkea voi toisissa kohdin helpottaa: tee vain välttämättömimmät asiat ja lisää mahdollisuuksien mukaan omaa lepoa ja virkistäytymistä.” Enpä tiedä. Paskalta äidiltä tuntuu taas kumminkin.


”Mahdollisuus käyttää omaa tahtoa vähentää uhmaamisen tarvetta.” (https://www.mll.fi/vanhemmille/vinkkeja-lapsiperheen-arkeen/lapsi-on-uhmaiassa/ ) Eli pitää antaa hänen saada tehdä omia päätöksiä eli valita kahdesta vaatteesta minkä haluaa pukea tai tumma vai vaalea leipä tai vesivärit vai sormivärit tms. Tätä pitää koittaa tehostaa, jos se todella vähentäisi kiukkupuuskien määrää. (kts. myös myöhemmän ajan 5 vinkkiäni uhmiksen raivareihin)


Itselleni on ollut valtavan haastavaa oppia sietämään itkevää, vihaista lasta. Juurikin sitä itkuhuutoa. No luonnollisesti sitä ei siedetty omassa lapsuudenkodissanikaan, joten olen oppinut pistämään syrjään sen ”oman sisäisen raivoavan lapseni” ja olemaan välittämättä siitä. Ja juuri niin yritän nytkin tehdä oman lapseni kohdalla, hiljentää hänet nopeasti, jotta itselläni ei olisi niin epämukava olo. Olenkin siis nyt pidemmän aikaa opetellut sietämään sitä huutoa. Niinhän sitä sanotaan, että huutoa tähän maailmaan mahtuu, eikä se huuto kohdistu ehkä edes minuun vaan tapahtumaan, jossa asioita, joita haluaisi ei aina saa. Sen sijaan, että elämälle katkeroituneena, nokka pystyssä tuhahtaisin että ” Tervetuloa maailmaan. Aina ei saa kaikkea! En minäkään ole saanut sitä ja tätä.” Yritän empaattisesti, tietäen miltä huutavasta lapsestani tuntuu pettymysten äärellä todeta: ”Niin, aina ei vaan saa kaikkea, mitä tahtoisi. Ja se tuntuu epäreilulta.”


Parhaimmillaan tilanteet menevät niin, että pysyttelen huutoitkevän uhmiksen lähellä. Istuen lattialla tai tuolilla hiljaa. Katson hänen tunnekuohuaan ja olen empaattisesti läsnä tilanteessa, enkä poistu takavasemmalle konfliktitilanteissa niinkuin ennen olen tehnyt. Nyt vain olen läsnä ja saatavilla. Voin yrittää silittää selkää, jos hän tulee lähelleni ja lopulta kun hän vähän rauhoittuu, hän tulee syliini ja halaan häntä ja sitten sanoitan tilannetta miten nyt osaan. Tätä äitee nyt opettelee. Ja tähän auttoi kyllä tuo kirja Aada ja kiukkuleijona.


Olen siis huomannut, että joskus on vaikeaa tunnistaa ja nimetä hänen tunteitaan. Tässä siis itsekin opetellaan tunteiden ihmeellistä maailmaa, kun omat tunnetaidot on vielä usein hukassa. Apuna ovat olleet lastenkirjat: Daynes: mitä tunteet ovat? sekä Aada ja kiukkuleijona. Sekä Peppe pillastuu. Pitää vielä etsiä lisää kirjoja ihan vaikka sitten itseä varten joku isojen lasten tunnekirja, joka on ehkä Sohville liian haastava. En tiedä mitä muutakaan tässä voi tehdä kun yrittää.



tunnetaidot


Luitko jo nämä postaukset?:


tunnetaidot


Comments


Commenting has been turned off.
äiteentunnustuksia uhmaikä
Äiteen tunnustuksia on huumorilla höystettyjä poimintoja uhmaikäsen Sohvin ja uusavuttoman äiteen kasvusta ihmisinä.
aiteen tunnustuksia uhmaikä
bottom of page