3 vuotis neuvola tehtävät

Tässä testit mitä Sohvin 3 vuotis neuvolassa testattiin, välillä mietin testataankohan muualla maailmassa samoja asioita 3 vuotiailta? 3v neuvola kesti noin tunnin ja siihen kuului nämä tehtävät ja sitten jutustelua terkkarin kanssa.

-pullon korkin avaaminen (suomalaisten tärkeimpiä taitoja)

-näyttää kuvasta pyydetty esine/asia esim. "tässä on pallo, pullo ja pelle, näytä minulle pullo" (pullo teema vaan jatkuu)

-seistä yhdellä jalalla (eikös tää oo perinteinen poliisin rattijuoppo-testi?)

-kävellä varpaillaan

-hypätä tasajalkaa

-heittää pallo (ei tarvitse osata vielä ottaa koppia)

-käytiin läpi mitä värejä osaa

-kuvasta piti näyttää ihmisen eri kehonosat (silmät, jalat, kädet, pää)

-kuvasta, jossa on kaksi hahmoa piti näyttää kumpi on iso ja kumpi pieni

-piirtää mallista viiva

-lajitella punaisia ja keltaisia lappuja punaiseen ja keltaiseen koriin

-tehdä palikkatorni n.9 palikkaa

-lähinäkötesti taulusta, jossa on perinteisten E-kirjainten sijaan kuvioita: neliö, talo, omena ja ympyrä (voi joko sanoa ääneen tai osoittaa edessä olevasta lapusta mikä kuvio on kyseessä)

-pituus ja paino

Kun googlailin huomasin, että aika paljon on vaihtelua ympäri Suomen 3 vuotisneuvolan sisällössä. Jossainpäin Suomea ei äitiä edes oteta mukaan huoneeseen, vaan lapsi suorittaa tehtävät terkan kanssa kahden. Siinä pitää kyllä olla aika reipas 3 vuotias. Sohvilla meni hyvin testit vaikka virheitäkin tuli ja kokonaiskuvahan tässä ratkaisee. Terkkari kehui, että harvoin saa näin nopeasti tehtävät käytyä läpi 3 vuotiaan kanssa. On yleistä, että ohjeita pitää muotoilla monta kertaa uudelleen ja 3v voi vaatia paljonkin suostuttelua, puhumattakaan jos on juuri uhmaikä pahimmillaan ja kaikkeen on vastaus jyrkkä "ei!". Sohvilla sattui nyt olla pahin uhma jo takanapäin. Muutamassa kohtaa Sohvi tarvitsi äidin rohkaisua, mm. nämä liikunnalliset testit teki äitikin mallina. Myös palikkatornin rakentelussa Sohvi teki ensin vankan kaksirivisen tornin ja kaipasi sitten lisää ohjeistusta, että hoksasi laittaa kaikki palikat päällekkäin. Näkötestissä meni yksi väärin, mutta se mahtuu virhemarginaaliin. Sohvi sai ensin nimetä itse näkötestin kuviot (neliö, omena, ympyrä, talo). Sohvilla neliö oli ikkuna ja ympyrä oli pallo. Hän myös mielummin näytti kuvat paperilta edestään, kuin sanoi ne ääneen.

Täytyy kyllä sanoa, että kaikki terkkarin käyttämät kuvat olivat kyllä kamalia suttuisia vanhoja mustia piirroskuvia. Viralliset testikuvat alkavat olla auttamatta vanhentuneita. Olisi nykypäivää päivittää kuvat valokuviin. Kuva, josta näytettiin kehonosia oli hyvin kolmiulotteinen ja taiteellinen. Tähän olisi ollut hyvä jokin hyvin yksinkertainen ja selkeä kuva ihmisestä. Sohvi ei osannut heti sanoa, missä ihmisen silmät olivat, sillä luomet olivat kiinni. Kiinnitin myös huomiota, että pullo-kuvan muoto oli viini/viinapullo eikä mikään tutumpi marketin moderni limsa- tai mehupullo.

Testien jälkeen juteltiin mm. Sohvin syömisestä, nukkumisesta, pottailusta, päiväkodin aloituksesta, puheesta, perheen tukiverkostosta ja siitä ovatko vanhemmat samalla kartalla kasvatuksen suhteen. Näissä ei meillä mitään sen kummempaa huolta ollut tällä kertaa ja innolla/kauhulla vaan odotetaan päiväkodin aloitusta.

Olin luvannut, että Sohvi saa leikkiä aulassa leluilla vielä hetken neuvolan jälkeen. 20 min jälkeen aloin vihjailla, että kohta lähdetään sitten kotiin. Erilaisia leluja oli kuitenkin valtava määrä ja alkoi olla mahdotonta saada Sohvi lähtemään, kun hän ryntäsi aina uusien lelujen kimppuun. Aulassa ei ollut muita ihmisiä, joten annoin Sohvin leikkiä. Mutta lopulta, pakkohan meidän on täältä lähteä. Kun olin antanut Sohville jo monta kertaa siimaa, että vielä ne autot parkkiin ja sitten lähdetään, mutta hän oli tämän tehtyään rynnännyt aina uusien lelujen kimppuun, otin perinteiset keinot käyttöön. En ole ylpeä tästä, mutta uhkaus: "Äiti lähtee nyt. Jäätkö tänne yksin leikkimään?" No reipas 3 vuotiaani sanoi siihen iloisesi että "joo." Olin hämmentynyt. Niin. No. Hän nähtävästi todellakin odottaa jo päiväkodin alkua ja sitä, että äiti sanoo heippa ja hän saa jäädä leikkimään uusilla leluilla. Eihän lasta saisi uhkailla hylkäämisellä, mutta aloin olla epätoivoinen. Seuraava keino, lahjonta: "Mennään kotiin ja tehdään jätskiannokset." Tätä tarjousta ei Sohvin tarvinnut kauan miettiä ja pääsimme lähtemään. Mietin vain. Millä ihmeellä saan Sohvin suostuteltua päiväkodista aina kotiin? Jaa-a, nähtävästi jätskillä. Tai sitten yritän vanhaa kikkaa ja sovin Sohvin kanssa etukäteen, että kun äiti tulee, niin sitten on lähdettävä. Ja sitten hakutilanteessa muistutan tästä sopimuksesta. Tai sitten otan koiran mukaan hakemaan Sohvia. No, raportoin tästä sitten lisää, kun päiväkoti on alkanut.

Luitko jo?

Päiväkodin aloitus - lapsi yritti karata, housut meni rikki ja vauhdikas aloitus tyssäsi flunssaan

Kirja 3 vuotiaalle - Sohvin kirjavinkit

Kun uhmaikä jatkuu, jatkuu ja jatkuu...

Niin siis kauanko tätä vielä kestää?

Kaikki alkoi jo 1v 8kk iässä kun taapero alkoi lyömään tai uhkaili puremisella, kun hänen mielipiteitään ei nähty. Oli pään lyömistä lattiaan kun tahtoa ei saanut läpi. Pinnasängystä kiivettiin helposti ylitse ja nukahtaminen oli uusissa ongelmissa. Asiaa ei yhtään helpottanut se ettei taapero puhunut joten yhteistä kieltä asioiden selvittämiseen ei ollut. Lopulta tuli ihana seesteinen hetki juuri ennen 2v ikää.. kunnes sitten pamahtikin uhmaikä täysillä päälle siinä heti 2 v jälkeen.

Kun vertaan aikaa nyt (Sohvi on 3v) ja silloin uhman alussa, niin okei, julkisia itkupotkuraivareita ei enää ole ollut, luojan kiitos. Ei ole tarvinnut jännittää tai perua menoja uhmiksen mielentilan mukaan. Ja nyt kun kaikki hampaatkin ovat puhjenneet, niin ei ole enää sitä särkykiukkuakaan. Joten kyllä, olen kiitollinen että olemme päässeet tähän pisteeseen, jossa moni asia on helpottanut ja ehkä ratkaisevana tekijänä on ollut se, kun Sohvi oppi puhumaan. Nyt asioista ja tunteista on voitu keskustella paremmin. Kuitenkin on päiviä, kun mietin, että kauanko tämä uhmaikä oikeen jatkuu? Eikö tätä ole kärsitty jo ihan tarpeeksi. Ihan tosi. Joinain päivinä uhmiksemme tunteet käyvät edelleen niin herkillä, että hän loukkaantuu hyvin pienistä asioista, koko päivän. Siis äidin mielestä pienistä asioista. Jos sanon jonkin asian liian jämäkästi tai käskevästi hän alkaa pienesti nyyhkyttää ja sitten purskahtaa lohduttomaan itkuun. Otan hänet syliin ja lohdutan, selitän, "kun me myöhästytään kohta", "kun äitiä väsyttää", "kun tulee iso sotku". Eli ne tyypilliset tilanteet, joissa äidin ääni alkaa tiukentua. Tulee pakostakin mieleen, olenko kasvattanut lapsestani liian herkän. Onko se edes mahdollista? Eikö herkkyys ole synnynnäistä ja kovuus se suojamuuri joka herkkyyden ympärille rakennetaan. Vaikka juuri tätähän halusin, että hän uskaltaisi aina näyttää tunteensa ja ilmaista, jos tulee loukatuksi tai joku on epäkunnioittava häntä kohtaan. Että hän ei tukahduttaisi ja kerryttäisi sisälleen kaikkea sitä paskaa, mitä maailma pakostakin lykkää eteen. Ja jos hän ei reagoisi noin voimakkaasti niin enhän tajuaisi itsekään kuinka olen ärjähtänyt jostain asiasta, jonka olisi voinut sanoa ihan nätistikin. Ja haluan olla lastani kohtaan kunnioittava, jotta hän lopulta keräisi elämänsä varrelta lähelleen niitä ihmisiä, jotka ovat mukavia ja kunnioittavia. Monestihan sitä kerääntyy ympärille niitä samantyyppisiä ihmisiä joiden kanssa on lapsuutensa viettänyt, koska on tottunut itse juuri tietynlaiseen tunneilmastoon. Oli se sitten sellainen, jossa huudetaan ja raivotaan ja tavarat lentelee tai sellainen, jossa mökötetään maailman tappiin asti, eikä koskaan puhuta asioita halki. Toivoisin, että meidän perheen ilmapiiri olisi sellainen, ettei kenenkään tarvitsisi varoa suututtamasta ketään eikä kenenkään tarvitse kävellä kuin lasinpalasilla. Että virheiden tekeminen ei olisi maailmanloppu ja että lapsi saisi meluta, nauraa, itkeä ja huutaa, olla lapsi. Että olisi halveksunnan, paheksunnan, virheiden kyttäyksen ja moittimisen sijaan, kunnioitusta, edes yritystä ymmärtää toisia ja kannustusta. Koska mehän ollaan samassa veneessä. Mistä me saadaan tukea ja voimaa, jos ei meidän omasta perheestä. Joten, kyllä, hän saa olla herkkä. Hänen täytyy olla herkkä, jotta me paatuneet aikuisetkin ymmärretään olla herkempiä.

Mutta silti, ihan tosi. Koska tämä loppuu? Koska olen jotenkin itse ajatellut, että päiväkodin aloitus voisi tehdä hyvää. Sohvi saisi tavallaan "oman elämän" eikä olisi niin riippuvainen meidän aikuisten tunneilmastosta. Hänellä olisi muutakin elämää ja paljon muitakin ihmisiä elämässä. Voin olla tässä ihan hakoteillä, mutta jos peilaan asiaa aikuisen ihmisen elämään niin on ihan tervettä, että kaikilla olisi jotain perheen ulkopuolista elämää. Joku jonka kanssa vaihtaa ajatuksia, viettää mukavaa aikaa ja pitää hauskaa. Jää nähtäväksi pitääkö teoriani paikkansa, vai puretaanko päiväkodin ikävät tapahtumat iltaisin itkuhuutona kotona? Todella toivon, että niin ei käy, vaan päiväkodista saisi useimpina päivänä sellaista positiivista energiaa, "Sohvi osaa itse" ja "oppii uusia taitoja" ,"tapaa kivoja kavereita" -tyyppistä energiaa. Pienen googlauksen jälkeen, saatan ollakin oikeilla jäljillä, koska päiväkodin aloitus, jos mikä on itsenäiseksi, äidistä erilliseksi ihmiseksi opettelua ja niinhän tapahtuu, kun Sohvi saa päiväkodissa touhata aivan omiaan ilman äidin valvovaa silmää.

Uhmaiän pituuteen ei google anna paljon lohdun sanaa. Sen kesto vaihtelee ja useimmilla on ohi 4-5 vuoden paikkeilla. Siis vielä 2 vuotta tätä!!! Mutta kaiken järjen mukaan, kun uhmaiän tarkoitus on täyttynyt, eli lapsi on kasvanut erilliseksi omaksi itsekseen niin uhmaikä lakkaa. Ja uhmaikä voi lakata äkillisestikin MLL sivujen mukaan. Keskustelupalstojen perusteella taas lapsen uhma jatkuu enemmän ja vähemmän sinne murrosiän jälkeiseen aikaan, että välillä tulee mukavia suvantovaiheita ja sitten taas harataan vastaan joka asiassa. Tavallaan tämä kuulostaa loogiselta, koska eihän mikään 3 vuotias ole vielä kauhean itsenäinen ihmisyksilö. Tulee vielä monta vaihetta ennen kuin lapsi on valmis lentämään pesästä.

Ei tähän ole mitään varmaa vastausta. Se voi loppua huomenna tai sitten vain tauota hetkeksi. Se voi jatkua vielä vuosia, mutta varmasti tulee helpompia vaiheita välillä. Se mikä on varmaa, on se, että lapsi on kuin peili. Mitä enemmän jaksan vastata tunnekuohuihin lempeästi ja lohduttaa pettymysten äärellä, sitä enemmän Sohvi oppii näistä tilanteista taitoja selvitä voimakkaista tunteista ja pettymyksistä elämässään.

Uhmaikä - kun joka oven takana on uusi raivokohtaus, tässä 4 vaihtoehtoista tapaa reagoida

Onko uhmiksella ollut jo 10 raivokohtausta tänään? Taaperolla on kova tarve opetella pettymysten sietoa ja tunteiden käsittelyä. Uhmaiässä taaperon tarve opetella tunteiden rauhoittelua on niin suuri, että raivari saadaan aikaiseksi asiasta kuin asiasta. Äiti ehti painamaan valokatkaisimen päälle tai avaamaan oven, kun taapero olisi halunnut itse ja siinä ei sitten auta oven kiinni laittaminen ja kehoitus taaperolle avata ovi. Ei. Taaperon mielestä, tilanne on jo menetetty ja taapero itkee kurkku suorana. Siinä ei voi muuta kuin lohduttaa toista pettymyksen äärellä ja juuri sitä lapsi eniten kaipaakin: Esimerkkiä siitä, mikä auttaa kun on pettynyt olo. Tähän tepsii siis alta vaihtoehto d)."Kyllä mä nään että sua harmittaa kun et kerinnyt avata ovea. Saat avata oven ensi kerralla. (Sitten kun taapero on vähän rauhoittunut, voi kysyä:) Haluatko tulla syliin, luetaanko hetki vaikka yhdessä sitä sun autokirjaa?"

Kun Sohvin uhmaikä jatkui tuli eteen myös näitä perinteisempiä tahtojen taistoja ja silloin minulla oli enemmän vaihtoehtoja käytettävissä esim. näin:

"Ei nyt oteta jätskiä." Jos Sohvilta kieltää jotain ja siitä alkaa taas uusi raivokohtaus, voin vanhempana joko:

a) Antaa periksi jos on omat voimat vähissä, eikä ole kyse mistään hengenvaarallisesta (joskus pitää ajatella omaa jaksamista ja on myös ihan ok uudelleenarvioida omaa käskyään ja tilannetta) "Okei, saat ottaa yhden jätskin." Satunnaisesti käytettynä tämä antaa viestin, että olet hyvä ja reilu johtaja, joka kunnioittaa myös toisten tarpeita ja toiveita. Jos jatkuvasti antaa periksi kaikessa, se luo turvattomuutta.

b) Sopia jonkinlaisen reilun kompromissin lapsen kanssa (näin lapsikin oppii tekemään kompromisseja) "Jos syöt nyt jätskiä et jaksa syödä ruokaa. Sovitaanko, että saat juoda nyt vähän mehua ja saat jätskin sitten vasta ruuan jälkeen."

c) Pysyä jyrkästi omassa kannassani ja huudattaa lasta tuntikausia, (jolloin lapsi oppii vain tukahduttamaan tunteensa, eikä käsittelemään pettymyksiä ja hänestä todennäköisesti kasvaa myös yhtä jääräpäinen kuin minusta) "Se on ihan selvä asia, että jätskiä ei tänään syödä, kun minä sanon niin! Piste!"

d) Pysyä lempeästi omassa kannassani, mutta lohduttaa lasta empaattisesti pettymyksen äärellä, ymmärtää/sallia hänen pettymyksensä, ja tarjota lopulta syliä tai halia, jolloin lapsi oppii, että pettymykset kuuluvat elämään. Niistä kuitenkin selvitään erilaisilla keinoilla esim. halauksen voimalla ja sitten siirtymällä tekemään jotain muuta mukavaa/yhteistä kivaa vanhemman kanssa, vaikka satukirjan lukemista. "Kyllä mä nään että sua harmittaa kun et nyt saa jätskiä. Saat jätskiä sitten huomenna mummulassa. (Sitten kun taapero on vähän rauhoittunut, voi kysyä:) Haluatko tulla syliin, luetaanko hetki vaikka yhdessä sitä sun autokirjaa?"