Uhmaikä ja potalle opettelu - helppo homma vai mahdoton tehtävä?

Älkää uskoko niitä otsikoita, joissa luvataan, että lapsi oppii potalle parissa tunnissa tai parissa päivässä. Totuus on, että suurin osa lapsista opettelee tätäkin uutta taitoa useita viikkoja. Ihan niinkuin kävelyä tai puhumista. Kyse ei ole vain pottaan pissaamisesta, vaan opittavia asioita on monta: pissahädän tunnistaminen, pissahädästä kertominen, pissan pidättäminen, housujen laskeminen, potalle istuutuminen. Tämän jälkeen vielä myöhemmin pyyhkiminen, housujen nostaminen ja käsien pesu. Lisäksi jos sattuu olemaan kyseessä vielä uhmaikäinen, niin harjoittelu on entistä haastavampaa. Uhmaikäinen ei tykkää hienovaraisista kehoituksista istua potalle, hän haluaa keksiä sen itse. Hän myös tykkää vaihtoehdoista, Käytkö tällä vai tällä toisella potalla? Käytkö puskapissalla vai potalla?

Potalle opetteluun tarvitaan;

• Housuton taapero, jolla voisi olla edes vähän mielenkiintoa pottailuun

• Vanhempien stressitön elämäntilanne, ei suuria muutoksia, hyvää mieltä, useita vapaapäiviä (mieluiten kesäloma), asennoituminen eritteiden siivoamiseen lattialta

• Potta, joka sijoitetaan hyvin lähelle leikkivää taaperoa

• Paljon hyvää juotavaa
  

Pottaan tutustuminen vauvavuotena tuotti tuloksia, kunnes...

Päätin tutustuttaa pikkuiseni pottaan jo hyvin varhain. Luimme erilaisia pottakirjoja (Kirja taaperolle-post) ja potalla sai tehdä kaikkea kivaa, syödä suklaata ja katsella piirrettyjä. Meillä olikin vaihe, jolloin alla vuoden ikäinen vaapero teki aina päiväkakat hienosti pottaan, kun hänet siihen laittoi päikkärien jälkeen istumaan ja juomaan lämmintä maitoa. Koko homma tyssäsi kuitenkin kuin seinään siinä kohtaa, kun äitee oli päättänyt, ettei enää jaksa pukea ja riisua lasta ulos päikkäreille koko ajan, vaan toiset päikkärit saivat jäädä pois. Juuri ne, joiden jälkeen oli kakka tullut pottaan. No ei enää tullut ja potalla istuminen ei käynyt enää millään laatuun, vaan siitä tuli aina suuri vastustus. Äiti oli ihmeissään. Tuntui, että potasta oli tullut ahdistava kummitus. Potta laitettiin piiloon kuukausiksi ja otettiin kunnon "timeout".

Homma ei vaan etene

Potta otettiin uudelleen esille taaperon lähestyessä kahta vuotta. Uhmaikä toi oman lisämausteensa pottailuun. Sohvi kieltäytyi järjestäen potalle menemisestä ja sai suorastaan raivarit, kun siitä puhuttiinkin. Yritin luoda taaperolle uutta positiivista suhdetta pottaan ja hän sai koristella potan tarroilla. Katsoimme myös pottalauluja youtubesta (babybum ja cocomelon). Pottailu ei kuitenkaan kiinnostanut ja hän järjestäen kieltäytyi istumasta potalle. Potta jätettiin näkyville ja tulevien kuukausien aikana aina välillä vihjattiin, että potallekin voisi mennä. Potta-asiaan tuli aina heti vihainen vastustus: ”Ei!” Alkoi iskeä jo epätoivo. Jos Sohvi olisi päiväkodissa niin varmasti olisi tämän homman jo oppinut. Se on niin kova matkimaan muita. Voi kun tämän homman voisi jättää päiväkodin tehtäväksi. Miten tämä ei nyt lähde sujumaan? Olenko ollut liian painostava?

Aito kiinnostus pottailuun herää

Lopulta siinä 2 vuoden jälkeen huomasin, että pottailu oli alkanut kiinnostaa Sohvia, mutta ei kotona, vaan muualla. Hoplopin wc:ssä hän halusi usein potalle istumaan. Mitään ei koskaan pottaan tullut, mutta homma kiinnosti. Myöskin uimahallissa oleva potta herätti kiinnostusta. Aavistelin, että nyt kun itse vaan jaksaisin niin alkaisi olla hyvä hetki kokeilla jättää päivävaipat pois. Se tarkoittaisi pissalätäköitä lattialla ja pissapyykkien pyörittämistä. Ei vaan houkuttele, ei yhtään. Toisaalta, jätemaksut vähenisivät 20e/kk ja vaipparahoja säästyisi 60e/kk:ssa. Eli 80e/kk säästöä... no motivoihan se.

Pottaharjoitukset alkavat

Sohvin ollessa 2,5 v tuli arkeen sopiva hetki. Oli sopivan tylsä arkiviikonloppu, hyviä yöunia kaikilla takana, ei ylimääräisiä stressitekijöitä. Pottailu alkoi sattumalta, kun Sohvin vaippa oli lauantaiaamuna herätessä kuiva. Otin vaipan pois ja kerroin, että tänään ei käytetä ollenkaan vaippoja, vain pottaa. Laitoin Sohvin päälle vain sukat ja ylipitkän t-paidan. Käärin muutaman isoimman maton pois ja laitoin kylppäriin ämpärin tulevalle pyykille. Sohvi sai aamupalan lisäksi vielä mehutripin, jotta saataisiin harjoittelutilanne päälle. Sohvi alkoi pikkuhiljaa olla silminnähden pissahätäinen ja yritti mennä vessasta hakemaan vaippaa ja sanoi että "äiti vaihtaa”. "Ei äiti tänään vaihda kun tänään pissataan pottaan." vastasin.

Kannustava ja ystävällinen potalle kehottaminen ei onnistunut, vaan siitä seurasi jyrkkä kieltäytyminen. Parit ekat pissat Sohvi pissasi huoneensa lattialle duploleikin lomassa. Hän yllättyi aina tilanteesta ja jäi paikoilleen seisomaan, kunnes olin siivonnut pisut pois. Yritin suhtautua asiaan positiivisesti, mutta realistisesti: ”Hupsis, tuliko pissat. Ei haittaa, mutta ensi kerralla mene potalle, jooko. Kun tulee hätä sano äitille, että potta. Ei pissata lattialle, eihän.” Välillä Sohville laitettiin pikkuhousut, mutta ne tuntuivat ehkä vähän vaipoilta, sillä ne tuli kasteltua aina märiksi, joten paras tilanne oli kun ei ollut housuja ollenkaan. Leikin Sohvin kanssa hänen huoneessaan, jonne potta oli sijoitettu, jotta se olisi heti saatavilla kun tilanne tulee. Sohvilla kesti kauan uskaltaa pissata pottaan. Ensin sinne tuli muutama tippa jota hurrattiin ja taputettiin kovaa. Sitten hetken tepastelun jälkeen lopulta saatiin ne isot pisut! Ja voi sitä riemua taaperon kasvoilla. Kyllä näki, että hän oli ylpeä itsestään ja uudesta taidosta, jonka oli oppinut. Palkinnoksi jatkettiin duploleikkiä yhdessä.

Aina kun pissa oli tulossa, taapero tepasteli paikoillaan hätäisesti. Siitä aavistin, että kohta lirahtaa. Pikkuhiljaa Sohvi rupesi myös kertomaan itse että nyt on pissa tai kakka. Loppujenlopuksi viikonlopun saldo pottaan oli yhdet pisut ja yhdet kakat kumpanakin päivänä. Sunnuntai iltana juttelin mieheni kanssa, että mites nyt jatketaan? Tarkoittaako tämä, että Sohvi on valmis pottailuun vai ei ole? Sitten hoksattiin kysyä Sohvilta ja kun Sohvi sanoi ”Potta tykkää!” Oli homma selvä. Tätä jatketaan! Ja olihan sen huomannut miten taapero nautti uuden taidon opettelusta ja onnistumisen kokemuksista.

Stressiä ja huonoja yöunia

Kuin kohtalon ivaa, alkuviikko ei alkanutkaan hyvin. Elämään tuli stressitekijöitä ja huonoja öitä. Maanantaina yllätyin siitä, että vaikka laiskana laitoin Sohville housuvaipan, hän kuitenkin tuli sanomaan "potta" tai "pissa" ja istui vielä sujuvasti potalle tekemään pisut. Kuitenkin kun viikko jatkui ja vastoinkäymiset ja stressi lisääntyivät, jäi pottailu lopulta torstaihin mennessä kokonaan pois. Eli se oli suoraan verrannollinen vanhempien stressitasoon, jaksamiseen ja mielenkiintoon asiaa kohtaa. Kun vanhempien voimavarat siivota eritteitä laskee niin eipä huvita taaperoakaan opetella pottailua.

Kesällä alkaa puskapissailu ja vaipat jäävät pois

Tämän jälkeen pottailussa oli parin kuukauden tauko. Ajatuksissa oli kesällä aloittaa pottaharjoittelut ja niin lopulta tehtiinkin kesäkuun lopussa, kun säät suosivat. Kesällähän on ihanaa, kun voi pissata myös ulkona. Lisäksi Sohvi sai päälleen kivoja kesämekkoja, niin housuja ei tarvittu ollenkaan. Eikä niitä voinut pariin viikkoon pitääkään, sillä heti kun neidillä oli pikkupöksyt jalassa, niin pisut ja kakat tulivat järjestäen pöksyihin, niin paljon ne tuntuivat vaipoilta. Mutta ilman housuja pottailu sujui jo ihan hyvin. Äitiä jännitti lujaa lähteä ekaa kertaa kauppaan vaipattoman vesselin kanssa. Sohvi kuitenkin ilmoitti ettei halua vaippaa ja pakkohan se oli uskoa. Kauppareissut sujuivatkin ilman vahinkoja. Sohvi yleensä vastusti potalle kehoitusta, mutta kun luvassa oli kiva kauppareissu, niin pottailu ennen lähtöä sujui mukisematta, kun tiedossa oli jotain kivaa. Viikon kohdalla oltiin ekaa kertaa mummulassa ilman vaippoja ja siellä Sohvi ilmoitti äitille, että "vessa" ja vain pieni liraus ehti tulla pöksyihin kun jo päästiin potalle. Vahinkoja kuitenkin tuli vielä keskimäärin kerran päivässä. Joko hetkeksi laitettuihin housuihin, tai sitten losottaen lattialle. Tämä ei kuitenkaan harmittanut itseäni yhtään, sillä vihdoinkin Sohvin asenne oli kohdallaan: hän ei halunnut enää vaippoja. Tai muutaman kerran taisi haluta, ihan vaan kun oltiin kotosalla. Ei niihin tainnut mitään tulla, mutta halusipa hetkeksi kokeilla miltä ne tuntuivat ja laitoin kyllä aina vaipan pyydettäessä. Luotin siihen, että ei Sohvi täysin vaippoihin enää palaa vaikka niitä välillä haluaakin kokeilla.

Housujen kanssa Sohvilla oli se ongelma, ettei hän osannut laskea housuja alas. Sitä ruvettiin pikkuhiljaa harjoittelemaan ja se alkoikin sujua koko ajan yhä paremmin. Ja sitä myöten Sohvi oppi olemaan pissaamatta housuihin ja voitiin ottaa housut jo käyttöön ilman pelkoa, että ne heti kastuisivat. Sohvi keksi myös hienosti harjoitella pissan pidättämistä. Hän meni ulos nurmikolle pissalle ja hakeutui pihapolun laattojen päälle. Hän halusi pissata vähäsen jokaiselle kuudelle laatalle ja harjoitteli/leikki tätä muutaman kerran. Lisäksi oli hauskaa pissata kukan päälle tai puunjuurelle. Sohvi selvästi tykkäsi kun sai ulkona valita itse mihin pissaa.

Sanoisin, että meillä meni ekat 3 viikkoa niin, että kerran päivässä tuli yksi vahinko. Mutta jo toisella harjoitteluviikolla Sohvi meni usein itsenäisesti vessaan kun hätä tuli, kaatoi potasta pisut pönttöön, painoi huuhtelunappia ja pyyhki pepun wc-paperilla. Aina ei tosiaan edes tiedetty, että Sohvi oli käynyt wc:ssä, muuta kun pisutipoista potan pohjalla. Kolmannen viikon lopulla Sohvi osasi jo laskea ja nostaa omat housunsa ja lähinnä saattoi joskus lirahtaa lusikallinen pöksyihin ennen kun hän ehti potalle. Tässä kohtaa Sohvi myös kieltäytyi yövaipasta joten päätimme testata yön ilman. Ja totta se oli, yövaippaa ei enää tarvittu, vaikka satunnaisesti yöllä saattoikin lirahtaa lusikallinen pisua housuun vielä pidemmän aikaa. Yövaippahan saattaa olla käytössä vielä muutaman vuodenkin päiväkuivaksi opettelun jälkeen ja se on ihan normaalia. Meillä sattui nyt käydä näin.

Loppujen lopuksi me lähdettiin kokeilemaan yhtä viikkoa. Viikon jälkeen vaikutti niin hyvältä, että päätettiin kokeilla vielä toinen viikko. Kun sekin meni vain yhdellä vahingolla/pv niin tiesin, että tästä tää lähtee. 5 viikon kohdalla Sohvi oli päivä- ja yökuiva. Ainoastaan pieniä lirahduksia saattoi tulla satunnaisesti pöksyihin. Ja voisin kuvitella että isompikin vahinko voi vielä käydä jos on mielenkiintoista tekemistä eikä malta käydä pissalla. Mutta vaipat on nyt taakse jäänyttä elämää.

Uhmaikä ja potalle opettelu - helppo homma vai mahdoton tehtävä?

Sanoisin, että se riippuu siitä, onko taapero itse valmis pottailuun ja jaksavatko vanhemmat siivoilla ja pyykätä. Painostamalla ja pakottamalla homma ei ainakaan onnistu, eikä jos haaveissa siintää nopea oppiminen. Toisaalta on myös lapsia, jotka oppivat homman kerrasta kun ovat itse siihen valmiita ja kiinnostuneita tai matkivat isompia sisaruksiaan. Mutta jos homma ei lähde parissa kolmessa päivässä yhtään sujumaan, kannattaa ottaa kunnolla etäisyyttä potta-asiaan ja kokeilla kuukauden parin päästä uudestaan. Mihinkäs tässä on kiire, valmiissa maailmassa. Kaikki me on opittu lopulta käymään wc:ssä.

Uhmaikä ja jakamisen vaikeus, miksi lapsi ei jaa leluja?

Uhmaikä osaa yllättää yhä uudestaan. Jotenkin luulin, että kun uhmikselle selitetään jakamisasia muutamaan kertaan ja kerrotaan, että toiselle tulee surullinen olo, jos ottaa kädestä lelun, niin homma lähtisi sujumaan. Tässä on nyt 1/2 vuotta jankattu samaa asiaa, eikä se ole muuttunut juurikaan mihinkään. Miten voi olla, että Sohvi 2v oppi laittamaan pipon itse päähänsä muutaman yrityksen jälkeen, mutta vaikka jakamista on harjoiteltu satoja kertoja, niin se ei näytä edistyvän. Uhmaikä ja jakaminen eivät näemmä sovi yhteen. En voi ymmärtää miksi lapsi ei jaa leluja? Eniten asiassa hämmentää se, että muuten hän on erittäin avulias ihmisen alku, joka kaupassa nostelee tavaroita kyytiin ja liukuhihnalle ja pakkaa niitä. Synttäreille mennessä hän antaa iloisesti lahjapaketin sankarille tai jakaa saamiaan herkkuja muiden lasten ja aikuisten kanssa. Hän nostaa tippuneen avainnipun ja ojentaa sen oikealle omistajalle. Näin ollen olen tullut siihen tulokseen, että lapseni ei voi olla ”huonokäytöksinen” omiessaan lelujaan.

Mikä on siis selitys tälle käytökselle?

Asiaa syvägooglattuani löydän nykytrendin mukaisen käsityksen, jonka mukaan se, että 2v ei jaa tavaroita, ei olekaan niin iso juttu. 2 vuotias ei ole kehityksellisesti valmis jakamaan, niin kuin 2 kk vauvakaan ei ole valmis vielä kävelemään. Emme siis voi odottaa lapselta jotain, mihin hän ei vielä kykene.

Kaivaudun 2 vuotiaan kehityspsykologiaan.

Se, että 2 vuotias ei jaa lelujaan, kuuluu normaaliin kehitysvaiheeseen. Vasta 3 vuotiaana lapsi alkaa olla psykologisesti kypsä oppimaan aitoa jakamista. 2 v ei vielä ymmärrä olevansa muista erillinen ihminen ja yksilö. Hän luulee muiden tietävän, mitä hän ajattelee ja hän luulee muiden ajattelevan asioista samoin kuin hän. Siksi 2 vuotiaan on vaikea ajatella asioita muiden näkökulmasta, kyse ei ole itsekkyydestä, vaan siitä, että hän tosiaan aidosti luulee, että muut ajattelevat kaikesta samoin kuin hän itse. Koska tämän lisäksi impulssikontrolli on vielä heikkoa ja ajan käsittäminen vaikeaa, on lelujen vuorotellen jakaminen vaikeaa. Tavarat ovat 2 vuotiaalle minuuden jatke ja hän alkaa vasta hiljalleen ymmärtää, että on muista erillinen ihminen.

Usein kun leluvarkaus on tapahtunut, lasta torutaan ja varastettu lelu napataan lapsen kädestä ja palautetaan napakasti oikealle omistajalle. Se, että yritetään saada jakamista tapahtumaan näin pakottamalla, hidastaa kuulemma jakamisen oppimista. Kukaan ei pidä siitä, että tavaroita otetaan pois, varsinkaan kun ei itse ymmärrä miksi. Ja 2 v ei vielä ymmärrä. Jos lasta toruu tai rankaisee siitä, että hän ei jaa, jakamisesta tulee paha sana ja lapsi ei halua jakaa sitäkään vähää. Mutta kun lapseni nappaa lelun toisen kädestä, se saa minut tuntemaan vanhempana häpeää ja noloutta, eihän nyt noin saa tehdä! Jos lelua ei heti lähdetä palauttamaan, mitä sitten pitäisi tehdä?

Sen sijaan, että tavara palautetaan kiukkuisesti ”varasta” toruen oikealle omistajalle, tilannetta puretaan nykyohjeiden mukaan rauhallisesti keskustellen. Tämän lisäksi esitellään vaihtoehtoinen toimintamalli, eli lelun pyytäminen toiselta. Tässä esimerkki:

Lelun vieneelle sanotaan:

”Matti on nyt surullinen ja itkee, kun veit hänen lelunsa. Ei saa viedä toisen kädestä lelua. Jos haluat lelun, voit pyytää sitä.”

Ja Matille kerrotaan:

”Tulit surulliseksi kun Sohvi vei sinun lelusi. Se ei ollut oikein. Ensi kerralla, pidä lelusta tiukasti kiinni, niin ettei Sohvi saa lelua.”

Sitten annetaan Sohville mahdollisuus palauttaa itse lelu. Jos näin ei tapahdu, niin vasta sitten aikuinen palauttaa lelun. Sitten Sohville sanotaan, että voit pyytää lelua Matilta. Sohvi (joka ei vielä osaa puhua) ojentaa kätensä ja ihme ja kumma, Matti antaa lelun Sohville. Tämä onkin uusi mielenkiintoinen leikki, jota voidaan leikkiä. Pyydetään ja annetaan. Tätä ei kuitenkaan leikitä lapselle tärkeillä uni/turvaleluilla, vaan ne siirretään pois leikkien ajaksi.

Jos lelun antamisleikki ei kiinnosta, voidaan ottaa vuorotteluleikki käyttöön. Kerrotaan, että Matti saa leikkiä lelulla 1 minuutin ja sitten Sohvi saa leikkiä 1 minuutin” Tämäkin voi tosin olla jo liian pitkä odotus näin pienelle. Sitten kannattaa myös välillä leikkiä leikkejä, joissa ei jaeta tavaroita, niinkuin leikkiä piilosta tai tanssia yhdessä baby sharkin tahtiin.

Jakamista tulee harjoiteltua kotona jo huomaamatta arjen askareissa ja lapsi omaksuu sitä perheen tavoista: Syödään yhdessä ruokaa, joka jaetaan kaikkien kesken. Tehdään yhdessä asioita, jotta saavutetaan yhteinen tavoite esim. siivoaminen. Taapero kerää leluja, äiti imuroi ja iskä moppaa. Tehtävät on jaettu ja yhteinen onnistumisen tunne jaetaan. Tässä muita löytämiäni vinkkejä jakamisen harjoitteluun:

Näytä esimerkkiä

Anna lapsen juoda kupistasi ja kokeilla kenkiäsi. Lapsi tykkää matkia ja imee vaikutteita ympäriltään. Onko sinulle helppoa jakaa herkkuja tai lainata tavaroita? Jos jakaminen on vaikeaa sinulle, on se myös varmasti lapsellesi, sillä hän matkii sinua.

Vuorotteluleikit

Pyydä lapselta hänen leikkiessään esim. palikkaa. Jos hän ei anna sitä, poistu hetkeksi ja kokeile uudelleen hetken päästä. Näytä myös itse esimerkkiä ja ojenna lapselle leluja.

Keskity onnistumisiin

Kehu aina kun jakaminen onnistuu. "Oli kyllä tosi kilttiä kun annoit pojalle lelun. Se oli hienosti tehty." Jos lasta toruu voimakkaasti siitä, että hän ottaa leluja toiselta; se vain saa lapsen tuntemaan, että jakaminen on huono juttu ja koko homma on väkinäistä. Rankaisu ei kannusta aitoon hyväntahtoisuuteen ja anteliaisuuteen. Pakotettu anteeksipyytäminen ei myöskään johda tunnetaitojen kehittymiseen. "Olisi hyvä jos pyytäisit anteeksi Matilta, Matille ja itsellesi tulisi hyvä mieli, kun riita on sovittu." on parempi ilmaisu kun "Nyt kyllä pyydät heti anteeksi!!"

Tärkeät lelut jemmaan

Ennen leikkitreffejä kannattaa laittaa piiloon lapselle kaikista tärkeimmät lelut. Lapsella, niin kuin meillä kaikilla, on oikeus myös omiin tavaroihin, joihin muut eivät saa koskea.

Kun jakamisen vaikeus tympii leikkitreffeillä

Kannusta lapsia rinnakkain leikkiin, jossa molemmat leikkivät omia leikkejään rinnakkain. Lapset kuitenkin nauttivat toistensa seurasta, vaikka eivät osaa vielä leikkiä yhdessä.

Leikkikää välillä leluttomia leikkejä esim. tanssia musiikin tahtiin, piilosta tai puistossa liukumäkeä ja keinumista.

Se mitä ainakin itse voisin muuttaa, on selkeästi se, että kysyn jatkossa Sohvilta: saako äiti leikkiä tällä sinun lelulla? Kun näytän, että kunnioitan hänen omia tavaroitaan, niin hän oppii kunnioittamaan muiden omia tavaroita.

Vastaus otsikon kysymykseen: Miksi 2 v ei jaa lelujaan?:

Hän ei ole vielä tarpeeksi kehittynyt. Tein sitten mitä tahansa tai jätän tekemättä, Sohvi oppii jakamisen vasta, kun on siihen kehityspsykologisesti valmis eli siellä kolmen neljän vuoden kieppeillä. Ja lopulta tämäkin on vain yksi vaihe joka pitää kahlata läpi.

Suomeksi löysin asiasta huonosti tietoa. Tässä muutama nettisivu englanniksi, joista sain tähän postaukseen vinkkejä:

https://www.healthywa.wa.gov.au/Articles/A_E/Child-development-2-3-years

https://www.parents.com/toddlers-preschoolers/development/behavioral/toddlers-do-not-need-to-share/

https://www.babycenter.com/child/parenting-strategies/how-to-teach-your-2-year-old-to-share_63838

https://www.greatkidsinc.org/sharing-is-caringand-a-developmental-milestone/

https://www.is.fi/perhe/art-2000001228955.html

Voimakas uhmaikä koettelee kaikkien hermoja - 5 vinkkiä uhmaiän raivareihin

Taapero vaatii, että ainoastaan äiti saa vaihtaa sukat. Lelujen jakaminen on vaikeaa ja niistä tulee helposti riitaa. Kaupassa taapero saa raivokiukkukohtauksia. Taapero hokee: "Ei! En! Ei! En!" Kuulostaako tutulta? Taaperollasi on alkanut voimakas uhmaikä eli tahtoikä eli itsenäistymisvaihe.

Viisi vinkkiä:

1. Anna lapsen itsenäistyä vähän

2. Jousta ja anna vaihtoehtoja

3. Hidasta omaa reagointiasi

4. Opettele sanoittamaan lapsen tunteita: "Kyllä mä nään, että sä oot vihainen/pettynyt/surullinen.."

5. Nälkä-väsy-kiukkukohtaukseen ei auta kuin ruoka ja uni

Muuta:

-Taapero vaatii, että vain tietty vanhempi saa vaihtaa vaatteet/nukuttaa/leikkiä tms.

-Kauppakiukkukohtaukset

-Jakaminen on vaikeaa ja leluista tulee riitaa

Uhmaikähän on vähän vanha sana. Sillä on negatiivinen kaiku. Vähän sellainen, että uhma on huono asia ja se pitää kitkeä pois. Tai että uhmakkaalle lapselle pitää näyttää kaapin paikka eikä antaa piiruakaan periksi, muuten on lapsi pilalla ja siitä kasvaa rajaton sekopää.

Tarkoitus ei kuitenkaan ole kitkeä pois uhmaa tai sammuttaa sitä. Uhmaikä on lapsen kehitykseen normaalisti kuuluva vaihe, jossa opetellaan kasvamaan erilliseksi ihmiseksi, omaksi itsekseen. Kyse on itsenäistymisvaiheesta, joka on läheistä sukua teiniuhma-vaiheelle, joka sekin on tärkeä itsenäistymisvaihe.

Sohvin toiminta uhmaiän huumassa onkin muistuttanut hetkittäin teini-ikäisen käytösmalleja. Se on vähän säikäyttänyt äiteetä; eikö näitä omaan huoneeseen lukittautumisia pitäisi tulla vasta teini-iässä? Mutta meillä näitä on ollut jo heti kun taapero (1,5v) on hädin tuskin yltänyt ovenkahvaan. Hän on saattanut loukkaantuneena mennä omaan huoneeseensa ja laittanut oven kiinni perässään. Onneksi tämä vaihe ei montaa viikkoa kestänyt. Yksi itsenäisen teinin suusta kuultava lause voisi olla: "Mutsi mee pois!" Meillä tätä kuulee säännöllisesti ihan kotosalla tai vaikka hoplopin liukumäessä, kun Sohvi on löytänyt ikäistään seuraa liukumäkeen. Silloin äitille sanotaan: "äiti pois!"

 Meillä Sohvin (nyt 2v) uhmaikä ei ole ollut kevyt tai helppo. Se on saanut äiteen oikeasti tutkiskelemaan omia tunteidenkäsittely taitojaan ja erilaisia olettamuksia ja tapoja. Rajanveto on ollut vaikeaa; milloin taapero vain kaapataan syliin ja viedään huutavana pois/vaipanvaihtoon/nukkumaan/autoon. Ja milloin annetaan aikaa ja vaihtoehtoja. Yleisesti ottaen aina lopputulos on ollut paras ja omakin harmitus on ollut vähintä, kun on antanut taaperolle hieman aikaa. Poikkeuksena on ollut tilanteet, jossa taapero on vaarassa tai kertakaikkiaan niin väsynyt/nälkäinen, ettei kannata edes yrittää keskustelua. Tässä seuraavaksi kaikki mitä minä olen nyt Sohvin kanssa oppinut uhmaiästä. Viisi vinkkiä uhmaiän raivareihin ja muita keinoja, jotka on meillä toiminut uhmaiän tyypillisiin ongelmatilanteisiin.

Vinkki 1:

 Anna lapsen itsenäistyä vähän

Uhmaiän pointti on tehdä itse ja oppia uusia hienoja taitoja; yhtäkkiä hän pukee kengät, pesee kädet, kuorii mandariinin jne. Lapsen itsetunto kasvaa, kun hän oppii tekemään itse uusia asioita ja saa siihen kannustusta ja ihailua. Uhmaiän aikana lapsi itsenäistyy hoidettavasta taaperosta, monia taitoja osaavaksi pikkuiseksi ihmisen aluksi.

Uhmaiän aikana Sohvi on itsenäistynyt monissa asioissa. Olen antanut Sohvin leikkiä ulkona yksin pihassa, ikkunasta katsellen. Pihamme on aidattu, joten mitään vaaraa ei ole tielle juoksemisesta. Hän on oppinut riisumaan kaikki ulkovaatteet, jopa haalarin kenkineen, mikä on ollut se haastavin kohta. Sohvi osaa laittaa pipon ja hanskat paikoilleen eteisen koppaan (ei tosin alkuinnon jälkeen aina haluaisi itte). Syöminen ja lasista juominen on muuttunut yhä varmemmaksi.

Olen huomannut, että vaikka taapero oppii uusia taitoja, hän välillä vähän taantuu ja haluaakin palata takaisin vanhaan. Hän osaa syödä kyllä ihan itse, mutta nyt on halunnut jo pidemmän aikaa, että syötetään taas. Hän osaa kyllä riisua ulkovaatteet, mutta haluaa, että äiti auttaa. Luin, että tämä on ihan normaalia kehitystä. Niinkuin linnunpoika, joka opettelee lentämään, mutta palailee aina pesään vähän väljä takaisin hakemaa turvaa, kokeillakseen siipiään uudestaan. Välillä kannustan häntä tekemään itse ja välillä autan, vaikka tiedän, että hän osaa kyllä.

Yleensä päivät sujuvat parhaiten silloin kun hän on saanut paljon onnistumisen kokemuksia eli saanut tehdä asioita "itte". Jos asiat on hankalia, annan Sohvin tehdä jonkin pienen asian esim. leipomisessa saa sekoitella jauhoseosta haarukalla, vaikka vähän läikkyy. Sohvi tykkää myös ojennella kauppakassin tavaroita äiteelle, joka latoo ne jääkaappiin. Kananmunapaketti pitää kuitenkin äkkiä etsiä itse kasseista, koska se on ollut vielä haasteellista nostaa ehjänä kassista.

Vinkki 2:

Jousta ja anna vaihtoehtoja

Kaikki keskustelu, jossa taaperolle annetaan "omaa valtaa", auttaa ehkäisemään itkupotkuraivareita. Esim. "Syötkö aamupalaksi tätä vai tätä leipää?" Lopputulos: leipä tulee paremmin syödyksi kun on saanut itse valita kumpaa syö. "Otatko tämän vai tämän identtisen talouspaperin?" Sohvi tekee tarkkaan harkittuaan valinnan ja pyyhkii tyytyväisenä suunsa paperiin. "Valitse itse iltasatukirja tai sitten äiti valitsee" Lopputulos: päästään hääräilystä eteenpäin ja lukemaan joko Sohvin tai äitin valitsemaa iltasatua. "Sammutatko itse valot vai sammuttaako äiti?" Lopputulos: valot tulee sammutettua nopeammin. Tulevien tapahtumien valmistelu auttaa myös sopeutumaan muutokseen. Esim. leikin loppumiseen ennen nukkumaanmenoa. "Kohta mennään nukkumaan." "Vielä yksi auto liukumäestä ja sitten mennään hammaspesulle."

Vinkki 3:

 Hidasta omaa reagointiasi

Jos olet tempperamenttinen, äkkipikainen, tai perfektionisti. On parempi ensin hetken tuumia ja huokaista pari kertaa ja pyöritellä vaikka niitä silmiä ennenkuin sanoo tai tekee mitään tyhmempää. Uhmiksen kiukkupuuskassa maitolasi on kaatunut tai lempikirjasi sivut rutattu. Tunteitaan saa ja pitää näyttää. Ongelmana on, että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa ja pian uhmiksesi matkii sinua. Siksi loivemmat tunnereaktiot ovat suositeltuja. Ota hetki itsellesi, että voit koota itsesi ja löytää hippusen suhteellisuudentajua. Tähän auttaa PINNAN pidennyssuunnitelma. Samalla se tuumaustauko antaa lapselle pienen hetken raivota/itkeä/surra/ eli näyttää ja kokea tunnetta. Kaikkeen ei tarvitse olla ihan heti reagoimassa. Paitsi jos lapsi satuttaa itseään tai muita. Tästä onkin lisää postissa: Miksi lapsi lyö ja puree tai hakkaa päätään lattiaan? Kun pahimmat höyryt on puhallettu pois, saa omia tunteitaan sanoittaa: "Äiti on nyt surullinen ja vihainen, koska äidin kirja on revitty rikki." Ei kannata kuitenkaan jäädä vellomaan omaan tunteeseen liian pitkäksi aikaa vaan opettaa, että kaikesta päästään eteenpäin, eikä virhe ole koskaan maailmanloppu. " No jaa.. saahan tämän teippailtua kasaan jotenkin. Onneksi ei ollut kirjastonkirja. Jatkossa jos haluat äidin huomion niin pyydä minua vaikka leikkimään jooko."

Vinkki 4:

Opettele sanoittamaan lapsen tunteita. "Kyllä mä nään että sä oot vihainen /pettynyt /surullinen"

Meillä kävi esim. näin: äiti kieltää, että nyt ei saa leikkiä pelilaudalla, Sohvi alkaa itkeä ja äiti alkaa heti selittää miksi ei saa pelata nyt: "Ihan hirvee sotku tulee ja äiti joutuu sen taas siivota, eikä oo toi peli tarkoitettu 2 vuotiaalle." Selitän vaan Sohvin itkun päälle sellasella äänensävyllä, että "tästä on ihan turha loukkaantua ja nostaa meteliä!" Kun yritän törkeästi mitätöidä Sohvin tunteet, hän on onneksi oppinut sanomaan järkyttyneen kuuloisena "Sohvi itkee!" vähän niin kuin "Etkö sä nyt torvelo nää, että mä itken! Ja sä vaan selität ja selität jotain! Missä on sun empatiakyky?" Ja se pysäyttää mut aina tajuamaan, että niin. Mä selitän ja selitän eikä Sohvi tule nähdyksi tunteineen. Sydämeeni iskee jäätävä syyllisyys. Saahan sitä tietysti pettyä ja olla harmissaan. Sitten pysähdyn toteamaan, että "Huomaan, että sulle tuli paha mieli tästä, Sohvia harmittaa." Ja menen halaamaan tai ottamaan syliin. Kun hän tulee nähdyksi tunteineen ja saa lohtua, vasta sitten menee selityskin perille: "Leikitään sitten joku toinen päivä sillä pelilaudalla, jooko, nyt äiti ei vaan jaksa siivota sitä sotkua"

Ja tämä kuvio ei kyllä äiteelle mennyt kerrasta perille, tätä on harjoiteltu paljon. Eikä se vieläkään ihan sujuvaa ole, mutta nyt on tullut avuksi tuo kun Sohvi osaa itse dramaattisesti huomauttaa, että "Sohvi itkee." Huomaamalla ja sallimalla uhmiksen tunteet, katkaistaan raivokohtaus. Uskon, että näillä eväillä hän osaa sitten isompana itse säädellä tunteitaan ja oppii olemaan empaattinen itseään kohtaan. Eikä tukahduta tunteitaan, niinkuin äiteensä on oppinut tekemään.

Näissä itkuhuutoraivari -tilanteissa auttaa sekin kun mietin itse, miten haluaisin, että minua kohdellaan kun olen vihainen/pettynyt/surullinen/ravoissani? Usein kosketus ja hiljainen, salliva läsnäolo on hyvä ensiapu kaikkeen.

Vinkki 5:

Nälkä-väsy-kiukku kohtaukseen ei auta kuin ruoka ja uni

Silloin on turha yrittää käydä mitään järkeviä keskusteluja. Tässä esimerkki siitä, kun ei olisikaan saanut joustaa vaan olisikin pitänyt kantaa se huutoitkevä taapero autosta sisälle. Kävi nimittäin kerran niin, että tultiin uimahallista kotiin lounasaikaan aika myöhään ja taaperon päikkäri-aika oli jo tosi lähellä. Hän oli niin väsynyt, nälkäinen ja kärttyinen, että olisi halunnut jäädä autoon katsomaan ryhmä-hauta kännykästäni. Hän on saanut katsoa ohjelmaa aina kotimatkalla, ettei nukahtaisi autoon, koska se sotkisi päikkärikuviot täysin ja taapero hyppisi seinille koko illan. Mitkään tavalliset temput eivät nyt auttaneet, hän sai vähän lisäaikaa katsoa, yritin lahjoa myös mitä kivaa on sisällä, yritin myös jämptisti sanoa, että nyt mennään. Aina kun yritti ottaa taaperon pois turvaistuimesta, nousi hirveä huutoitku. Olin hämmentynyt ja ajattelin, että antaa sen sitten istua hetken autossa katsomassa ohjelmaa. Sitten varmaan rauhoittuu ja tulee sovussa pois. Avasin hänen turvavyönsä, laitoin auton oven kiinni ja lähdin sisälle lämmittämään jo lounasta. Näin kuitenkin keittiön ikkunasta suoraan autoon, että koska näyttää siltä, että hän olisi tulossa pois. En ehtinyt edes 5 minuuttia olla sisällä, kun näin että Sohvi on auton ovella. Menin heti ulos ja avattuani auton oven, löysin sieltä vittuuntuneen näköisen taaperon kännykkä korvalla ja puhelimessa näkyy teksti "soittaa Neuvola 1". Naamani helahti punaiseksi ja suljin puhelun, johon ei onneksi ehtinyt kukaan vastata. Miten tämä on mahdollista, niistä kaikista numeroista, jotka on puhelimessani, niin juuri tämä ja sitten vielä on osannut soittaa?!? Nämä on näitä hetkiä kun tuntee itsensä niin tyhmäksi ja lapsensa pelottavan älykkääksi. Jos olisi osannut puhua niin olisi kertonut neuvolan tädille että "äiti on lukinnut mut autoon." Sitä olisikin sitten ollut hauska selitellä. Ei mikään "Vuoden äiti"-hetki.

Voin sanoa, että kun tämä sama huuto alkoi parin päivän päästä samassa tilanteessa, niin oli itselle ihan selkeää, että nyt vain kannan tämän väsyneen huutoitkevän taaperon sisälle. Eikä sitä huutoa kyllä lopulta edes kauan kestänyt ja pian kun hän sai hyvää ruokaa nenänsä eteen niin olikin jo aivan aurinkoinen yhtäkkiä. Äitee tästä oppi sen, että pitää tulla ajoissa kotiin, niin ettei ehdi nälkä-väsy-kiukku iskeä taaperoon.

Tyypillistä uhmiksen toimintaa:

1. Taapero vaatii, että vain tietty vanhempi saa vaihtaa vaatteet/nukuttaa/leikkiä tms.

Tyypillistä uhmaikäisen käytöstä on valita toinen vanhemmista ja sanoa esim. että vain äiti saa vaihtaa sukat. Tähän on meillä ainakin auttanut se, että äiti sanoo jämerästi, että nyt iskä vaihtaa sukat. Jos vänkääminen jatkuu, olen sanonut, että iskä vaihtaa sukat, koska äiti laittaa nyt pyykkejä tms. Tämän jälkeen taapero on iloisena vienyt sukat iskälle ja sanonut, että iskä vaihtaa!

2. Kauppakiukkukohtaukset

Taapero saa raivarit, kun ei saa ostaa karkkia tai lelua tai ei saa laittaa hedelmäpussiin tarraa tai hän ei saa avata rusinapurkkia. Tähän on auttanut se, että ennen kuin mennään kauppaan, olen sanonut: "Sovitaanko niin, että tällä kertaa ei oteta karkkia, eikä leluja." Uskomatonta kyllä, se on toiminut. Kaupassa taapero on seissyt karkkihyllyn edessä ja osoittanut karkkeja ja sanonut "kaakki ä-ää". Eikä niitä ole otettu. Joskus olen sanonut, jos on vähän hilkulla, että jaksaakohan taapero vielä kauppaan, että "jos kiukuttaa kaupassa, niin siellä ei saa huutaa, autossa saa sitten huutaa."

Kaupassakäyntiä on myös auttanut, kun taapero saa omia tehtäviä. Hän kärryttelee pikkukärryllä ja nostaa kyytiin pussin porkkanaa ja pullapitkon. Myös tämä hedelmäpussien tarrojen laitto on mukavaa puuhaa. Liukuhihnalle tavaroiden laittaminen ja kauppakassien pakkaaminen saavat taaperon tuntemaan, että hänkin osaa.

Olen myös ollut hyvin joustava kaupassa näiden tuotteiden avaamisien suhteen. Siis jos on tuote, jonka ostamme, niin olen antanut sen avata. Mielummin näin, kun meluisa huutoitkuraivo-show. 1-2 vuotias vasta opettelee hillitsemään mielitekojaan, ei voi vielä olettaa, että itsesäätely olisi sillä tasolla, että odottaminen aina onnistuisi. Eikä se ole lopulta keneltäkään pois, me maksamme tuotteen eikä lapsi saa kaupassa raivokohtausta, joka särkee kaikkien kaupassaolijoiden korvat ja hermot. Aina on sanottu kaupassa Sohville, että ei saa avata, mutta oppi on mennyt vaihtelevasti perille ja nyt vasta lähempänä 2,5 v hän alkaa oikeasti ymmärtää ja malttaa odottaa autolle saakka. Tämäkin on asia, joka helpottui heti kun aloin ennen kauppaan menoa sanoa Sohville että "sovitaanko, että ei avata pakkauksia kaupassa, vaan vasta autossa, jooko?" ja Sohvi on tähän usein nyökännyt ja sitten kaupasta onkin selvitty ilman avattuja paketteja.

Kaupassa voi iskeä myös äkkiseltään selittämätön kiukkukohtaus. Sohvi on raivonnut itsestään aukeaville oville, koska olisi halunnut ne itse avata. Sohvi on heittäytynyt maahan makaamaan, mutta ei keksinytkään mitään mistä raivota. On myös vaan ollut niin kertakaikkisen väsynyt, että on alkanut huutamaan jostain hyvin pienestä asiasta. Ei näitä aina voi ennakoida. Yleensä olen antanut aikaa taaperolle ja ohjannut häntä sitten kohti jotain mielenkiintoista. Kerran olen sitten vaan kantanut ulos, heti kun sain maksettua ostokset, kun on kassoilla tullut se väsyraivokohtaus.

 3. Jakaminen on vaikeaa ja leluista tulee riitaa

Tätä tapahtuu kaverien kanssa, mutta kotona äiteen ja iskän kanssa myös.

Äitee: "Saako äiti leikkiä myös?"

Sohvi: "a-haa" (kyllä)

Äiti ottaa pikkuauton, Sohvi ottaa sen äitin kädestä pois.

Äitee: "Jos haluat, että äiti leikkii sun kanssa, sun pitää antaa yksi auto äitille. Haluatko leikkiä yksin, yksinkin saa leikkiä." ( Tarjoan ihan rehellisesti tätä vaihtoehtoa, joskus hän haluaa leikkiä mielummin yksin, useimmiten kuitenkin haluaisi, että äiti on siinä, mutta kyllä on vaikea keksiä millä lelulla äitin voisi antaa leikkiä.)

Usein leikki sujuu parhaiten, kun alan itse rakennella vaikka duploista jotain ja annan Sohvin leikkiä autoillaan. Eli siis juuri tähän ikään sopiva vieretysten leikki- toimii parhaiten. Siinä lomassa välillä voidaan leikkiä jotain pientä yhteistä törmäilyauto -leikkiä. Leikissä autot törmäävät nenäkkäin eikä kummankaan auto halua väistää, sitten kutsutaan poliisiauto paikalle selvittämään asiaa. Usein poliisiautokin joutuu kahnauksen sekaan ja paikalle kutsutaan vielä armeijan auto. Homma on lopulta aika sekasortoista, kun kaikki autot yrittävät vuorotellen tainnuttaa toisiaan autopieruilla. Lopulta autot eivät jaksa enää haistella pieruja vaan hajaantuvat omille teilleen ja tilanne ratkeaa. Tätä leikkiä hän jaksaisi leikkiä ikuisuuden. Pieruhuumori -toimii aina.

Jakamisen vaikeus kuuluu 1-3 vuotiaan normaaliin kehitykseen, eikä omistushaluisuudesta tule rangaista tai ylenmäärin torua. Sen sijaan, että tavara palautetaan kiukkuisesti "varasta" toruen oikealle omistajalle, tilannetta puretaan nykyohjeiden mukaan keskustellen. "Matti on nyt surullinen ja itkee, kun veit hänen lelunsa. Ei saa viedä toisen kädestä lelua. Jos haluat Matin lelun voit pyytää sitä häneltä." Ja Matille kerrotaan, että "Tulit surulliseksi kun Sohvi vei sinun lelusi. Se ei ollut oikein. Sohvin olisi pitänyt kysyä, saako lelua lainata. Ensi kerralla, pidä lelusta tiukasti kiinni, niin ettei Sohvi saa lelua." Sitten annetaan Sohville mahdollisuus palauttaa itse lelu. Jos näin ei tapahdu, niin vasta sitten aikuinen palauttaa lelun. Tämän jälkeen Sohvi voi kysyä Matilta saisiko lelun. Jos Matti ei halua antaa lelua, voidaan sopia että Matti leikkii lelulla hetken ja sitten on Sohvin vuoro, ja sitten taas Matin jne. Useimmiten ihme kyllä, kun esitellään tilanteeseen tämä "lelun pyytämis-metodi" niin molemmat osapuolet kiinnostuvat siitä niin, että toinen pyytää lelua vaikka ojentamalla käden (jos ei osaa puhua) ja toinen antaakin lelun. Ihmeellistä.

Tästä aiheesta teen ihan oman postauksen, koska kyseessä on sen verran iso asia. Nyt kun olen lukenut aiheesta enemmän on jotenkin lieventynyt se ajatus, että pitäisi reagoida jotenkin voimakkaasti. Vanhempana itselle tulee tosi syyllinen olo ja tuntuu siltä, että lapsi olisi jotenkin tosi töykeä ja huonokäytöksinen, kun ottaa toiselta lelun. Lapsi kuitenkin vasta opettelee jakamista eikä vielä tiedä/ muista, että lelua voi myös pyytää. Eikä hän tule oppimaan sitä kerrasta eikä sadannesta, vaan sitten kun on tarpeeksi kypsä. Tilannetta helpottaa, jos kaverivanhempien kanssa voi sopia yhteiset säännöt, miten toimitaan kun toisen lapsi ottaa lelun toiselta. Kun omistushalu on huipussaan on joskus myös mukava tehdä kaverin kanssa jotain, missä lelut eivät ole koko ajan osallisena. Esim leikkiä piilosta, käydä uimahallissa tai pulkkamäessä.

https://babysparks.com/2019/03/07/what-to-do-when-your-toddler-wont-share/

https://www.parentscanada.com/toddler/why-your-toddler-wont-share-and-why-it-isnt-such-a-big-deal/