top of page

Luitko jo nämä?

Kun raskauskilot eivät lähteneet


äiti istuu puiston penkillä suklaapatukka kädessään ja lapsi tahtoo leikkimään


Tästä yritin itse epätoivoisesti etsiä tietoa kun kamppailin asian kanssa. No ei löytynyt. Ehkä joku oli kamppaillut asian kanssa 2 kuukautta, 1/2 vuotta tai vuoden mutta ei 2 pitkää vuotta niinkun minä. Instassa hehkutettiin, miten on kaikki raskauskilot jääneet synnärille tai kuinka 3 kk aikana on saavutettu oma paino takaisin treenaamalla. Löytyy paljon kuvia siitä kun terhakkana ollaan vauvan kanssa jumppailemassa. Paskat. Minä ainakin olin niin jeesuksen väsynyt ekat 6kk, että oli ihan turha ajatellakaan mitään treenaamista. Missä on ne instakuvat, jossa väsyneenä röhnötetään sohvalla ja vedetään sipsejä ja mässyä. No, siinä väsymyksessä en olisi kyllä itse edes jaksanut ottaa kuvia itsestäni ja laittaa instaan. Ehkä ne puuttuuvat sen takia. Sitten en voinut olla huomaamatta, että käydessäni äiti-vauva tapaamisissa olin aina se tuhdimmasta päästä oleva. Miten nuo toiset onnistuukin siinä niin helposti? Olin kateellinen ja tuntui todella epäreilulta. Lopulta vauvan ollessa 8kk tein pikalaihdutusyrityksen, jonka seurauksena painoni laski hieman ja nousi sitten entisestään. Sitten annoin asian olla ja ajattelin, että yritän saada tämän loputtoman väsymyksen vaan jotenkin siedettävämmäksi, ehkä asia ratkeaa sitten myöhemmin.


No ei ratkennut. Raskauskilot eivät lähteneet. Aloin sitten tutkiskella internetin ihmeellistä maailmaa, jotta löytäisin jotain millä saisin homman liikkeelle. Kilot harmittivat ja tunsin itseni välillä laiskaksi ja saamattomaksi. Miksi on niin vaikea pudottaa painoa? Löysin lopulta mielenkiintoisen postauksen, jossa käsiteltiin synnytyksen tuomia hormonimuutoksia ja evoluution aikaansaamaa rasvankertymistä, jolla varmistettiin äidin ja vauvan henkiinjääminen ja selviytyminen haastavissa oloissa. Se toi jonkinlaista huojennusta. Että tässähän on paljon sellaista normaalia mistä ei puhuta. On luonnollista, että rasvavarastoja kerrytetään, onhan kyse omasta vauvasta, ravinnon tuottamisesta, äitikarhun massasta ja voimasta, jolla voi suojella jälkikasvua. Silloin tajusin, että ehkä pitäisi suhtautua painonnousuun armollisemmin. Kyse on jäänne ajoilta jolloin kamppailtiin ihmislajin selviytymisestä. Itseä vaivasi eniten se, että painoa ei ollut jäänyt 5 kg tai 10kg vaan 14kg. Luulen että jälkikasvuni ja minä olisi selviydytty tässä nykymaailmassa vähän pienemmälläkin rasvaprosentilla. Koin, että suurin este painonpudotukselle oli jatkuvat huonot yöunet ja niistä johtuva jatkuva väsymys. Lähes koko vauvavuoden, enemmän tai vähemmän elin väsysumussa. Huonot yöunet vaikutti todella paljon jaksamiseen ja psyykeeseen. Vedin suklaata ja pullaa piristyäkseni, käytin herkkuja palkitsemiseen, suruun, iloon. Tekosyitä riitti. Koska syytin kaikesta pätkittyjä yöunia luulin, että taaperon unien tasaannuttua hänen täyttäessä 1,5 v painoni tippuisi aivan itsekseen, olihan olo kuitenkin kohentunut huomattavasti ja energiaa oli ihan erilailla. No ei siinä ihan noin sitten käynyt.


Lopulta kirjoitin rehellisesti ylös mitä tuli syötyä päivän aikana ja tein syväluotaavan rehellisen analyysin ruokailutottumuksistani. Lounasannoskoko oli liian suuri, koska vedin usein ähkyyn saakka. Tämä oli jäänne vauvavuodesta, jolloin tuli syötyä paljon aina kun voi, koska halusin välttää tilanteita, joissa itse nälkäisenä ja nälkäkiukkuisena joutuisinkin vastaamaan vauvan tarpeisiin, enkä kerkiäisi syödä ollenkaan, kun katastrofi seuraa toistaan (esim. pulauttauttelu kaaressa sohvalle tai vellit tulleet vaipan läpi). Muita ongelmiani oli suklaan napostelu kaikkiin mahdollisiin tunnetiloihin, tuhti iltapala ennen nukkumaanmenoa, sekä näläntunteen poissaolo. En edes muistanut miltä tuntui olla nälkäinen? Vauvavuodesta oli jäänyt pelko siitä, että hermot palaa aina supernälkäisenä, joten en uskaltanut enää tuntea nälkää. Painonhallintaa hankaloitti myös se, että söin ihan mitä sattuu välipaloiksi, vaikka se olisi ollut terveellistäkin, mutta laatu ja koko vaihtelivat joka päivä niin paljon, että oli vaikea hahmottaa mitä lähden muuttamaan, kun muuttujia oli niin paljon.


Vähän analyysin jälkeen eräissä juhlissa eräs tuntematon juhlija tiedusteli oliko tyttärellemme tulossa pikkusisko/veli. Eli olin näyttänyt pallomahani kanssa siltä kuin olisin raskaana. Tuhahdin että ei tule ja poistuin tilanteesta. No vedin aika herneet tästä ja kertoohan se aika heikoista sosiaalisista taidoista töksäytellä tollasta. Mutta totuus oli, että näytin siltä kuin olisin raskaana. No tästähän on ollut erilaisia kamppanjoitakin kuinka endometrioosia sairastavat ihmiset saattavat välillä näyttää kuin olisivat raskaana vaikka olisivat muuten hoikemmassa kunnossa kuin minä nyt esim. korento ry:n #näkymätön näkyväksi-kampanja. Joten ei ikinä kannata loukata toista utelemalla asiasta ja tietty vielä jos on lapsettomuuden tuskat siinä lisäksi päällä niinkuin monilla endosta kärsivillä, niin kyllä on kusipäistä mennä kyselemään tollasta. Mutta minä laitoin kohdalleni sattuneen letkautuksen ihan vaan aidon tyhmyyden ja mistään-mitään- tietämättömyyden piikkiin.


Kuitenkin jatkoin omaa paino-analyysiäni. Katsoin itseäni rehellisesti peilistä. Kävin läpi kaikki makkarat, poimut ja pyöreydet, löysin myös kauniita kohtia. Tältä minä näytän tämän painoisena. Nyt pitää hankkia vaatteita, joissa tunnen itseni mahtavaksi, koska näytän kauniilta. Sitten mietin mitä etua tästä painosta on. Olen suuren osan ikääni ollut langanlaiha luikku ja luulin jopa syntyneeni väärälle mantereelle, koska palelin jatkuvasti. Nyt kun on kunnolla rasvakerrosta niin jestas on helppoa pakkasella. Eikä mikään pieni veto nurkissa tunnu missään. Toinen asia on kaatuminen. Kaaduin rajusti pöpelikköön ja luulen, että ohuempana olisin murtanut jotakin. Toisen kerran liukastuin vappuna kunnolla viimeisillä jään rippeillä ja oikein ihmettelin miten ei edes sattunut juurikaan, vaikka kaaressa lensin. Kolmas asia on voima. Sitä on ihan erilailla kuin laihana. Nyt kun ottaisin painimatsin entisen minäni kanssa niin se tyttö lentäisi kuin leppäkeihäs. Neljäntenä asiana koen, että pyöreys on auttanut mielikuvan luomisessa itsestäni äitinä: sylini on lämmin ja pehmeä eikä kylmä ja luiseva. Muistan kun teininä olin hoitamassa yhtä vauvaa ja kun vauva alkoi itkeä, otin sen syliini. Siinä huomasin, että vauva ei mitenkään sopinut luisevaan syliini, minussa ei ollut mitään pehmeää. Tutti sitten auttoi lopulta. Jollain lailla minun on ollut helpompi kasvaa äidiksi, kun on pyöreyttä ja muotoja. Enkä nyt sano sillä, että luisevat olisi vähemmän äitejä. Tärkeintähän on, että äiti on turvallinen hahmo oli hän minkä muotoinen tahansa.


Sitten on vielä yksi asia, mitä ei tulla ajatelleeksi tarpeeksi usein tässä laihuutta ihannoivassa maailmassa. Voi olla hoikka nainen, jota katsot kadehtien kaupan makaronihyllyillä. Hän voi todellisuudessa olla paljon sairaampi kuin sinä, jolta löytyy ylimääräisiä rasvamakkaroita. Hän ehkä polttaa tupakkaa, on alkoholin suurkuluttaja ja elää käytännössä roiskeläpillä ja oluella. Fyysinen kunto on olematon. Kolesterolit korkeuksissa. Ja mielenterveys ei todellakaan näy päällepäin. Kun taas hänen vieressään voi olla onnea säteilevä ylipainoinen ihminen, joka harrastaa säännöllisesti liikuntaa ja syö suhteellisen terveellisesti, mutta on vaikka koukussa karkkeihin. Silti hän elää todennäköisesti pitempään makkaroineen kun moniongelmainen hoikka nainen.


Tällasia oivalluksia tein pohtiessani omaa painoani. Kaikki alkoi itsellä siitä, että hyväksyin kehoni; nyt se on tällainen. Ja kyllä tuli hyvä olo. Meitähän on täällä pallolla eri muotoisia ja kokoisia ja kaikki samanarvoisia. Miksi käyttäisin koko elämäni murehtien, että haluaisin olla vielä kilon laihempi kun voisin aloittaa sillä, että ihan vain hyväksyn itseni tällaisena. Jos teen muutoksia teen ne vain itseni takia, en muiden mielipiteiden vuoksi. Ja minun ei ole tarkoitus yrittää mahtua vaatteisiin vaan vaatteiden tehtävä on olla sopivat ja mukavat minulle.


コメント


コメント機能がオフになっています。
äiteentunnustuksia uhmaikä
Äiteen tunnustuksia on huumorilla höystettyjä poimintoja uhmaikäsen Sohvin ja uusavuttoman äiteen kasvusta ihmisinä.
aiteen tunnustuksia uhmaikä
bottom of page