Haku

3 vuotias lapseni on nyt ollut päiväkodissa usean kuukauden ajan 3-4pv/vk. Hän tykkää päiväkodista ja viikonloppuisin jo haaveilee sinne pääsemisestä. Hän tykkää myös kotipäivistä, mutta on myös aamuja kun häntä jännittää tai pelottaa mennä päiväkotiin . Päiväkodista viesti on aina se, että lapseni pärjää siellä hyvin, hän on reipas eikä mitään ongelmia ole. Silti kiukku alkaa joskus jo haettaessa tai viimeistään autossa, kun äiti kääntyi väärään suuntaan tai kun ollaan melkein jo kotona ja Sohvi itkee kun ei mentykään kauppaan. Hän itkee siis asioita, joita on mahdoton/hankala toteuttaa, ihan vaan jotta saisi itkeä. Takkuaminen jatkuu kotona. Kaikki on väärin ja vanhemmat tekee kaiken väärin. Sohvi on nenäkäs, röyhkeä ja epäkunnioittava. Hän hokee fraaseja, joita on oppinut toisilta lapsilta päiväkodissa, joten hän ei kuulosta enää omalta lapseltani. Hän käy kierroksilla ja rauhoittuminen on vaikeaa. Kun teemme yhdessä palapeliä, hän saattaa heittää yhtäkkiä kaikki palapelin palat ilmaan. Luulin ensin, että kyse on uhmasta, mutta sitten huomasin, että usean vapaapäivän jälkeen lapseni muuttuikin normaaliksi itsekseen ja kiukuttelu loppui. Asiaa googlailtuani hoksasin, että kyse onkin stressistä. Eli pienen lapsen stressi ja syynä päiväkodin aloitus. Tämä helpotti omaa suhtautumista, kun tavallaan tajusin, ettei lapsi kiukkuile ilman syytä. Hän on kertakaikkiaan vaan niin uupunut päiväkotipäivien jälkeen. Ymmärtäähän sen, kaikki on niin uutta ja meidän rauhallinen kotielämä on niin erilaista kun isossa ryhmässä temmeltäminen. On eri asia olla muutaman lapsen kanssa leikkimässä pari tuntia, kun yrittää luovia isossa ryhmässä koko päivän. Lisäksi on opeteltava päiväkodin säännöt sekä opittava nopeasti uusia taitoja. Tämän lisäksi Sohvin puhe on myös kehittynyt hurjasti. On uskomatonta miten paljon asioita hän on oppinut parissa kuukaudessa. Vähemmästäkin uupuu. Tällaisia stressin merkkejä huomasin: Hän järjesti jatkuvasti kiukkukohtauksia vain jotta voisi purkaa päivän aikana kertynyttä tunnetaakkaa. Hän kävi pehmoleluleikeissä läpi päiväkodin tapahtumia, varsinkin jos oli ollut jotain konfliktia tai jotain lasta oli komennettu. Joskus hän näki unia/painajaisia ja huusi niissä jotain vihaisesti. Lisäksi hän puhui tosi usein nukkumisesta. Hän saattoi ilmoittaa jo aamulla pian herättyään haluavansa nukkumaan, vaikka oli viikonloppu. Päiväkodin rappusia kavutessamme aamuisin hän usein jo haaveili päiväkodin päikkäreistä. Usein hän toivoi pääsevänsä automatkalle (jotta pääsee nukkumaan.) Hän maalasi erään rankan päiväkotipäivän jälkeen paperin täysin mustaksi ja antoi kuvalle nimeksi lehmän kakkaa. ( väri-tunne tutkimus ) ( toddler paints black ) Kerran hän ilmoitti heti kotiin tultuaan että haluaa sotkea, hänestä näki että hän oli kiukkuinen ja väsynyt Tietysti jään vanhempana pohtimaan. Pitääkö tosiaan alkaa opettaa 3 vuotiaalle stressin hallintakeinoja? Tällaisessa yhteiskunnassako me elämme? Vaaditaanko me lapsilta liikaa? Tähänkö se lapsuus jo loppuu? Olisiko perhepäivähoito parempi vaihtoehto meidän lapselle? Tiedän, että lapset ovat hyvin erilaisia. Alkaa näyttää siltä, että lapseni on herkkä. En haluaisi leimata häntä, sillä usein herkkä sanaa käytetään mitätöimään jonkun ihmisen tunteet ja kokemukset tyylillä: "kukaan muu ei reagoisi noin, mutta sinä oletkin noin herkkä, viallinen". Näin on itselleni käynyt ja olen tullut siihen tulokseen, että herkkä ihminen on rohkea, sillä hän uskaltaa kohdata ja näyttää tunteita. Kovalla ihmisellä on ne samat tunteet, mutta hän ei uskalla niitä näyttää vaan mielummin teeskentelee, ettei mikään tunnu miltään. Tai sitten jotkut "kovemmat" reagoi asioihin hyökkäävästi tai pakenemalla sen sijaan, että uskaltaisivat näyttää myös haavoittuvat tunteensa vaikka purskahtamalla itkuun. Mutta lapseni reagoi nyt näin, vaikka toisten lapset eivät reagoi näin. En mielellään enää vähentäisi päiväkotipäiviä, sillä niitä on nytkin vain 3pv/vk. ja siksi koska Sohvi tosiaan kaipaa viikonloppuna jo päiväkotiin takaisin. 6,5 tuntisten päivien lyhentäminen ei töiden takia onnistu enempää ja toisaalta ei tässä kuitenkaan ole mitään 9-10 tuntisia päiviä. Olenkin tullut siihen tulokseen, että tällä nyt mennään ja uskoisin, että Sohvin käytös rauhoittuu ajan kanssa kun mekin opimme siihen suhtautumaan ja Sohvi oppii stressinkäsittelyä. On pieniä merkkejä siitä, että asiat ovat jo nytkähtäneet parempaan suuntaan. Parhaat avut näihin toistuviin stressikiukkuihin on ollut: Tilanteen sanoittaminen Sohville. "Taisi olla tosi rankka päivä päiväkodissa. Sellaisesta voi tulla tosi väsyneeksi ja kiukkuiseksi." Pahin kiukku rauhoittuu jo heti kun hän itse tajuaa mistä se johtuu. Keskityn rauhoittamaan oman kehoni, sillä rauhallinen tunnelma tarttuu. Laitan vaikka rentouttavaa musiikkia soimaan (itsellä kantriradio toimii). Yritän hidastaa liikkeitäni ja olla "ylirauhallinen". (Enkä menettää hermojani vaikka lapsi olisi kuinka röyhkeä tai nenäkäs; ajattelen, että hän on vaan nyt tosi stressaantunut.) Kerran kun Sohvi tuli kotiin hän ilmoitti kiukkuisena (ja väsyneenä) että haluaa sotkea. Ehdotin että piirtää kiukun paperille mustalla tussilla, ruttaa sen palloksi ja heittää lattialle. Häntä alkoi heti huvittaa ja jo viiden ruttuisen paperin jälkeen hän alkoi piirrellä aurinkoja ja haukkuja, ja ruttaaminen sai jäädä. Olen opetellut, etten heti tenttaa päivän tapahtumista. Sohvi usein kieltäytyy puhumasta, sillä pää on varmasti ihan täynnä kaikkea. Sohvi sanoo topakasti: "Äiti ei puhu!" Kotona siis ensin vaan haleja, läsnäoloa, yhteinen ruokahetki, ruutuaikaa. Mikä saisi oman stressini laskemaan, mitä voisin tehdä Sohvin kanssa? Takkaan tuli. Maalaillaan. Mennään pihalle vain katselemaan ja ihmettelemään ympäristöä, käpyjä, lehtiä, lintuja. Näin voi opettaa lapselle omia rentoutumiskeinoja. Jutellaan päivästä, kun Sohvi haluaa, vaikka vähän myöhemmin illalla. Mikä on ollut kivointa tänään? Onko tapahtunut jotain pelottavaa tai jännittävää? Usein rentouttavinta yhteistä puuhaa Sohvin kanssa on ihan perusarki. Yhdessä syöminen, roskien vienti, pyykkääminen, ruuanlaitto, leipominen, ulkoilu, suihku/sauna, yhteinen ruutuaika (samalla ruudulla). Rauhallisia leikkejä "nollat taulussa": muovailuvaha, piirtely/maalaus, ulkoilu. Suunnitellaan ja haaveillaan mukavia stressiä vähentäviä asioita yhdessä tulevaisuuteen. "Leivotaanko huomenna kuppikakkuja? Mitä haluaisit tehdä viikonloppuna? Käydäänkö vaikka mummulla?" Tässä vielä löytämäni pieni opas: Pienen lapsen stressi (nuortenystävät.fi)

Hikikarpalot otsalla, kello on jo vaikka mitä. Sohvi 3v ei ole suostunut syömään aamupalaa eikä mikään vaate kelpaa. Miten nämä päiväkotiaamut saadaan ikinä sujumaan ja mikä siinä on kun lapsi ei tottele aamuisin???? Olen kokeillut kaikenlaista vaihtelevalla menestyksellä. Olen varannut riittävästi aikaa, yrittänyt olla rauhallinen itse, valmistellut kaiken mitä pystyn edellisenä iltana. Olen lahjonut karkilla ja ruutuajalla, uhkaillut kotiin jäämisellä (hän tykkää tosi paljon mennä päiväkotiin), antanut valita vaatteensa, antanut aikaa, antanut vaihtoehtoja. Joskus nämä on toiminut ja joskus ei. Päiväkodista sanotaan, ettei lapsellani ole uhmaa siellä. Miten ihmeessä ne saavat sen siellä toimimaan halutulla tavalla? Tietty siinä on se ryhmäpaine hyvänä apuna, mutta silti. Tiedän että tarhatädit painii ihan samojen ongelmien kanssa kotona omien lastensa kanssa, mutta kuin taikasauvasta vieraat lapset päiväkodissa tottelevat heitä. Ainakin useimmiten. Sitten keksin kokeilla, mitä jos kuvittelisin ettei Sohvi ole minun lapseni, vaan olisin nyt työntekijänä päiväkodissa ja yrittäisin saada tämän itselle vieraan lapsen aamutoimet suoritettua. Huomasin heti, että ääneni oli pehmeämpi ja oloni vähemmän stressaantunut. Lähdin siitä liikkeelle, etten voi pakottaa häntä tottelemaan. Ja jollain lailla taakka/paineet lähti heti harteiltani, sillä kyse ei olisi omasta lapsestani ja omasta vanhemmuudestani ja siihen liittyvästä syyllisyydestä ja häpeästä joka nalkuttaa takaraivossa: "Miten minä nyt en saa omaa lastani tottelemaan! mitä ne siellä päiväkodissakin ajattelevat!" Kuvittelin siis, ettei Sohvi ole oma lapseni ja pyysin häneltä lempeästi asioita ja huomasin, että aiemman jyrkän EI!:n sijaan hän alkoi jäädä harkitsemaan pyyntöäni. Jos hän edelleen sanoi ei, se oli minulle ok ja palasin asiaan myöhemmin. Sitten samalla lempeällä äänensävyllä kysyin asiaa hetken päästä uudestaan ja annoin pienen perustelun pyynnölleni: "Söisitkö vaikka tämän puolikkaan leivän, ettei sulle tulis heti kova nälkä päiväkodissa?" Äänensävyni oli siis ihan erilainen kuin mitä se stressaantuneena äitinä välillä on. Tajusin että aiemmat aamut olin tiuskinut Sohville määräilevään, holhoavaan, epäkunnioittavaan ja painostavaan äänensävyyn, että "Hei nyt pitää syödä edes jotain. Ethän sä mitenkään jaksa siellä jos et syö mitään. Tämä leipä suuhun nyt. Onko maito juotu? Kyllä pitää... jäkä-jäkä-jäkä-jäkä-jäkä....." Sitten tajusin myös, että rimani oli ehkä liian korkealla. Lähdin pakonomaisesti suorittamaan aamuja ja omia aamun "tavoitteitani". Sohvin pitää laittaa nämä vaatteet mitkä olen valmiiksi katsonut, kun ne on kaikista käytännöllisimmät. VAI ONKO PAKKO? Antaa laittaa kesämekon aluspaidaksi parina aamuna, mitä se ketään haittaa. Pakko saada Sohvi syömään aamupalaa nyt, kun mitä jos sille ei taaskaan maistu lounas. VAI ONKO PAKKO? Sittenhän sille maistuukin ehkä lounas paremmin ja toisaalta maistuu ehkä jatkossa aamupalat paremmin kun on jättänyt niitä pari välistä ja nälkä yllättää. Pakko saada nämä pampulat päähän muuten sen hiukset on ihan ruokatakuissa päivän päätteeksi. VAI ONKO PAKKO? Voihan sitä mennä kylpyyn sitten illalla. (Meillä käydään yleensä parin päivän välein) Luin, että aikuisilla on vieraille lapsille usein sellainen sosiaalinen esto päällä, ettei vierasta lasta käskytetä samaan tapaan, kuin omaa lasta. Äänensävy on säyseämpi ja kunnioittavampi. Jännä miten sitä omalle lapselleen onkin joskus tosi ankara ja vaativa. Kai se on taas kaiku sieltä menneisyydestä ja siitä miten itseä on komennettu. Ja jos vanhempi on ollut oikeasti pelottava niin sitä on sitten totellut kiltisti. Mutta kun minä en halua olla pelottava, sillä en itse ole enää tekemisissä pelottavan vanhempani kanssa. Ja minä todella haluan ja toivon, että oma lapseni olisi vielä aikuisena tekemisissä minun kanssani. Eli lyhyesti purkitettuna, miten saada aamutoimet sujumaan: kuvittele että lapsesi on sinulle täysin vieras ja tapaatte ensi kertaa, mitä äänensävyä käyttäisit? varaa tarpeeksi aikaa aamuihin, ettei ole kiireen tuntua suunnittele aamua jo edellisenä iltana ettei kiire yllätä esim. lumen vuoksi anna lapsen valita jotain itse, esim. tämä vai tämä paita, muroja vai leipä laske tavoitteitasi: kyllä, hänellä voi olla eriparisukat tai paita väärinpäin, se ei haittaa ketään kokeile Mouse Timeria tai vastaavaa lasten ajastin-sovellusta vaikka pukemiseen, toimi meillä! 3 minuutin omenat, Mouse Timer Luitko jo? Lasta pelottaa mennä päiväkotiin Päiväkodin aloitus ahdistaa äitiä

Tämä on asia, jota monilla ei ole mahdollisuutta harkita. Lapsi laitetaan päiväkotiin heti kun äitiysraha loppuu eli 9kk paikkeilla, koska on pakko palata töihin, että saisi rahat riittämään. Sitten tulot romahtavatkin kotihoidontuelle. (Nykyisin tosin vanhempainrahaa maksetaan n.12kk jos puolisokin hoitaa lasta kotona osaan ajasta.) Olen jo raskausaikana haaveillut ja suunnitellut, että Sohvi laitetaan päiväkotiin vasta 3 vuotiaana. Mieheni on ollut samoilla linjoilla. Pääajatuksena on ollut se, että lapsi osaisi puhua ennen kuin menee päiväkotiin, jotta hän pystyy sitten itse kertomaan päivän tapahtumista. Kuitenkin, taloustilanteemme on ollut tiukka ja miehen työtilanne on ollut vaakalaudalla. Olemme joutuneetkin joka vuosi pohtimaan ja varautumaan uudelleen siihen, että Sohvi pitää laittaa hoitoon. Kun Sohvi lähestyi 1 ikävuotta oli taloustilanteemme kuralla, auto alkoi hajota käsiin ja miehen pätkätyö uhkasi loppua. Tässä kohtaa meillä kävi tuuri, sillä mies sai pienen yllätysperinnön. Tämän rahan avulla saimme auton taas korjattua ja tilanteen vakautettua. Pian sen jälkeen mies sai kuitenkin kuulla, että insinöörin pätkätyösopimusta ei tulla enää jatkamaan. Tämä saatiin tietää 6 kk ennen sopparin loppumista. Koska mies oli ollut työttömänä ennenkin, toiveet uuden työn löytymisestä olivat matalalla. Odotuksia ei ollut. Joten jälleen kerran tilanne näytti siltä, että Sohvin täyttäessä 2 v oli edessä päiväkodin aloitus ja äiteen paluu sorvin ääreen. Mutta ihme ja kumma, mies saikin kaikkien odotusten vastaisesti uuden työpaikan heti ja teki hetken osittain näitä kahta työtä yhtaikaa. Ja vasta silloin pystyimme huokaista, kyllä, Sohvi saa olla kotona 3 vuotiaaksi asti ihan niinkuin olimme alussa toivoneet. Eli kotihoito ei ole ollut meidän kohdalla itsestäänselvä asia. Ja nyt viimiset 6kk voin olla varma, että Sohvi on vielä kotona. On monia syitä laittaa lapsi päivähoitoon ja nykytrendi on se, että harva enää pitää lasta kotona kolmea vuotta. Vaikka perheeseen tulisi uusi vauva, laitetaan vanhempi sisarus tässä kohtaa usein jo ainakin osittaiseen päivähoitoon. Ja sehän on järkevää oman jaksamisen kannalta. Mielummin on päivisin hyvä ja jaksava äiti yhdelle lapselle, kuin väsynyt äkäpussi kahdelle. Iltaisin on sitten paremmin voimia viettää laatuaikaa tämän päivähoidossa olevan kanssa. Joskus äiti ei kertakaikkiaan jaksa edes yhtä lasta tai lapsen kanssa tulee eteen ahdistavia ongelmia ja silloin lapsi laitetaan päivähoitoon, jotta äiti pääsee ahdistavasta tilanteesta takaisin työelämään. Tämä on kuitenkin sellainen tabu, että monet mielummin sanovat, että palaavat työelämään koska rahat eivät riitä. Silloin he saavat ymmärtävää nyökyttelyä vastauksena. Jos kertoo, että lapsi menee päivähoitoon koska "en vaan jaksa sitä takkuamista enää", niin asia herättää silloin ainakin jatkokysymyksiä kuulijoissa. Itse näen asian nimenomaan niin, että äiti tietää parhaiten omat voimansa ja sen hetkiset kykynsä ja valitessaan itselleen parhaan vaihtoehdon, hän valitsee myös lapselle parhaan vaihtoehdon. Parempihan lapsen on välillä olla päivähoidossa, kun ahdistuneen, tuskastuneen ja negatiivisen äidin kanssa neljän seinän sisällä 24h. On hienoa, kun äiti tunnistaa omat jaksamisen rajansa, sen sijaan, että yrittää sinnitellä kotona ja tehdä niinkuin häneltä odotetaan. Tosin nykyäänhän ainakin yhteiskunta odottaa ja toivoo juuri sitä, että äiti menisi mahdollisimman pian takaisin työelämään yhteiskunnalle veroja tuottavaksi työntekijäksi. Omaa päätäni aina välillä sekoittaa tämä suorituskeskeinen yhteiskuntamalli, jossa kaikki pitäisi saavuttaa ja oppia koko ajan nopeammin ja tehokkaammin. Muistan haksahtaneeni ajattelemaan Sohvin ollessa 1 v, että mitä minä osaan tarjota hänelle? Eihän minulla ole mitään koulutusta varhaiskasvatukseen? Päiväkodissa Sohvi oppisi valtavasti asioita. Ja tämähän on totta, kun lukee blogeja, joissa lapsi on laitettu päiväkotiin 1 tai 2 vuotiaana. Heti on oppinut syömään itse ja pian jo potalle ja riisumaan itse vaatteensa yms. yms. Ja tämähän on loogista. Lapsella on paljon vaikutteita ympärillään, mistä ottaa mallia joka päivä. Ihan toinen asia on, miksi meidän pitäisi hoputtaa lapsia oppimaan näitä asioita. Kun kaikki ne kuitenkin oppii omassa tahdissa. Tutkimuksissakin on todettu, että päiväkodissa olevat pärjäävät paremmin neuvolan testeissä kun kotihoidossa olevat. Erot kuitenkin häviävät kouluikään mennessä, joten tulos on plusmiinus nolla. Ja palatakseni tähän ajatukseen, että mitä minulla on annettavaa 1 vuotiaalleni. No turvaa ja rakkautta, ei sen ikäinen muuta kaipaa. Väitän, että tärkeämpää kuin se, että äiti opettaisi 1 vuotiaalle uusia taitoja, on se läsnäolo. Se että pystyy antamaan lapselle turvallisen ja rakkaudentäyteisen ilmapiirin, niin että äidin sylistä voi rauhassa lähteä tutkimaan maailmaa. Olen kysellyt tuttaviltani ja ystäviltäni, milloin on paras aika laittaa lapsi päiväkotiin? On mielenkiintoista huomata, että kun juttelen aiheesta kaupunkilaistuttavieni kanssa, he ovat sillä kannalla, että pitäähän lapsen saada varhaiskasvatusta ja usein 2 vuotta koetaan hyväksi iäksi laittaa lapsi viimeistään päiväkotiin. Kun juttelen aiheesta täällä maalla asuvien ihmisten kanssa, ihmetellään, että enkö hoidakaan lasta kotona, kunnes se menee kouluun? Uskallan väittää, että kaupungissa asuvalle ei tulisi mieleenkään pitää lasta kotona 7 vuotiaaksi asti. Tässä ehkä näkyy se, että maaseudulla eletään monin paikoin vielä menneessä ja joskus se on erilaista ja virkistävää kun taas välillä jotkin asiat ovat vähän kuin tuulahdus menneisyydestä. Tietysti voi olla oikeasti monia hyviä syitä ja tilanteita pitää lapsi kotona kunnes hän menee kouluun, mutta Sohvin kohdalla asia ei näin ole. Yksi selkeä syy on, että Sohvilla ei ole sisaruksia, eikä leikkikavereitakaan tässä lähikilometrien säteellä. Kotiäitiyteen sopeutuminen ei ole ollut omalla kohdallani ihan helppoa. On ollut hämmentävää huomata, että vaikka olen hyvin itsenäinen nainen ja elämme tasa-arvoisessa yhteiskunnassa, niin lapsen saaminen keikauttaa perheen sisäisen tasa-arvon jonnekin 1100- luvulle. Tai ameriikan mantereelle, missä kotiäitiys ja miehen päävastuu taloudesta on luonnollinen asia. Minulle ei ole ollut helppoa huomata, että koska en ollut kerännyt tililleni kymmeniä tuhansia euroja ennen lapsen syntymää, siirtyy talouden päävastuu miehelleni. Minä saan n. 300e kotihoidon tukea ja reilun 100 e lapsilisää eli 400 e /kk. Sillä ei enää lyhennetä velkaa, eikä käydä ruoka-kaupassa joka viikko. Sillä ei makseta enää sähkölaskuja tai kiinteistöveroja. Ja sillä ei todellakaan makseta auton korjauskuluja. Sillä ostetaan lapselle vaatteita, tarvikkeita ja ruokaa, sekä bensaa autoon, jotta pääsemme välillä kotoa pois. Tilanne on alentava. Ymmärrän, että tässä kohtaa moni nainen haluaa säilyttää omanarvontuntonsa ja palata työelämään, jottei kokisi olevansa miehensä elätettävänä. Olen jotenkin ohuesti pystynyt sopeutumaan tilanteeseen, kun muistutan itseäni jatkuvasti siitä, että tämä lapsi on meidän yhteinen, ja mieskin haluaa, että lapsi on kotihoidossa, kunnes täyttää kolme. Silti tunnustan, että tähän on ollut todella vaikea sopeutua. Koska kuitenkin teoreettisesti, se kenellä on raha, sillä on myös valta. Raha on aiheuttanut pahimpia riitoja meillä nyt viime vuosien aikana, vaikka ei sen avulla ole valtaa käytetty meidän perheessä, mutta teoriassa, näinhän se on. Ja jos vaikka päätyisimme eroon, minulla ei olisi varaa vuokra-asunnon vuokravakuuteen. Eikä minulla olisi edes ehjää autoa, millä ajaa lapseni kanssa pois. Kotihoito asettaa naisen edelleen todella epätasa-arvoiseen asemaan. Meidän taloustilanne on nyt helpottamaan päin, eikä ole eroasiat mitenkään tapetilla, mutta pahimpien riitojen aikaan on teoriassa tullut asia läpikäytyä mielessä. Vaikka Sohvi saa nyt 3 vuotiaaksi asti olla kotona, en kiellä etteikö oikeasti olisi ollut lukuisia hetkiä, kun olen harkinnut päiväkotiin laittamista. Kun Sohvi oli vielä vauva, kaipasin työelämään. Tuntui että päivät koostuivat vain sohvalla istumisesta, syömisestä, vauvan huudosta ja nukkumisesta. Todella, todella kaipasin töihin takaisin. Vauva-arki tuntui niin haastavalta, että olisin kaivannut sitä onnistumisen tunnetta, minkä sain töissä ollessa. Sitten on ollut tämä Sohvin uhmaiän voimakas puskeminen päälle. Olen monesti ajatellut, kun päivät ovat pelkkää huutoa, että huutaisiko Sohvi päiväkodissa samanlailla joka asiasta? Tuskinpa, mutta varmaan kaikki illat sitten kotona kiukuttelisi turvalliselle aikuiselle? Olen myös ajatellut, silloin kun Sohvin puhe ei ollut lähtenyt käyntiin, että oppisiko Sohvi puhumaan nopeammin jos laitetaan hänet päiväkotiin. Varmaan oppisi, mutta toisaalta, miksi pitäisi oppia nopeammin puhumaan? Olen myös toistuvasti ollut todella kyllästynyt tähän köyhyydessä elämiseen. En voi varmaan käsittää sitten kun palaan työelämään, että onko minulla oikeasti kaikki tämä raha käytössä? Jatkuvasti pelaan luottokortilla ja kikkailen laskujen kanssa. Toisaalta. Vaikka rahallisesti olen köyhä ja todella kypsä tähän köyhyyteen, niin onhan näihin kotiäidin vuosiin mahtunut valtava määrä käsittämättömän onnellisia hetkiä. Niitä ei voi rahalla ostaa. Ja luulen, että kotiäitiys on kasvattanut minua vanhempana enemmän, kuin jos Sohvi olisi laitettu päiväkotiin kasvamaan. Saunassa aamun polskuttelujen jälkeen lähes tyhjässä uimahallissa. Nyt olemme siinä onnellisessa pisteessä, että Sohvista alkaa nähdä kuinka hyvin hän jo solahtaisi päiväkotiin. Hän on kiinnostunut muista lapsista ja hakee kontaktia. Lyhyet vastavuoroiset leikit onnistuvat jo muiden lasten kanssa. Sohvi on aika rohkea ja Sohvi on oppinut puhumaan. Ja suurin asia on se, että Sohvi on alkanut käskyttämään äiteetä pois. Jos hän vaikka haluaa leikkiä nyt mummun kanssa, niin äiti käsketään pois. Hauskinta oli kun Sohvi komensi minut eräänä päivänä "töihin" ja osoitti tietokonetta. Hän lähtisi iskän kanssa ulos ja äiti jäisi töihin. Äiti oli tästä hyvin kiitollinen, sillä äitillä oli töitä rästissä. Olen saanut tehdä hieman töitä tässä kotihoidon ohella ja hyvin kiitollinen siitä. Se on ollut hyvää vastapainoa kotiäitiydelle ja siitä on saanut kivasti pientä lisärahaa. Ilman tätä mahdollisuutta olisin tuskin kyennyt olemaan kotona kolmea vuotta. Lopulta, jokainen vanhempi tietää itse parhaiten, milloin lapsi tulee laittaa päiväkotiin. Joskus se tapahtuu pakon sanelemana ja joskus tarkasti suunniteltuna. Tärkeintä on, että lapsesta huolehditaan.

Luulen, että oma tunnetilani vaikutti osaltaan siihen, että 3 vuotias Sohvi ei 2 viikon alun jälkeen halunnut enää mennä päiväkotiin. Minuakin ahdisti , enkä pystynyt sitä ihan piilottamaan sisälleni. Tietysti on myös normaalia, että lapsi alkaa hyvän alun jälkeen jännittää päiväkotia, koska uutuudenviehätys alkaa kadota. Kun lasta pelottaa mennä päiväkotiin, pitää asiaa tietysti lähteä selvittämään. Yritimme keskustella enemmän asiasta; oliko tapahtunut jotain pelottavaa? Tässä huomaa miten vaikea on vielä keskustella lapsen kanssa joka vasta opettelee sanoja. Kun puhuttiin pelottavasta hän kertoi pojasta joka irvisteli. Kun kysyin oliko se pelottavaa, Sohvi nauroi ja sanoi "ehei!". Oliko se hauskaa? "Joo" sanoi Sohvi hymyillen. Eli ota tästä nyt sitten selvää. Päiväkodissa ei oltu huomattu mitään erikoista, epäilivät alkujännitystä. He kuitenkin hienosti ottivat asian vakavasti ja kiinnittivät Sohviin enemmän huomiota ja aamupelot alkoivat helpottua. Yhteensä kuutena aamuna Sohvia pelotti mennä päiväkotiin. Kolmantena aamuna Sohvi taisi kuvata asiaa sanomalla, että surettaa. Sohvi oli kuitenkin tavallista enemmän riemuissaan päivän jälkeen, joten huomasin että jotain he olivat tehneet myös päiväkodissa, jolla varmistettiin, että Sohvia ei pelota. Hän oli saanut extrahuomiota ja häneltä oli kysytty pelosta. Kyllä oli muuten vaikea keksiä, miten pelokkaan Sohvin saisi aamuisin lähtemään päiväkotiin . Mietittiin yhdessä mikä auttaisi pelkoon. Yksi pelkoa helpottava asia oli, että hän otti pehmolelun ja unipeiton syliinsä autoon. Lisäksi hän sai valita kummalla autolla mennään. Lisäksi mietittiin mikä on hauskinta päiväkodissa; no pikkuautot! Kun nämäkään keinot eivät yhtenä aamuna auttaneet ehdotin, että hän saa katsoa piirrettyjä automatkalla, tämä oli taikasana. Vaikeinta Sohville oli kotoa lähteminen, mutta heti kun oli ulkovaatteet päällä ei ollut enää ongelmaa. Päiväkodissa Sohvi katosi kuin pieru saharaan heti kun oli kädet pesty ja tossut jalassa. Meille alkoi myös muodostua tiettyjä rutiineja aamuun, jotka alkuun oli vielä hakenut uomaansa. Kun asiat alkoivat toistua aina samalla tavalla, tuli se turvallisuuden tunne aamuisin. Yksi helpotus oli, että puin Sohville päälle jo yöksi päiväkodin alusvaatteet: leggarit ja t-paidan. Koska niitä hän ei suostunut enää aamuisin ottamaan pois. Sitten vaan uusi kerros vaatteita siihen päälle. Välillä Sohvi kieltäytyi syömästä aamupalaa, mutta suostui syömään leipäpalan kuitenkin joskus automatkalla. Kaikesta edistyksestä huolimatta, neljäntenä päivänä Sohvia jännitti niin, että hän oksensi heti päästyämme päiväkodin eteiseen. No sitten pitikin olla 2 päivää poissa varmuuden vuoksi, ettei ole vatsatautia. Tämän asian kanssa kävin sisäistä kamppailua. Minusta yksi poissaolopäivä olisi riittänyt varmistamaan, ettei muita oireita tule, kun omasta vinkkelistäni syy oli kuitenkin matkapahoinvointi/jännitys. Ymmärrän kuitenkin, että ohjeella suojellaan koko ryhmää. Ja he eivät vielä tiedä miten oksennusherkkä lapsi Sohvi on. Hän voi oksentaa satunnaisesti autossa tai jos on syönyt liikaa tai riehuu liikaa ruuan jälkeen tai jos itkee lujaa tai flunssan yhteydessä rään valuessa, tai joskus mystisesti ilman selkeää syytä. Oksennuskaranteenissa tajusin myös viimeistään sen, ettei päiväkoti ole sitä varten, että vanhemmat voisivat käydä töissä. Päiväkotia ei kiinnosta vanhempien työkuviot. Googlasin oikein tämän asian: Päiväkoti ei ole järjestettyä päivähoitoa, jotta vanhemmat voisivat käydä töissä, vaan päiväkoti on varhaiskasvatusta (vuodesta 2015) ja se on tarkoitettu ainoastaan lapsen kehitystä ja oppimista varten. Ja sehän on hieno ajatus. Ei tosin aina työnantajien mielestä. Jännitin itsekin seuraavaa vientiä, mitä jos se taas oksentaa? Sitten ollaan taas poissa kaksi päivää ihan vaan jännityksen takia. Yritin pitää auton viileänä ja ajella tosi rauhassa ja jutella mukavia. Juuri kun kurvasimme päiväkodin pihaan Sohvi sanoi, että on huono olo. Nousimme autosta ja menimme nurmikolle hetkeksi seisomaan ja odottamaan jos tulee oksennus. Onneksi ilma oli tosi raikas. Sohvi osasi kertoa, että on vähän parempi olo, joten sitten vaan päiväkotiin eikä onneksi tullut enää jännitysoksennusta. Viidentenä ja kuudentena päivänä hän osasi itsekin sanoa, että pelottaa vain vähän. Eli pahin pelkäämisvaihe oli ohitse. Seitsemäntenä aamuna Sohvi sanoi itse yllättäen, että enää ei pelota mennä päiväkotiin. Sitten potalla ollessa hän vielä selitti, kuinka hän ei ollut syönyt, koska oli pelottanut. En tiedä tarkoittiko aamupalaa kotona vai päiväkodin ruokailuja, sillä ruoka oli maistunut huonosti viime aikoina, mutta hieno oivallus! Ja viikossa tämä voimakkain pelkovaihe vähitellen helpotti. Yksittäisiä pelkoaamuja saattoi tulla jatkossakin, mutta pikkuhiljaa alkoi tuntua, että eiköhän tämä tästä muutu uudeksi normaaliksi arjeksi. Sellaiseksi, jossa vanhempien ei tarvitse olla enää huolissaan, eikä lasta enää pelota. Päiväkotia oli tässä kohtaa takana reilu kuukausi. Luitko jo: Omat oivallukseni päiväkotiaamujen sujumiseen Mouse Timer-sovellus avuksi haastaviin aamuihin ja päikkäreihin Päiväkodin aloitus - pienen lapsen stressi ja miten lievittää sitä

Tässä muutama hyvä kirjavinkki 3 vuotiaalle pojalle. Pete ja Pulmu -Iso ilmapallo Scheffler Axel Pete ja Pulmu -sarjassa on monta kirjaa ja niissä käsitellään usein pelkoja ja pettymyksiä. Kirjasta on tehty myös animaatio joka on nimeltään Pippa ja Popi, joka on ainakin kirjoitushetkellä katsottavissa yleareenasta. Pete on pupu ja Pulmu on hiiri, he ovat parhaat ystävykset. Kirjassa Pete on saanut hienon punaisen ilmapallon. Ilmapallo kuitenkin karkaa ja rikkoutuu puunoksaan. Pete on tietysti tosi surullinen, kunnes Pulmu kaivaa repustaan saippuakuplapurkit. Kaikki kuplat lentävät pois ja rikkoutuvat. Eikä se haittaa ollenkaan. Tämän sarjan kirjoissa on hienoa, että surun ja pettymyksen tunteet tulevat näkyviksi. Sitten kertoja osoittaa empatiaa surevaa kohtaan: "Pete parka!" Ja sitten keksitään ratkaisu, jossa suru muuttuu iloksi taas. Loistavaa tunnetaitokasvatusta varsinkin meille suomalaisille, jotka mielummin piilotetaan kaikki tunteet pieneen mustaan rasiaan. Suosittelen. Oiva sintti Donaldson Julia, kuvittanut Scheffler Alex Tämä oli meillä pitkään ehdoton Sohvin suosikkikirja ja tunnustan, että itse olen ihastunut tähän värikylläiseen perinteiseen kuvitustyyliin. Axel Scheffler luo upean merenalaisen maailman, jossa seikkailee Oiva sintti. Oivalla on tapana myöhästyä aina kalakoulusta ja keksiä sitten upeat seikkailuntäyteiset selitykset opettajalle kuinka näin pääsi käymään. Kerran Oiva sitten oikeasti ajautuu hurjaan seikkailuun matkalla kouluun. Kirjan tarinassa Oiva eksyi ja löysi lopulta takaisin kun kuuli omia keksittyjä tarinoitaan kerrottavan merimaailmassa ja lopulta yksi tarinankertoja tunnisti Oivan. Kirja on riemukkaasti riimitelty ja tämän kirjan jälkeen Sohvi nimesi kaikki vastaantulevat kalalelut ja oikeat kalat Oiva sinteiksi. Maanantai aamuna yhdeksältä, kalojen luokassa näytti tältä. Opettaja Rausku piti nimenhuudon: "Onko paikalla Pietari Kalanen?" "Täällä ope, näethän sen!" "Kiira Keltapyrstö?" "Täällä." "Pekka Punasimppu?" "Tässä, kiven päällä!" "Oiva sintti? Oiva? Kuunnelkaas, Oiva sintti on myöhässä taas." "Ompa surkea sintti, pikku rääpäletintti, Viskataan sut takaisin, mereen tahdot kuitenkin." Oiva keskellä merta peloissaan, näki välkkeen outojen valojen... "Olen Oiva sintti" kertoi Oiva. "Nyt uin ja polskin aaltojen teillä tarinani kintereillä." Kampela nyökkäsi: "Juuri kuten luulin, tarinasi vanha rouva Kalaselta kuulin." OIKEA SIVU: Kello löi yksi, kello kaksi, luokka muuttui levottomaksi. Vaikka koulu oli jo loppu, kellään ei ollut kotiin hoppu.

Tässä muutama vinkki mikä kirja sopii hyvin 2 vuotiaalle pojalle. Tammimetsän tarinoita Julia Donaldson, Axel Scheffler Tähän sarjaan kuuluu useita kirjoja. Kaikissa kirjoissa on tukevat pahviset ja pyöreäreunaiset sivut. Jokaisella aukeamalla on pieni avattava luukku ja tarina on riimitelty. Kirjat ovat lyhyitä ja mikä parasta, ne päättyvät usein yhteiseen ruokailuun/herkutteluun. Kissan keittokirja Julia Donaldson, Axel Scheffler Kissa on saanut uuden kattilan ja lähtee etsimään kirjastosta reseptikirjaa. Kirjastossa avataan kirjoja kansi kerrallaan, löytyy mm. dinosauruskirja ja vampyyrilepakkokirja. Kirjastontädin avustuksella oikea kirja löytyy lopulta. Kotona kissa kokkaa juustomakaronia ystäväporukalle ja isosta padasta riittää monelle. Minun 100 sanaani kurkistuskirja Natalie Boyd Tämän aiheen kirjoja myydään paljon erilaisia. Tämä kirja on 100 sanaani- luukkukirja ja sen kuvitus on toteutettu lähinnä valokuvina. Tämä on ollut suosittu jo 1 v alkaen, mutta erityisesti nyt, kun 2,5v Sohvilla on ”minä itte”- vaihe ja hän saa lukea tätä minulle. Tässähän ei ole mitään tarinaa, mitä äitee voisi lukea, joten Sohvi avaa luukun kerrallaan ja osaa nyt jo nimetä tosi monta kuvaa. Alkuun taisi osata lähinnä ”kukka” ja ”pupu” -kuvat nimetä ja lisäksi hän nuoli kirjasta suklaan kuvaa. Nyt osaa jo monta sanaa ja ylpeänä availee luukkuja ja nimeää asioita. Kirjassa on paljon pikkulapselle tuttuja esineitä, sitten on sivullinen eläimiä, kulkuvälineitä, on numeroita, värejä, muotoja ja ruokia. Kirja on hauskasti toteutettu, esim. talo-kuvassa jokainen ikkuna on avautuva luukku ja sen alta löytyy erilaisia arkisia asioita puuhaileva lapsi esim. lapsi nukkuu, lapsi syö, lapsi maalaa. Iltasaduksi tämä on hiukan liian aktivoiva, mutta päiväpuuhasteluksi oikein loistavaa luettavaa.

Tässä muutama vinkkaus mikä kirja sopii 2 vuotiaalle tytölle. Ainakin meidän Sohvin on näistä tykännyt tosi paljon. Minun 100 sanaani kurkistuskirja Natalie Boyd Tämän aiheen kirjoja myydään paljon erilaisia. Tämä kirja on 100 sanaani- luukkukirja ja sen kuvitus on toteutettu lähinnä valokuvina. Tämä on ollut suosittu jo 1 v alkaen, mutta erityisesti nyt, kun 2,5v Sohvilla on ”minä itte”- vaihe ja hän saa lukea tätä minulle. Tässähän ei ole mitään tarinaa, mitä äitee voisi lukea, joten Sohvi avaa luukun kerrallaan ja osaa nyt jo nimetä tosi monta kuvaa. Alkuun taisi osata lähinnä ”kukka” ja ”pupu” -kuvat nimetä ja lisäksi hän nuoli kirjasta suklaan kuvaa. Nyt osaa jo monta sanaa ja ylpeänä availee luukkuja ja nimeää asioita. Kirjassa on paljon pikkulapselle tuttuja esineitä, sitten on sivullinen eläimiä, kulkuvälineitä, on numeroita, värejä, muotoja ja ruokia. Kirja on hauskasti toteutettu, esim. talo-kuvassa jokainen ikkuna on avautuva luukku ja sen alta löytyy erilaisia arkisia asioita puuhaileva lapsi esim. lapsi nukkuu, lapsi syö, lapsi maalaa. Iltasaduksi tämä on hiukan liian aktivoiva, mutta päiväpuuhasteluksi oikein loistavaa luettavaa. Pipsa possu ja pikkuotukset Mandy Archer Tämän kirjan ostin alunperin Sohvin 1v täyttävälle ystävälle, sillä ajattelin, että kyseessä olisi loistava ensikirja. Aiemmin Sohvi ei ole ollut hirveän innostunut tällaisista koskettelukirjoista, joissa on erilaisia pintoja, joten luulin tämän olevan Sohvin käsissä floppi. Kuitenkin tämä kirja olikin niin suosittu, että jätin sen meille ja ostin tälle 1 vuotiaalle vielä oman. Kirjan tarina on mukava; possujen perhe lähtee pienelle luontoretkelle ja retkeltä löytyy monta pikku ötökkää ihmeteltäväksi. Puun kaarna tuntuu kuoppaiselta ja kimalainen tosi pörröiseltä. Pinnat ovat kaikki erilaisia ja pipsamaiseen tapaan kimallusta ja säihkettäkin löytyy. Luulen, että Sohvi rakastaa tätä lyhyttä tarinaa enemmän kuin näitä pintoja, mutta joka tapauksessa tätä on paljon luettu.

Kirjat 1 vuotiaalle . Kirjat 2 vuotiaalle. Kirjat 3 vuotiaalle . Tämä ei ole yhteistyössä kenenkään kanssa vaan ihan omat suosikkikirjat on listattuna tähän. Usein itse pähkäilin, että mikä kirja taaperolle nyt maistuisi ja teinkin ankaraa googlausta asian tiimoilta. Sohvihan on ollut todella kiinnostunut kirjoista jo 1/2 vuotiaasta asti ja on luettu sitten vaikka ja mitä. Tunteita käsittelevät kirjat tuntuivat kiinnostavan jo 1 vuoden kieppeillä ja ovat vieläkin suosittuja. Sitten vastapainoksi kakkaa käsittelevä kirja on ollut nyt kovin luettu. Pienempänä eli 1/2-1 vuotiaana Peppe-sarjan kirjat olivat kovaa huutoa. Nyt Sohvi on siis vähän yli 2 vuotias ja nämä Peppe-kirjat kiinnostavat yhä, mutta niitä on ehkä luettu jo niin paljon, että niitä ei enää päivittäin lueta. Mitä tunteet ovat? Daynes, Katie Tämä oli hyvä ostos. Näitä meille suomalaisille vaikeita asioita, joita tunteiksi kutsutaan ruoditaan ihan kunnolla esimerkkitilanteiden kautta. Kirjan jokainen sivu on kauttaaltaan täynnä avattavia luukkuja, joten lapsi on hyvin aktiivisesti mukana koko ajan. Sohvi tykästyi tähän kirjaan niin jo 1,5 vuoden iässä, että sitä luettiin kyllä alkuun joka päivä. Tässä tuli hyvää tietoa tunnevammaiselle äidillekin . Käsittelyssä on tunteiden yleistiedon lisäksi; ilo, suru, viha ja pelko. Lopuksi on vinkkejä tunteiden käsittelyyn.  Kirjan tekemisessä on ollut mukana asiantuntijapsykologi. Ehkä yksi kohta jäi silti mietityttämään. Luukun päällä on kysymys: ”Miten voisin piristyä?” Luukun alta paljastuu ohjeeksi: ”Ajattele jotain muuta ja yritä hymyillä. Hymyily itsessään tekee sinusta iloisemman!” Voin sanoa että ei ihan tänne kaamoksen keskelle vakuuta tuo. Aika pinnallinen ohje, jos joku on oikeasti masentunut tai allapäin. Toisaalta tässähän ollaan suomalaisen kulttuurin ytimessä: vaikeat tunteet lakaistaan maton alle. Henkilö 1 kertoo: ”Äitini kuoli.” Johon henkilö 2 vastaa: ”Ajattele jotain muuta ja yritä hymyillä.”  No en kuitenkaan haluaisi, että sama jatkuu seuraavalle sukupolvelle, joten lukiessani tätä Sohville, yritän keksiä tuohon itse paremman vastauksen.. vaikka ”Hakeudu toisten seuraan ja kerro miksi olet allapäin, tehkää yhdessä jotain kivaa”. No se on vain yksi luukku ja siinäkin ehkä joku käännöskukkanen tullut? Yleisesti luukuista paljastuu hyviä ohjeita esim. yhdessä luukussa on kysymys: ”Haittaako jos itkettää?” ”Ei! Itkun jälkeen olo on usein parempi. Kun itket, muutkin huomaavat, että sinua sattuu tai harmittaa ja he voivat yrittää auttaa.” Aada ja kiukkuleijona Riihonen, Riikka Taas puhutaan tunteista ja äiteekin yrittää niitä opetella. Tämä on yksi Sohvin suosikeista. Tässä on ollut yhtenä tekijänä psykologi. Kirjassa kerrotaan miten tärkeä tunne on kiukku. Kiukku on vertauskuvallisesti leijona, joka suurenee sen mukaan miten vihaiseksi tuntee itsensä. Kun kiukku on liian suuri saattaa tulla tehdyksi jotain typerää. Siksi opitaan tunnistamaan milloin kiukku on karkaamassa käsistä. Askarrellaan kiukkumittari (en ole vielä tehnyt tätä mittaria Sohville vaikka se on kyllä kirjan lempparisivu. ) Sitten kootaan leijonan kesytyskori, jossa on rauhoittavia tarvikkeita kiukkuleijonan kesytystä varten. Lopussa on vielä hyvää tunnetietoa vanhemmalle luettavaksi. Tästä sain itse opiksi juuri sen, että miten kiukkuiseen lapseen tulisi suhtautua. Ennen otin silmiäni pyöritellen etäisyyttä raivoavaan uhmikseen, mutta nyt opettelen olemaan ihan vaan lähellä, saatavilla ja ehkä silittämään selkää. Pahimman kiukun väistyttyä Sohvi saattaa tulla syliin ja sitten vasta sanoitetaan tilannetta ”Suutuit kun et saanut itse laittaa valoja päälle, ja se harmittaa sinua. Voit laittaa ne ensi kerralla päälle.” Eli ihan turha sanoa mitään silloin kun toinen raivoaa. Ei se aina todellakaan näin vielä mene, mutta äitee opettelee. Lisää tunneasioista postissa: (Kuinka opettaa tunnetaitoja lapselle -kun ei itsekään osaa) Sohvi on vielä niin pieni (2v) että joudun vielä yksinkertaistamaan jokaisen sivun 1-2 lauseeseen, koska Sohvi on pian jo kääntämässä sivua, että päästään hänen lempikohtiinsa; pyörremyrskyyn ja kiukkumittariin. Vaikka oikeasti tarina on kyllä lyhyt ja ytimekäs vähän isommalle lapselle. Peppe potalla Lindman, Mervi Tämä on ollut suosikki ihan alusta asti. Jo 1v pitäen Sohvia on naurattanut aina kohta, jossa Peppe (tietämättömänä mitä pottaan pitäisi laittaa) laittaa pottaan palikoita. Kirja on hauska ja nyt Sohvi osaa jo nimetä kuvia kirjasta kuten kakka ja kukka. En osaa sanoa onko tästä ollut hyötyä pottailuun, sillä pottahommat on meillä ihan alkutekijöissä nyt 2 vuotiaana, mutta hauska kirja kumminkin. Peppe osaa Lindman, Mervi Tämä kirja oli suosittu myös, mutta äiti joutui sen laittamaan hyllylle, sillä kirjassa Peppe osaa harjata hampaat ja sen innoittamana ei äiti enää saanut harjata taaperon hampaita. Huohh.. se oli taistelua se. Toinen kohta kirjassa oli, jossa Peppe halaa koiraa. No Sohvihan alkoi tehdä meidän koirille yllätyshyökkäys-roikkumis-halaamisia mitä koirat sitten säikähtivät. Peppe pussaa Lindman, Mervi Tämä kirja ei ollut alkuun kovassa suosiossa. Taaperon oli vaikea käsittää miksi/miten peppe pussaa itseään peilin kautta ja halusi ohittaa sivun nopeasti. Kuitenkin myöhemmin vähän isostuttuaan hän on itsekin antanut itselleen peilipusuja. Kirjan lopussa Peppe haluaisi pussata lukijaa, jolloin Sohvi kulloisenkin mielentilan mukaan joko pussaa hellästi kirjan sivua suu auki. Tai työntää Pepen sivuineen pois ja sanoo ”En”. Peppe pillastuu Lindman, Mervi Tähän on ollut helppo tempperamenttisen tyttömme samaistua. Tässä Peppe hermostuu todenteolla. Lopulta äidin syli rauhoittaa tilanteen. Kirja hankittiin jo ennen vauvan syntymää ja muistan kuinka silloin vähän kritisoitiin mieheni kanssa juonta. Peppe pillastuu, koska kukaan ei potki palloa hänen kanssaan. Ihmeteltiin siinä tietämättöminä, että eikö tilanne rauhoitu sillä että lapselle selitetään, että potkitaan illalla/huomenna palloa. No nyt tiedämme, että se ei uhmaikäiselle todellakaan välttämättä riitä. Kiukku tulee kun kiukuttaa ja siihen ei useinkaan puhe auta vaan se, että tulee nähdyksi isoine tunteineen. Mitä vähemmän tulee nähdyksi, sitä enemmän draamaa pitää järjestää, kunnes äitee sanoo, että kyllä mä nään että sua harmittaa, mutta mehua ei nyt saa iltapalaksi. Pikkuhiljaa sitten se syli kelpaa ja tilanne rauhoittuu. Opettavainen kirja siis myös vanhemmille. Tutki! Kakkaa Oppi&ilo: Daynes, Katie Tämä lainattiin kirjastosta nyt vähän yli 2 vuotiaalle Sohville. Tätä piti lukea jo kirjastossa. Miten outoihin tilanteisiin sitä joutuukaan lapsensa kanssa? Minusta tuntui kuin olisin julkisella paikalla pitänyt kakkaluentoa muille kirjaston kävijöille. Hymyiliköhän se mummu siinä läheisen hyllyn takana joka etsi itselleen jotain kevyttä romskua luettavaksi. Ehkä hän laittaa kakka kirjan varaukseen. Ja suosittelen kyllä ehdottomasti. Tämä olisi varmasti lastenlasten suosikkikirja. Sohvi on osannut nyt muutaman kuukauden sanoa kakka ja sitähän saa hokea tässä kirjassa ihan koko ajan. Kirjan sivut ovat täynnä luukkuja. Täällä tuli äitillekin uutta tietoa: Sinivalaan kakka on nimittäin vaaleanpunaista. Tällä voi päteä hiekkalaatikkopiireissä. Enkä tiennyt sitäkään, että vompatin kakka on kuution muotoista. Kakasta puhutaan rehellisesti, tutkitaan minkä näköistä kakkaa kullakin eläimellä on ja minne kakka päätyy. Sohvin lempikohta on se missä saa luukkujen avulla seurata miten kakkapökäle kulkee putkistossa ja päätyy lopulta viemärisäiliöön. Suosittelen! Puppe-kirjat Nämä ovat kestosuosikkeja ja erittäin hyviä kiroja jo 1 vuotiaalle. On ihan sama minkä niistä ostat tai lainaat tämä on varma nakki. Isoja yksinkertaisia, värikkäitä kuvia ja yleensä kirjoissa on luukku joka sivulla. Tässä on meidän Puppe-tärpit, joissa ei ole itseasiassa luukkuja ollenkaan. Puppe maatilalla Hill, Eric Tässä kirjassa on liu`utettavia osia, vedettäviä osia ja muuten liikkuvia osia. Kirjassa on paljon maatilalta tuttuja eläimiä, sekä tietysti traktori. Tämä kirja on vastustamaton, koska lapsi pääsee liikuttamaan traktorin kauhaa ja vetämään tallinoven sivuun. Ainoa haitta on, että liian pienissä käsissä kaikki irtonainen on helposti vedetty irti ja siinä saa sitten askarrella kirjaa kasaan. Suosittelen kuitenkin tätä lämpimästi kaikille askartelutaitoisille. Puppe ja hyvänyöntähdet Hill, Eric Tämä on äiteen lempisatu. Täydellinen kirja 1 vuotiaalle. Ihanan rauhallinen ja nopea kirja iltasaduksi. Kirjan takana on katkaisin, josta saa valot päälle tähtien kohdalle. Puppe on perheensä kanssa telttailemassa, eikä Puppe saa unta. Kirjassa seurataan kuinka tähdet syttyvät yksitellen ja lopulta Puppe nukahtaa. Sohvi rakastaa puhaltaa tähdet aina joka välissä ”sammuksiin” eli kun hän on tarpeeksi puhkunut niin sammutan hetkeksi katkaisijasta tuikkeet.

Toinen koiramme, iso pörröinen ja valkoinen uroskoira Naksu on aina tullut hyvin Sohvin kanssa toimeen. Olen aina pyrkinyt tietysti siihen että valvon tilanteita koiran ja lapsen kanssa, mutta taaperot ovat nopeita. Jos Sohvi on tukistanut tai lähestynyt raisusti Naksua, koira on murahtanut ja poistunut paikalta. Ei ikinä ole näyttänyt edes hampaita tai jäänyt murisemaan, vaan on aina väistänyt. Sitten meillä on toinen koira Iitu. Keskikokoinen sekarotuinen pystykorvainen narttu. Iitu taas on aina vastaavissa tilanteissa jähmettynyt paikoilleen (varmaan pelosta) ja näykkäissyt Sohvia kasvojen alueelle. Olen ollut hyvin sekavissa tunnelmissa kun tällaista on sattunut. En voi uskoa, että meille kävi näin: oma koira puri lasta! Ja näitä on tapahtunut n. 5 kertaa Sohvin ollessa 1,5-3v. Kasvoihin on tullut punoittava viiva tai otsaan kuhmu Iitun kulmahampaasta. Iho ei siis ole mennyt rikki eikä verta ole tullut. Ensin ajattelin, että kyllä Sohvi oppi nyt kerrasta että koiraa ei muksita leluilla. Mutta kun tapauksia sattui useita, alkoi kaikki tuntua koiran syyltä. Miten se on noin tempperamenttinen? Eikö se ymmärrä että tässä on pieni taapero kyseessä, miksei se ei vaan murahda ja väistä niinkuin Naksu?? Mietin jopa rakkaasta koirasta luopumista, sillä mitä jos joku kerta se pureekin oikeasti? Oudointa on että Iitu kuitenkin tykkää Sohvista ja mielellään nuolee sen kasvoja, mutta sitten on tiettyjä tilanteita joissa se kokee itsensä uhatuksi. Sohvin täytettyä 3 vuotta, tuli eteen taas tilanne, jossa väsyvilliintynyt Sohvi meni raisusti kohti koiraa ja koira näykkäsi. Otsaan nousi valtava kuhmu koiran kulmahampaan kolahduksesta. Nyt olin tullut siihen pisteeseen että päätöksiä piti tehdä. Joko koiralle etsitään uusi koti tai sitten tämä pitää saada loppumaan jollain muulla keinoa, mutta minun lastani ei enää purra! Keinot joita yritin ja joista ei ollut apua: koiran toruminen ja eristäminen hetkeksi laumasta Sohville asian selittäminen yhä uudestaan, että " koira puree jos sitä potkaisee tms. Ei saa ikinä potkaista koiraa /lyödä lelulla/vetää hännästä/istua päälle. " Sitten tutkin koiran hampaita ja huomasin että yksi etuhammas oli katkennut. Voisiko tämä tehdä koirasta äksyn? Eläinlääkäri epäili että tuskin siistin näköinen katkennut hammas kipua aiheuttaa, mutta hän löysi läheltä toisen isomman hampaan, joka oli vaurioitunut ja mätä. Ihan varmasti aiheuttaa kipua ja tekee vihaiseksi! Koiran vialliset hampaat sitten poistettiin, mutta kaikista toiveista huolimatta, äksyily ei kokonaan loppunut siihen, vaan näykkäisytilanne uusiutui Sohvin riehuessa. Lopulta ankaran googlaamisen tuloksena löysin keinon, jossa opetetaan sekä koiraa, että lasta: Harjoituksessa aikuinen menee lapsen kanssa silittämään koiraa ja koira saa tilanteessa herkkupaloja. Olin hyvin skeptinen tämän ohjeen suhteen. Miten tämä nyt muuttaa yhtään mitään? Onhan me silitetty yhdessä koiraa monta kertaa, miten ne herkut nyt tekee tästä jotenkin erilaista. Kokeilimme kerran. Iitu makoili kyljellään lattialla ja me paijasimme Iitua yhdessä. Iitu sai aina välillä herkun paijjaamisen lomassa ja tykkäsi kovasti. Olin jo unohtanut lukemani ohjeen, kun Sohvi kerran sanoi itse että haluaa silittää koiraa äitin kanssa. Menin sitten Sohvin kanssa silittämään koiraa ja otin taas herkkupaloja mukaan. Ja Iitu ja Sohvi tykkäsivät. Yhden kerran kävimme lisäksi vain Iitun ja Sohvin kanssa metsäretkellä (ilman Naksua) yhteishenkeä kohottamassa ja koiran kanssa jaettiin eväitä. Ihme ja kumma, pureminen loppui näiden 3 tutustumiskerran jälkeen kuin seinään. Ihan kuin taikaiskusta. En voi vieläkään ymmärtää. Koira ei enää ärsyyntynyt/pelännyt edes väsyriehuvaa lasta ja toisaalta Sohvi osasi nyt paremmin silittää koiraa niin, että koiralla on turvallinen olo. Eli ei hätäisesti, vaan rauhassa. Tässä on voinut olla 2 asiaa, jotka ratkaisivat tilanteen: Sohvi oli jo vähän kasvanut (3v) ja ymmärrys oli lisääntynyt ja toisaalta koiramme on todella älykäs, ehkä hän todella tarvitsi vain muutaman keskittyneen tutustumisharjoituksen herkkuineen tajutakseen, että Sohvia ei tarvitse pelätä/Sohvi ei hyökkää. Vaikea sanoa mikä vaikutus oli viallisten hampaiden poistolla, mutta tietäähän sen itsestäkin että kipu kiukuttaa ja mätä hammas varmasti tekee kipeää. Tämän jälkeen ei ole ollut mitään ongelmia ja olen valtavan huojentunut, sillä nyt en joudu tekemään kipeitä päätöksiä koiran suhteen. Harmittaa kun en nyt löydä sitä lähdettä tähän, mistä löysin tämän lempeän ja yksinkertaisen ohjeen, se oli joku naisihminen, ehkä koirankouluttajan sivusto. Tässä vielä yksi toinen sivu jossa on yleistietoa koirien ja lasten yhteiselosta: doghow.fi

Jo vauvana kylvetys oli puuhaa josta Sohvi tykkäsi. Sohvin kasvaessa hommattiin kaikenlaisia kumiankkoja, pikkuveneitä ja ongintaleluja Sohvin pieneen ammeeseen. Kylpeminen oli Sohville aina mukavaa ja hänet sai siitä herkästi innostumaan. Joku kerta Sohvi halusi välttämättä ison kasan pikkuautoja uitettavaksi. Silloin rakennettiin myös duploista liukumäki autoille ja sitten tuotiin kylpyammeen viereen jakkara, jonne liukumäki sijoitettiin. Siinä saivat sitten pikkuautot molskahtaa veteen hurjaa kyytiä yksi kerrallaan. Sitten tuli yllättäen (2,5v paikkeilla) vaihe ettei Sohvi enää halunnut kylpyyn. Sen sijaan hän halusi suihkuun, niinkuin aikuisetkin menivät. No sehän oli ihan ok. Sitten tuli vaihe että Sohvi ei halunnut että hiukset kastuivat. Pesen tosi harvoin Sohvin hiuksia shampoolla, mutta latvoihin on pakko laittaa jotain hoitoainetta, muuten hiukset on solmussa koko ajan. Joten tästä tuli vähän ongelma. Kerran pakolla pesin sitten hiuksia, mutta tämähän kadutti itseä lujaa jälkeenpäin, koska Sohvihan ei enää halunnut tämän jälkeen sitäkään vähää kylpyyn. Tuli vaihe kun Sohvi kieltäytyi jyrkästi kylvystä ja suihkusta. Yleensä kävimme suihkussa n. joka toinen/kolmas päivä, mutta nyt toivoin että saisimme lapsen pestyä edes kerran viikossa. Olin ihan kuutamolla: miten tämä lapsi ei nyt suostu kylpyyn. Miten tästä oli tullut näin vaikeaa? Hankalaa vaihetta kesti usean viikon. Sohvin sai silloin tällöin lahjottua kylpyyn mehutripillä, mutta hiukset eivät saisi kastua. Ja auta armias sitä huutoa kun vettä sitten roiskui vahingossa kasvoille tai hiuksille äidin tai iskän suihkutellessa ammeen vieressä. Erikoista oli että uimahallissa ei ollenkaan haitannut jos hiukset ja kasvot kastuivat, mutta kotioloissa se oli katastrofi?? Muistelen että Sohvin uhmaiän pahimmassa vaiheessa oli kyllä muutama huutoitku uimahallissa kun olisi pitänyt mennä suihkuun ja kerran on menty ilman suihkua kotiinkin. Mutta yleisesti ottaen Sohvi rakastaa ajatusta uimahalliin menosta. Ajattelin vaan, että tämä on vaihe ja se kestää sen aikansa ja parempi etten pahenna tilannetta nyt. Lasken vain sitä omaa rimaani. Jos lapsi ei haise kovin pahalle niin se on tarpeeksi puhdas. Wet vipesit käyttöön ja pahimmat liat pois naamasta ja takapuolesta. Pitkien neuvottelujen jälkeen sain silloin tällöin pestyä Sohvin hiuksia. Yleisimmin keskusteluun kuului seuraavia lauseita: "kun ne ovat ihan ruokatakuissa! Niitä on pakko pestä, edes latvoista! ja saat sanoa kun vesi on juuri sopivaa ja lupaan että yhtään vettä ei mene kasvoille (kunhan pidät leuan pystyssä)" Eli pesuhetkiin tarvitsi lahjontaa, hieman enemmän aikaa, pitkää pinnaa ja keskustelua. Ja lopulta pitää olla valmis luopumaan kaikista sen hetkisistä pesutavoitteista ja vaan yrittämään uudestaan joku toinen päivä, jos homma ei vaan onnistu. Nyt 3,5 vuotiaana Sohvi tulee useimmiten kylpyyn. Hiusten pesu on edelleen välillä haastavaa, mutta toisaalta se onnistuu nyt helpommin pienen keskustelun jälkeen kuin vuosi sitten. Täytyy olla tosi väsynyt ja nälkäkiukkuinen ettei pesut onnistuisi. Ja nytkään uimahallissa ei veden tai pesujen kanssa ole mitään ongelmia. Lapsen elämä on täynnä vaiheita ja Sohvilla moni asia kytkeytyy sen hetkiseen mielentilaan. Jos on elämässä uusia pelottavia asioita, niinkun vaikka päiväkodin aloitus tms. voi pelot levitä myös kaikkeen muuhunkin elämässä niinkuin vaikka kylpemiseen tai hiusten pesuun. Sohvi myös herkästi aistii ihmisten tunnetiloja niin että jos itsellä on vaikka jokin ahdistus päällä niin se ahdistus leviää helposti Sohviin. Älä pakota, muuten hommasta tulee vielä vaikeampaa jatkossa Rauhoita kylpytilanne niin ettei mihinkään ole kiire Tee kylpemisestä leikkiä, jonne saa tuoda lempilelunsa, lapsi voi kylvettää ankkaa, pikkuautoja, nukkea tms. Tee vaahtokylpy tai värjää vesi mehu- tai maitotilkalla/ elintarvikevärillä mielenkiintoiseksi Leikatkaa pihalta kukkien kukintoja kylpyveteen Puhaltakaa saippuakuplia kun lapsi istahtaa kylpyammeeseen Lapsi saa mehutripin tms jonkun herkun kylvyssä Vaihtakaa rooleja, anna lapsen pestä sinun hiuksesi ja suihkuttaa sinua suihkulla Hassutelkaa, anna lapsen ampua sinua vesipyssyllä tai anna lapselle lupa kokeilla miltä tuntuu mennä vaatteet päällä kylpyyn/lapsi voi "pestä" kylpyvedessä riisuttuja vaatteitaan Keskustele rauhassa, kerro miksi pitää peseytyä, kysy miksi lapsi ei halua peseytyä/ mikä pelottaa: lopulta kyse voi olla jostain joka on helposti korjattavissa (Esim jos pahin pelko on että vettä menee silmiin niin uimalasit) Kunnioita lapsen rajoja, vaikka et mitenkään pysty ymmärtämään miksi hiukset/kasvot tms. eivät saa kastua Laske omaa rimaa, onko tänään pakko mennä kylpyyn vai koittaisiko viikonloppuna paremmilla hermoilla ja uusilla ajatuksilla Ihan yhtä normaalia kuin se että lapsi käy joka päivä kylvyssä on se että lapsi käy kerran viikossa kylvyssä, meillä Sohvi käy kylvyssä normaalisti 2-3/ viikossa, eikä joka kerta välttämättä suostu edelleenkään hiusten pesuun, mutta kevyt ja rento tunnelma on se joka on auttanut eniten tässä

Pienet lapsethan ovat siitä helppoja, että niitä on vielä helppo viihdyttää. Ne eivät tavallaan tiedä mistä jäävät paitsi ja toisaalta eivät kaipaa mitään kovin ihmeellistä. Ne eivät kauheasti vertaile kavereiden kanssa mitä tuli tehtyä kesällä. Ei tarvita ulkomaanmatkoja tai huvipuistorannekkeita, eikä kalliita vuokramökkejä. Suurissa kaupungeissa on valtavasti ilmaistapahtumia lapsille. Me pienten kylien asukit taas joudumme jo ihan alkutekijöissä maksamaan sen bensan hinnan, että pääsee autolla edes lähimmälle bussipysäkille. Puhumattakaan lähimmästä kaupungista jonne meiltä kestää ajaa 1/2 tuntia autolla. Tässä vinkkejä perustuen siihen mitä olen Sohvin 1-3v kanssa tehnyt kesäisin ja mitä aion nyt tänä kesänä puuhata kun Sohvi lähestyy 4 vuotta. Mitä siis tehdä pienten lasten kanssa kesällä? Kukkien poimimista peltoteiden varsilta Tässä on harjaantunut myös samalla taaperon saksimistaidot, vaikka välillä homma on lähinnä muistuttanut niittämistä taaperon saksiessa ihan kaiken vastaantulevan matalaksi. Kukista sitten muodostetaan kotona kauniita kukkakimppuja lasipurkkeihin. Tai sitten taapero on saksinut kukkaosat kellumaan vesiämpäriin tai muihin leikkeihinsä. Eväsretki Tässä pääosassa on eväät, eikä se kävelymatka. Otetaan mehua, valmiit leivät, hyviä keksejä ja istumisfiltti reppuun. Sitten lähdetään kotoa kohti hyvää evästyspaikkaa läheiseen metsään, kalliolle, pellon laitaan, rannalle tai ihan nuotiopaikalle, riippuen asuinympäristöstä. Tai miksei ihan vaan talon ympäri ja takapihalle. Otetaan eväät esiin, syödään ne ja lähdetään takaisin. Jos oikeen innostuu niin tunnelmallinen nuotio ja nakkien/makkaran/vaahtokarkkien grillaus polttopuiden loimutessa nuotiopaikalla on varmasti lapselle ikimuistoista. Jos haluaa oikein panostaa, niin laadukkaampia retkikohteita lähialueilta etsiessä kannattaa googlettaa "näkötorni paikkakuntasi " esim. "näkötorni Orivesi" niin löytyy retkeen vielä kohokohta näkötornin maisemista. Ja usein näkötornien yhteydessä on nuotiopaikka ja pöytä. Leikkipuistobingo Käykää uusissa leikkipuistoissa, joissa ette ole ennen käyneet. Sinnekin voi ottaa eväät mukaan ja viettää kunnolla aikaa. Niin ja muutama hiekkalelu ja pallo on myös hyvä olla joukossa. Googlaamalla "leikkipuistot paikkakuntasi " näkee tuloksissa aina kartan, josta löytyy paikkakunnan leikkipuistot. Jos omat on jo koluttu, siirtykää viereiselle paikkakunnalle. Vesileikit on kesällä helppoja Ämpäriin tai vatiin vettä ja sinne kellumaan lehtiä, keppejä, käpyjä, kukkia, yms. Sitten jokin venelelu ja sinne duploukkeli ohjaamaan venettä käpyjen ja kukkien sekaan. Saippuakuplien puhallus Montako kuplaa lapsi saa poksautettua? Kuinka ison kuplan äiti saa puhallettua? Lisäksi taaperon omat puhallustaidot harjaantuvat. Kirjastoista saa nykyään lainattua kaikkea yllättävää Näistä ei todellakaan huudella liikoja. Tarkista mitä kirjastostasi saa lainattua, tarjolla voi olla lastenkantorinkka ja muuta retkeilyvarustetta, telttaa, rinkkaa, retkikeitintä. Löysin jopa lähiseudulta lainattavan kausikortin kaupunginteatteriin ja uimahalliin. Löytyy keppihevosia, potkupyörää, kroketti ym. muita pihapelejä jne. Laitapa oman kirjastosi hakuun " kausikortti " ja katso mitä tulee. Tai mene tarkennettuun hakuun ja klikkaa   sieltä aineistotyypiksi "esine" . Tutustukaa eläimiin Sohvin kanssa on käyty joka kesä kotieläinpihassa. Toisaalta yhtä jännää on mennä kylään jonkun tutun luokse jolla on kissa, akvaario, koira, lampaita tms. (olettaen että elukka ei pelkää taaperoita ja tietysti pitää vahtia ja opettaa taaperoa). Monissa isompien kaupunkien kirjastoissa on myös akvaario lastenkirjaosastolla ja kaupungeista löytyy usein paikkoja, joissa lampaat laiduntavat maisemointitarkoituksissa. Maaseudulla on tietysti helppo bongata laiduntavia lampaita, lehmiä ja hevosia autosta käsin peltoteitä ajellessa. Etsi lähin yleinen hiekkaranta Vedessä kahlaaminen ja rannalla käyskentely on ollut Sohvin lempipuuhaa aina. Mukaan vähän evästä tai kaupasta jätskit. Lisäksi filtti, pyyhe, aurinkorasvaa ja pari hiekkalelua. Onko kellään tuttavallasi kesämökkiä? Ehdota nyyttäreitä kaverisi kesämökille, sinä tuot vaikka pari makkarapakettia ja vishypullon, ystäväsi tarjoaa jotain jälkkäriä ja saunan. Jos omistat itse kesämökin, vierailu toisen mökillä on aina kuitenkin erilaista ja jännää, varsinkin lapsellesi. Jos et omista mökkiä, varaamalla airbnb- mökin saat edullisen kesämökkikokemuksen 40-60e yöltä. Pystytä nurmikolle teltta ja menkää sinne eväsretkelle . Olen myös varastosta roudannut pihalle joskus vanhan pöydän ja vanhoja mattoja sekä sohvatyynyjä ja tehnyt niistä sellaisen esteradan mitä pitkin voi pomppia ja hypellä ja ryömiä pöydän alitse. Sitä Sohvi on jaksanut veivata kauan aikaa. Pyöreän radan keskellä on pieni teltta, jossa on leikitty eläinsairaalaa ja syöty eväitä. Bonusvinkki: Mutta entäs jos sataa? Sadepäivänä aion katsoa Sohvin kanssa jonkin lastenelokuvan Yleareenasta tai lainata kirjastosta dvd:n. Uskomatonta kyllä, löysin meiltä vielä dvd laitteen! Sohvi ei ole ennen jaksanut juuri kokopitkiä elokuvia katsella, mutta nyt yli 3 vuotiaana suosikkina on ollut Viiru ja Pesonen elokuvasarja: Viiru muuttaa, Pikkukepposia ja suurta ystävyyttä sekä Muklat. Leffaevääksi aion tehdä minikokoisia voileipiä, porkkana-, omena- ja kurkkutikkuja dipillä. Sekä tietysti lopuksi karkkeja. Sadepäivänä on myös paras hetki leipoa vaikka mustikka- tai raparperipiirakka. Meidän tuleva kesä tulee menemään pienellä budjetilla ja se on ihan ok. En jaksaisi edes mitään isompaa alkaa suunnitella. Ja itseasiassa kun vähän yritin suunnitella niin tajusin sen pienen Suomiretken maksavan niin paljon, ettei se tuntunut enää sen arvoiselta kun Sohvi on kuitenkin vasta 3. Ja sillä samalla rahalla saa toisaalta niin paljon muuta esim. trampoliinin tähän pihalle, ja lisää kukkaistutuksia, mistä vähän haaveilen. Koska asumme maaseudulla luonnon ja puutarhan ympäröimänä niin ihan kotona oleilua terassilla ja nurmikolla jätskiannoksen kera tulee olemaan paljon ja se on ihan parasta. Varmasti mennään käymään maksullisella kotieläinpihalla, mutta ei ihan heinäkuussa, koska viime kesänä eläimet siellä oli kyllä tosi stressaantuneita pahimman ruuhkan aikaan. Jos saadaan järjestymään niin mennään ystäväperheen mökillä käymään ja saunomaan nyyttäriteemalla. Mummun tykönä tietysti käydään välillä piipahtamassa ja syömässä mansikoita ja jätskiä. Myös hiekkarannalle aiotaan suunnata useampana päivänä. Ehkä itselle kuitenkin kesässä on tärkeintä se kiireettömyys ja hetkestä nauttiminen. Aurinko, jätski, nurmikon ja kukkien tuoksu, tuulen kahina puissa.

Tästä yritin itse epätoivoisesti etsiä tietoa kun kamppailin asian kanssa. No ei löytynyt. Ehkä joku oli kamppaillut asian kanssa 2 kuukautta, 1/2 vuotta tai vuoden mutta ei 2 pitkää vuotta niinkun minä. Instassa hehkutettiin, miten on kaikki raskauskilot jääneet synnärille tai kuinka 3 kk aikana on saavutettu oma paino takaisin treenaamalla. Löytyy paljon kuvia siitä kun terhakkana ollaan vauvan kanssa jumppailemassa. Paskat. Minä ainakin olin niin jeesuksen väsynyt ekat 6kk, että oli ihan turha ajatellakaan mitään treenaamista. Missä on ne instakuvat, jossa väsyneenä röhnötetään sohvalla ja vedetään sipsejä ja mässyä. No, siinä väsymyksessä en olisi kyllä itse edes jaksanut ottaa kuvia itsestäni ja laittaa instaan. Ehkä ne puuttuuvat sen takia. Sitten en voinut olla huomaamatta, että käydessäni äiti-vauva tapaamisissa olin aina se tuhdimmasta päästä oleva. Miten nuo toiset onnistuukin siinä niin helposti? Olin kateellinen ja tuntui todella epäreilulta. Lopulta vauvan ollessa 8kk tein pikalaihdutusyrityksen, jonka seurauksena painoni laski hieman ja nousi sitten entisestään. Sitten annoin asian olla ja ajattelin, että yritän saada tämän loputtoman väsymyksen vaan jotenkin siedettävämmäksi, ehkä asia ratkeaa sitten myöhemmin. No ei ratkennut. Raskauskilot ei vaan lähde. Aloin sitten tutkiskella internetin ihmeellistä maailmaa, jotta löytäisin jotain millä saisin homman liikkeelle. Kilot harmittivat ja tunsin itseni välillä laiskaksi ja saamattomaksi. Miksi on niin vaikea pudottaa painoa? Löysin lopulta mielenkiintoisen postauksen, jossa käsiteltiin synnytyksen tuomia hormonimuutoksia ja evoluution aikaansaamaa rasvankertymistä, jolla varmistettiin äidin ja vauvan henkiinjääminen ja selviytyminen haastavissa oloissa. Se toi jonkinlaista huojennusta. Että tässähän on paljon sellaista normaalia mistä ei puhuta. On luonnollista, että rasvavarastoja kerrytetään, onhan kyse omasta vauvasta, ravinnon tuottamisesta, äitikarhun massasta ja voimasta, jolla voi suojella jälkikasvua. Silloin tajusin, että ehkä pitäisi suhtautua painonnousuun armollisemmin. Kyse on jäänne ajoilta jolloin kamppailtiin ihmislajin selviytymisestä. Itseä vaivasi eniten se, että painoa ei ollut jäänyt 5 kg tai 10kg vaan 14kg. Luulen että jälkikasvuni ja minä olisi selviydytty tässä nykymaailmassa vähän pienemmälläkin rasvaprosentilla. Koin, että suurin este painonpudotukselle oli jatkuvat huonot yöunet ja niistä johtuva jatkuva väsymys. Lähes koko vauvavuoden, enemmän tai vähemmän elin väsysumussa. Huonot yöunet vaikutti todella paljon jaksamiseen ja psyykeeseen. Vedin suklaata ja pullaa piristyäkseni, käytin herkkuja palkitsemiseen, suruun, iloon. Tekosyitä riitti. Koska syytin kaikesta pätkittyjä yöunia luulin, että taaperon unien tasaannuttua hänen täyttäessä 1,5 v painoni tippuisi aivan itsekseen, olihan olo kuitenkin kohentunut huomattavasti ja energiaa oli ihan erilailla. No ei siinä ihan noin sitten käynyt. Lopulta kirjoitin rehellisesti ylös mitä tuli syötyä päivän aikana ja tein syväluotaavan rehellisen analyysin ruokailutottumuksistani. Lounasannoskoko oli liian suuri, koska vedin usein ähkyyn saakka. Tämä oli jäänne vauvavuodesta, jolloin tuli syötyä paljon aina kun voi, koska halusin välttää tilanteita, joissa itse nälkäisenä ja nälkäkiukkuisena joutuisinkin vastaamaan vauvan tarpeisiin, enkä kerkiäisi syödä ollenkaan, kun katastrofi seuraa toistaan (esim. pulauttauttelu kaaressa sohvalle tai vellit tulleet vaipan läpi). Muita ongelmiani oli suklaan napostelu kaikkiin mahdollisiin tunnetiloihin, tuhti iltapala ennen nukkumaanmenoa, sekä näläntunteen poissaolo. En edes muistanut miltä tuntui olla nälkäinen? Vauvavuodesta oli jäänyt pelko siitä, että hermot palaa aina supernälkäisenä, joten en uskaltanut enää tuntea nälkää. Painonhallintaa hankaloitti myös se, että söin ihan mitä sattuu välipaloiksi, vaikka se olisi ollut terveellistäkin, mutta laatu ja koko vaihtelivat joka päivä niin paljon, että oli vaikea hahmottaa mitä lähden muuttamaan, kun muuttujia oli niin paljon. Vähän analyysin jälkeen eräissä juhlissa eräs tuntematon juhlija tiedusteli oliko tyttärellemme tulossa pikkusisko/veli. Eli olin näyttänyt pallomahani kanssa siltä kuin olisin raskaana. Tuhahdin että ei tule ja poistuin tilanteesta. No vedin aika herneet tästä ja kertoohan se aika heikoista sosiaalisista taidoista töksäytellä tollasta. Mutta totuus oli, että näytin siltä kuin olisin raskaana. No tästähän on ollut erilaisia kamppanjoitakin kuinka endometrioosia sairastavat ihmiset saattavat välillä näyttää kuin olisivat raskaana vaikka olisivat muuten hoikemmassa kunnossa kuin minä nyt esim. korento ry:n #näkymätön näkyväksi-kampanja. Joten ei ikinä kannata loukata toista utelemalla asiasta ja tietty vielä jos on lapsettomuuden tuskat siinä lisäksi päällä niinkuin monilla endosta kärsivillä, niin kyllä on kusipäistä mennä kyselemään tollasta. Mutta minä laitoin kohdalleni sattuneen letkautuksen ihan vaan aidon tyhmyyden ja mistään-mitään- tietämättömyyden piikkiin. Kuitenkin jatkoin omaa paino-analyysiäni. Katsoin itseäni rehellisesti peilistä. Kävin läpi kaikki makkarat, poimut ja pyöreydet, löysin myös kauniita kohtia. Tältä minä näytän tämän painoisena. Nyt pitää hankkia vaatteita, joissa tunnen itseni mahtavaksi, koska näytän kauniilta. Sitten mietin mitä etua tästä painosta on. Olen suuren osan ikääni ollut langanlaiha luikku ja luulin jopa syntyneeni väärälle mantereelle, koska palelin jatkuvasti. Nyt kun on kunnolla rasvakerrosta niin jestas on helppoa pakkasella. Eikä mikään pieni veto nurkissa tunnu missään. Toinen asia on kaatuminen. Kaaduin rajusti pöpelikköön ja luulen, että ohuempana olisin murtanut jotakin. Toisen kerran liukastuin vappuna kunnolla viimeisillä jään rippeillä ja oikein ihmettelin miten ei edes sattunut juurikaan, vaikka kaaressa lensin. Kolmas asia on voima. Sitä on ihan erilailla kuin laihana. Nyt kun ottaisin painimatsin entisen minäni kanssa niin se tyttö lentäisi kuin leppäkeihäs. Neljäntenä asiana koen, että pyöreys on auttanut mielikuvan luomisessa itsestäni äitinä: sylini on lämmin ja pehmeä eikä kylmä ja luiseva. Muistan kun teininä olin hoitamassa yhtä vauvaa ja kun vauva alkoi itkeä, otin sen syliini. Siinä huomasin, että vauva ei mitenkään sopinut luisevaan syliini, minussa ei ollut mitään pehmeää. Tutti sitten auttoi lopulta. Jollain lailla minun on ollut helpompi kasvaa äidiksi, kun on pyöreyttä ja muotoja. Enkä nyt sano sillä, että luisevat olisi vähemmän äitejä. Tärkeintähän on, että äiti on turvallinen hahmo oli hän minkä muotoinen tahansa. Sitten on vielä yksi asia, mitä ei tulla ajatelleeksi tarpeeksi usein tässä laihuutta ihannoivassa maailmassa. Voi olla hoikka nainen, jota katsot kadehtien kaupan makaronihyllyillä. Hän voi todellisuudessa olla paljon sairaampi kuin sinä, jolta löytyy ylimääräisiä rasvamakkaroita. Hän ehkä polttaa tupakkaa, on alkoholin suurkuluttaja ja elää käytännössä roiskeläpillä ja oluella. Fyysinen kunto on olematon. Kolesterolit korkeuksissa. Ja mielenterveys ei todellakaan näy päällepäin. Kun taas hänen vieressään voi olla onnea säteilevä ylipainoinen ihminen, joka harrastaa säännöllisesti liikuntaa ja syö suhteellisen terveellisesti, mutta on vaikka koukussa karkkeihin. Silti hän elää todennäköisesti pitempään makkaroineen kun moniongelmainen hoikka nainen. Tällasia oivalluksia tein pohtiessani omaa painoani. Kaikki alkoi itsellä siitä, että hyväksyin kehoni; nyt se on tällainen. Ja kyllä tuli hyvä olo. Meitähän on täällä pallolla eri muotoisia ja kokoisia ja kaikki samanarvoisia. Miksi käyttäisin koko elämäni murehtien, että haluaisin olla vielä kilon laihempi kun voisin aloittaa sillä, että ihan vain hyväksyn itseni tällaisena. Jos teen muutoksia teen ne vain itseni takia, en muiden mielipiteiden vuoksi. Ja minun ei ole tarkoitus yrittää mahtua vaatteisiin vaan vaatteiden tehtävä on olla sopivat ja mukavat minulle.