Haku

Kirjat 1 vuotiaalle . Kirjat 2 vuotiaalle. Kirjat 3 vuotiaalle . Tämä ei ole yhteistyössä kenenkään kanssa vaan ihan omat suosikkikirjat on listattuna tähän. Usein itse pähkäilin, että mikä kirja taaperolle nyt maistuisi ja teinkin ankaraa googlausta asian tiimoilta. Sohvihan on ollut todella kiinnostunut kirjoista jo 1/2 vuotiaasta asti ja on luettu sitten vaikka ja mitä. Tunteita käsittelevät kirjat tuntuivat kiinnostavan jo 1 vuoden kieppeillä ja ovat vieläkin suosittuja. Sitten vastapainoksi kakkaa käsittelevä kirja on ollut nyt kovin luettu. Pienempänä eli 1/2-1 vuotiaana Peppe-sarjan kirjat olivat kovaa huutoa. Nyt Sohvi on siis vähän yli 2 vuotias ja nämä Peppe-kirjat kiinnostavat yhä, mutta niitä on ehkä luettu jo niin paljon, että niitä ei enää päivittäin lueta. Mitä tunteet ovat? Daynes, Katie Tämä oli hyvä ostos. Näitä meille suomalaisille vaikeita asioita, joita tunteiksi kutsutaan ruoditaan ihan kunnolla esimerkkitilanteiden kautta. Kirjan jokainen sivu on kauttaaltaan täynnä avattavia luukkuja, joten lapsi on hyvin aktiivisesti mukana koko ajan. Sohvi tykästyi tähän kirjaan niin jo 1,5 vuoden iässä, että sitä luettiin kyllä alkuun joka päivä. Tässä tuli hyvää tietoa tunnevammaiselle äidillekin . Käsittelyssä on tunteiden yleistiedon lisäksi; ilo, suru, viha ja pelko. Lopuksi on vinkkejä tunteiden käsittelyyn.  Kirjan tekemisessä on ollut mukana asiantuntijapsykologi. Ehkä yksi kohta jäi silti mietityttämään. Luukun päällä on kysymys: ”Miten voisin piristyä?” Luukun alta paljastuu ohjeeksi: ”Ajattele jotain muuta ja yritä hymyillä. Hymyily itsessään tekee sinusta iloisemman!” Voin sanoa että ei ihan tänne kaamoksen keskelle vakuuta tuo. Aika pinnallinen ohje, jos joku on oikeasti masentunut tai allapäin. Toisaalta tässähän ollaan suomalaisen kulttuurin ytimessä: vaikeat tunteet lakaistaan maton alle. Henkilö 1 kertoo: ”Äitini kuoli.” Johon henkilö 2 vastaa: ”Ajattele jotain muuta ja yritä hymyillä.”  No en kuitenkaan haluaisi, että sama jatkuu seuraavalle sukupolvelle, joten lukiessani tätä Sohville, yritän keksiä tuohon itse paremman vastauksen.. vaikka ”Hakeudu toisten seuraan ja kerro miksi olet allapäin, tehkää yhdessä jotain kivaa”. No se on vain yksi luukku ja siinäkin ehkä joku käännöskukkanen tullut? Yleisesti luukuista paljastuu hyviä ohjeita esim. yhdessä luukussa on kysymys: ”Haittaako jos itkettää?” ”Ei! Itkun jälkeen olo on usein parempi. Kun itket, muutkin huomaavat, että sinua sattuu tai harmittaa ja he voivat yrittää auttaa.” Aada ja kiukkuleijona Riihonen, Riikka Taas puhutaan tunteista ja äiteekin yrittää niitä opetella. Tämä on yksi Sohvin suosikeista. Tässä on ollut yhtenä tekijänä psykologi. Kirjassa kerrotaan miten tärkeä tunne on kiukku. Kiukku on vertauskuvallisesti leijona, joka suurenee sen mukaan miten vihaiseksi tuntee itsensä. Kun kiukku on liian suuri saattaa tulla tehdyksi jotain typerää. Siksi opitaan tunnistamaan milloin kiukku on karkaamassa käsistä. Askarrellaan kiukkumittari (en ole vielä tehnyt tätä mittaria Sohville vaikka se on kyllä kirjan lempparisivu. ) Sitten kootaan leijonan kesytyskori, jossa on rauhoittavia tarvikkeita kiukkuleijonan kesytystä varten. Lopussa on vielä hyvää tunnetietoa vanhemmalle luettavaksi. Tästä sain itse opiksi juuri sen, että miten kiukkuiseen lapseen tulisi suhtautua. Ennen otin silmiäni pyöritellen etäisyyttä raivoavaan uhmikseen, mutta nyt opettelen olemaan ihan vaan lähellä, saatavilla ja ehkä silittämään selkää. Pahimman kiukun väistyttyä Sohvi saattaa tulla syliin ja sitten vasta sanoitetaan tilannetta ”Suutuit kun et saanut itse laittaa valoja päälle, ja se harmittaa sinua. Voit laittaa ne ensi kerralla päälle.” Eli ihan turha sanoa mitään silloin kun toinen raivoaa. Ei se aina todellakaan näin vielä mene, mutta äitee opettelee. Lisää tunneasioista postissa: (Kuinka opettaa tunnetaitoja lapselle -kun ei itsekään osaa) Sohvi on vielä niin pieni (2v) että joudun vielä yksinkertaistamaan jokaisen sivun 1-2 lauseeseen, koska Sohvi on pian jo kääntämässä sivua, että päästään hänen lempikohtiinsa; pyörremyrskyyn ja kiukkumittariin. Vaikka oikeasti tarina on kyllä lyhyt ja ytimekäs vähän isommalle lapselle. Peppe potalla Lindman, Mervi Tämä on ollut suosikki ihan alusta asti. Jo 1v pitäen Sohvia on naurattanut aina kohta, jossa Peppe (tietämättömänä mitä pottaan pitäisi laittaa) laittaa pottaan palikoita. Kirja on hauska ja nyt Sohvi osaa jo nimetä kuvia kirjasta kuten kakka ja kukka. En osaa sanoa onko tästä ollut hyötyä pottailuun, sillä pottahommat on meillä ihan alkutekijöissä nyt 2 vuotiaana, mutta hauska kirja kumminkin. Peppe osaa Lindman, Mervi Tämä kirja oli suosittu myös, mutta äiti joutui sen laittamaan hyllylle, sillä kirjassa Peppe osaa harjata hampaat ja sen innoittamana ei äiti enää saanut harjata taaperon hampaita. Huohh.. se oli taistelua se. Toinen kohta kirjassa oli, jossa Peppe halaa koiraa. No Sohvihan alkoi tehdä meidän koirille yllätyshyökkäys-roikkumis-halaamisia mitä koirat sitten säikähtivät. Peppe pussaa Lindman, Mervi Tämä kirja ei ollut alkuun kovassa suosiossa. Taaperon oli vaikea käsittää miksi/miten peppe pussaa itseään peilin kautta ja halusi ohittaa sivun nopeasti. Kuitenkin myöhemmin vähän isostuttuaan hän on itsekin antanut itselleen peilipusuja. Kirjan lopussa Peppe haluaisi pussata lukijaa, jolloin Sohvi kulloisenkin mielentilan mukaan joko pussaa hellästi kirjan sivua suu auki. Tai työntää Pepen sivuineen pois ja sanoo ”En”. Peppe pillastuu Lindman, Mervi Tähän on ollut helppo tempperamenttisen tyttömme samaistua. Tässä Peppe hermostuu todenteolla. Lopulta äidin syli rauhoittaa tilanteen. Kirja hankittiin jo ennen vauvan syntymää ja muistan kuinka silloin vähän kritisoitiin mieheni kanssa juonta. Peppe pillastuu, koska kukaan ei potki palloa hänen kanssaan. Ihmeteltiin siinä tietämättöminä, että eikö tilanne rauhoitu sillä että lapselle selitetään, että potkitaan illalla/huomenna palloa. No nyt tiedämme, että se ei uhmaikäiselle todellakaan välttämättä riitä. Kiukku tulee kun kiukuttaa ja siihen ei useinkaan puhe auta vaan se, että tulee nähdyksi isoine tunteineen. Mitä vähemmän tulee nähdyksi, sitä enemmän draamaa pitää järjestää, kunnes äitee sanoo, että kyllä mä nään että sua harmittaa, mutta mehua ei nyt saa iltapalaksi. Pikkuhiljaa sitten se syli kelpaa ja tilanne rauhoittuu. Opettavainen kirja siis myös vanhemmille. Tutki! Kakkaa Oppi&ilo: Daynes, Katie Tämä lainattiin kirjastosta nyt vähän yli 2 vuotiaalle Sohville. Tätä piti lukea jo kirjastossa. Miten outoihin tilanteisiin sitä joutuukaan lapsensa kanssa? Minusta tuntui kuin olisin julkisella paikalla pitänyt kakkaluentoa muille kirjaston kävijöille. Hymyiliköhän se mummu siinä läheisen hyllyn takana joka etsi itselleen jotain kevyttä romskua luettavaksi. Ehkä hän laittaa kakka kirjan varaukseen. Ja suosittelen kyllä ehdottomasti. Tämä olisi varmasti lastenlasten suosikkikirja. Sohvi on osannut nyt muutaman kuukauden sanoa kakka ja sitähän saa hokea tässä kirjassa ihan koko ajan. Kirjan sivut ovat täynnä luukkuja. Täällä tuli äitillekin uutta tietoa: Sinivalaan kakka on nimittäin vaaleanpunaista. Tällä voi päteä hiekkalaatikkopiireissä. Enkä tiennyt sitäkään, että vompatin kakka on kuution muotoista. Kakasta puhutaan rehellisesti, tutkitaan minkä näköistä kakkaa kullakin eläimellä on ja minne kakka päätyy. Sohvin lempikohta on se missä saa luukkujen avulla seurata miten kakkapökäle kulkee putkistossa ja päätyy lopulta viemärisäiliöön. Suosittelen! Puppe-kirjat Nämä ovat kestosuosikkeja ja erittäin hyviä kiroja jo 1 vuotiaalle. On ihan sama minkä niistä ostat tai lainaat tämä on varma nakki. Isoja yksinkertaisia, värikkäitä kuvia ja yleensä kirjoissa on luukku joka sivulla. Tässä on meidän Puppe-tärpit, joissa ei ole itseasiassa luukkuja ollenkaan. Puppe maatilalla Hill, Eric Tässä kirjassa on liu`utettavia osia, vedettäviä osia ja muuten liikkuvia osia. Kirjassa on paljon maatilalta tuttuja eläimiä, sekä tietysti traktori. Tämä kirja on vastustamaton, koska lapsi pääsee liikuttamaan traktorin kauhaa ja vetämään tallinoven sivuun. Ainoa haitta on, että liian pienissä käsissä kaikki irtonainen on helposti vedetty irti ja siinä saa sitten askarrella kirjaa kasaan. Suosittelen kuitenkin tätä lämpimästi kaikille askartelutaitoisille. Puppe ja hyvänyöntähdet Hill, Eric Tämä on äiteen lempisatu. Täydellinen kirja 1 vuotiaalle. Ihanan rauhallinen ja nopea kirja iltasaduksi. Kirjan takana on katkaisin, josta saa valot päälle tähtien kohdalle. Puppe on perheensä kanssa telttailemassa, eikä Puppe saa unta. Kirjassa seurataan kuinka tähdet syttyvät yksitellen ja lopulta Puppe nukahtaa. Sohvi rakastaa puhaltaa tähdet aina joka välissä ”sammuksiin” eli kun hän on tarpeeksi puhkunut niin sammutan hetkeksi katkaisijasta tuikkeet.

Toinen koiramme, iso pörröinen ja valkoinen uroskoira Naksu on aina tullut hyvin Sohvin kanssa toimeen. Olen aina pyrkinyt tietysti siihen että valvon tilanteita koiran ja lapsen kanssa, mutta taaperot ovat nopeita. Jos Sohvi on tukistanut tai lähestynyt raisusti Naksua, koira on murahtanut ja poistunut paikalta. Ei ikinä ole näyttänyt edes hampaita tai jäänyt murisemaan, vaan on aina väistänyt. Sitten meillä on toinen koira Iitu. Keskikokoinen sekarotuinen pystykorvainen narttu. Iitu taas on aina vastaavissa tilanteissa jähmettynyt paikoilleen (varmaan pelosta) ja näykkäissyt Sohvia kasvojen alueelle. Olen ollut hyvin sekavissa tunnelmissa kun tällaista on sattunut. En voi uskoa, että meille kävi näin: oma koira puri lasta! Ja näitä on tapahtunut n. 5 kertaa Sohvin ollessa 1,5-3v. Kasvoihin on tullut punoittava viiva tai otsaan kuhmu Iitun kulmahampaasta. Iho ei siis ole mennyt rikki eikä verta ole tullut. Ensin ajattelin, että kyllä Sohvi oppi nyt kerrasta että koiraa ei muksita leluilla. Mutta kun tapauksia sattui useita, alkoi kaikki tuntua koiran syyltä. Miten se on noin tempperamenttinen? Eikö se ymmärrä että tässä on pieni taapero kyseessä, miksei se ei vaan murahda ja väistä niinkuin Naksu?? Mietin jopa rakkaasta koirasta luopumista, sillä mitä jos joku kerta se pureekin oikeasti? Oudointa on että Iitu kuitenkin tykkää Sohvista ja mielellään nuolee sen kasvoja, mutta sitten on tiettyjä tilanteita joissa se kokee itsensä uhatuksi. Sohvin täytettyä 3 vuotta, tuli eteen taas tilanne, jossa väsyvilliintynyt Sohvi meni raisusti kohti koiraa ja koira näykkäsi. Otsaan nousi valtava kuhmu koiran kulmahampaan kolahduksesta. Nyt olin tullut siihen pisteeseen että päätöksiä piti tehdä. Joko koiralle etsitään uusi koti tai sitten tämä pitää saada loppumaan jollain muulla keinoa, mutta minun lastani ei enää purra! Keinot joita yritin ja joista ei ollut apua: koiran toruminen ja eristäminen hetkeksi laumasta Sohville asian selittäminen yhä uudestaan, että " koira puree jos sitä potkaisee tms. Ei saa ikinä potkaista koiraa /lyödä lelulla/vetää hännästä/istua päälle. " Sitten tutkin koiran hampaita ja huomasin että yksi etuhammas oli katkennut. Voisiko tämä tehdä koirasta äksyn? Eläinlääkäri epäili että tuskin siistin näköinen katkennut hammas kipua aiheuttaa, mutta hän löysi läheltä toisen isomman hampaan, joka oli vaurioitunut ja mätä. Ihan varmasti aiheuttaa kipua ja tekee vihaiseksi! Koiran vialliset hampaat sitten poistettiin, mutta kaikista toiveista huolimatta, äksyily ei kokonaan loppunut siihen, vaan näykkäisytilanne uusiutui Sohvin riehuessa. Lopulta ankaran googlaamisen tuloksena löysin keinon, jossa opetetaan sekä koiraa, että lasta: Harjoituksessa aikuinen menee lapsen kanssa silittämään koiraa ja koira saa tilanteessa herkkupaloja. Olin hyvin skeptinen tämän ohjeen suhteen. Miten tämä nyt muuttaa yhtään mitään? Onhan me silitetty yhdessä koiraa monta kertaa, miten ne herkut nyt tekee tästä jotenkin erilaista. Kokeilimme kerran. Iitu makoili kyljellään lattialla ja me paijasimme Iitua yhdessä. Iitu sai aina välillä herkun paijjaamisen lomassa ja tykkäsi kovasti. Olin jo unohtanut lukemani ohjeen, kun Sohvi kerran sanoi itse että haluaa silittää koiraa äitin kanssa. Menin sitten Sohvin kanssa silittämään koiraa ja otin taas herkkupaloja mukaan. Ja Iitu ja Sohvi tykkäsivät. Yhden kerran kävimme lisäksi vain Iitun ja Sohvin kanssa metsäretkellä (ilman Naksua) yhteishenkeä kohottamassa ja koiran kanssa jaettiin eväitä. Ihme ja kumma, pureminen loppui näiden 3 tutustumiskerran jälkeen kuin seinään. Ihan kuin taikaiskusta. En voi vieläkään ymmärtää. Koira ei enää ärsyyntynyt/pelännyt edes väsyriehuvaa lasta ja toisaalta Sohvi osasi nyt paremmin silittää koiraa niin, että koiralla on turvallinen olo. Eli ei hätäisesti, vaan rauhassa. Tässä on voinut olla 2 asiaa, jotka ratkaisivat tilanteen: Sohvi oli jo vähän kasvanut (3v) ja ymmärrys oli lisääntynyt ja toisaalta koiramme on todella älykäs, ehkä hän todella tarvitsi vain muutaman keskittyneen tutustumisharjoituksen herkkuineen tajutakseen, että Sohvia ei tarvitse pelätä/Sohvi ei hyökkää. Vaikea sanoa mikä vaikutus oli viallisten hampaiden poistolla, mutta tietäähän sen itsestäkin että kipu kiukuttaa ja mätä hammas varmasti tekee kipeää. Tämän jälkeen ei ole ollut mitään ongelmia ja olen valtavan huojentunut, sillä nyt en joudu tekemään kipeitä päätöksiä koiran suhteen. Harmittaa kun en nyt löydä sitä lähdettä tähän, mistä löysin tämän lempeän ja yksinkertaisen ohjeen, se oli joku naisihminen, ehkä koirankouluttajan sivusto. Tässä vielä yksi toinen sivu jossa on yleistietoa koirien ja lasten yhteiselosta: doghow.fi

Jo vauvana kylvetys oli puuhaa josta Sohvi tykkäsi. Sohvin kasvaessa hommattiin kaikenlaisia kumiankkoja, pikkuveneitä ja ongintaleluja Sohvin pieneen ammeeseen. Kylpeminen oli Sohville aina mukavaa ja hänet sai siitä herkästi innostumaan. Joku kerta Sohvi halusi välttämättä ison kasan pikkuautoja uitettavaksi. Silloin rakennettiin myös duploista liukumäki autoille ja sitten tuotiin kylpyammeen viereen jakkara, jonne liukumäki sijoitettiin. Siinä saivat sitten pikkuautot molskahtaa veteen hurjaa kyytiä yksi kerrallaan. Sitten tuli yllättäen (2,5v paikkeilla) vaihe ettei Sohvi enää halunnut kylpyyn. Sen sijaan hän halusi suihkuun, niinkuin aikuisetkin menivät. No sehän oli ihan ok. Sitten tuli vaihe että Sohvi ei halunnut että hiukset kastuivat. Pesen tosi harvoin Sohvin hiuksia shampoolla, mutta latvoihin on pakko laittaa jotain hoitoainetta, muuten hiukset on solmussa koko ajan. Joten tästä tuli vähän ongelma. Kerran pakolla pesin sitten hiuksia, mutta tämähän kadutti itseä lujaa jälkeenpäin, koska Sohvihan ei enää halunnut tämän jälkeen sitäkään vähää kylpyyn. Tuli vaihe kun Sohvi kieltäytyi jyrkästi kylvystä ja suihkusta. Yleensä kävimme suihkussa n. joka toinen/kolmas päivä, mutta nyt toivoin että saisimme lapsen pestyä edes kerran viikossa. Olin ihan kuutamolla: miten tämä lapsi ei nyt suostu kylpyyn. Miten tästä oli tullut näin vaikeaa? Hankalaa vaihetta kesti usean viikon. Sohvin sai silloin tällöin lahjottua kylpyyn mehutripillä, mutta hiukset eivät saisi kastua. Ja auta armias sitä huutoa kun vettä sitten roiskui vahingossa kasvoille tai hiuksille äidin tai iskän suihkutellessa ammeen vieressä. Erikoista oli että uimahallissa ei ollenkaan haitannut jos hiukset ja kasvot kastuivat, mutta kotioloissa se oli katastrofi?? Muistelen että Sohvin uhmaiän pahimmassa vaiheessa oli kyllä muutama huutoitku uimahallissa kun olisi pitänyt mennä suihkuun ja kerran on menty ilman suihkua kotiinkin. Mutta yleisesti ottaen Sohvi rakastaa ajatusta uimahalliin menosta. Ajattelin vaan, että tämä on vaihe ja se kestää sen aikansa ja parempi etten pahenna tilannetta nyt. Lasken vain sitä omaa rimaani. Jos lapsi ei haise kovin pahalle niin se on tarpeeksi puhdas. Wet vipesit käyttöön ja pahimmat liat pois naamasta ja takapuolesta. Pitkien neuvottelujen jälkeen sain silloin tällöin pestyä Sohvin hiuksia. Yleisimmin keskusteluun kuului seuraavia lauseita: "kun ne ovat ihan ruokatakuissa! Niitä on pakko pestä, edes latvoista! ja saat sanoa kun vesi on juuri sopivaa ja lupaan että yhtään vettä ei mene kasvoille (kunhan pidät leuan pystyssä)" Eli pesuhetkiin tarvitsi lahjontaa, hieman enemmän aikaa, pitkää pinnaa ja keskustelua. Ja lopulta pitää olla valmis luopumaan kaikista sen hetkisistä pesutavoitteista ja vaan yrittämään uudestaan joku toinen päivä, jos homma ei vaan onnistu. Nyt 3,5 vuotiaana Sohvi tulee useimmiten kylpyyn. Hiusten pesu on edelleen välillä haastavaa, mutta toisaalta se onnistuu nyt helpommin pienen keskustelun jälkeen kuin vuosi sitten. Täytyy olla tosi väsynyt ja nälkäkiukkuinen ettei pesut onnistuisi. Ja nytkään uimahallissa ei veden tai pesujen kanssa ole mitään ongelmia. Lapsen elämä on täynnä vaiheita ja Sohvilla moni asia kytkeytyy sen hetkiseen mielentilaan. Jos on elämässä uusia pelottavia asioita, niinkun vaikka päiväkodin aloitus tms. voi pelot levitä myös kaikkeen muuhunkin elämässä niinkuin vaikka kylpemiseen tai hiusten pesuun. Sohvi myös herkästi aistii ihmisten tunnetiloja niin että jos itsellä on vaikka jokin ahdistus päällä niin se ahdistus leviää helposti Sohviin. Älä pakota, muuten hommasta tulee vielä vaikeampaa jatkossa Rauhoita kylpytilanne niin ettei mihinkään ole kiire Tee kylpemisestä leikkiä, jonne saa tuoda lempilelunsa, lapsi voi kylvettää ankkaa, pikkuautoja, nukkea tms. Tee vaahtokylpy tai värjää vesi mehu- tai maitotilkalla/ elintarvikevärillä mielenkiintoiseksi Leikatkaa pihalta kukkien kukintoja kylpyveteen Puhaltakaa saippuakuplia kun lapsi istahtaa kylpyammeeseen Lapsi saa mehutripin tms jonkun herkun kylvyssä Vaihtakaa rooleja, anna lapsen pestä sinun hiuksesi ja suihkuttaa sinua suihkulla Hassutelkaa, anna lapsen ampua sinua vesipyssyllä tai anna lapselle lupa kokeilla miltä tuntuu mennä vaatteet päällä kylpyyn/lapsi voi "pestä" kylpyvedessä riisuttuja vaatteitaan Keskustele rauhassa, kerro miksi pitää peseytyä, kysy miksi lapsi ei halua peseytyä/ mikä pelottaa: lopulta kyse voi olla jostain joka on helposti korjattavissa (Esim jos pahin pelko on että vettä menee silmiin niin uimalasit) Kunnioita lapsen rajoja, vaikka et mitenkään pysty ymmärtämään miksi hiukset/kasvot tms. eivät saa kastua Laske omaa rimaa, onko tänään pakko mennä kylpyyn vai koittaisiko viikonloppuna paremmilla hermoilla ja uusilla ajatuksilla Ihan yhtä normaalia kuin se että lapsi käy joka päivä kylvyssä on se että lapsi käy kerran viikossa kylvyssä, meillä Sohvi käy kylvyssä normaalisti 2-3/ viikossa, eikä joka kerta välttämättä suostu edelleenkään hiusten pesuun, mutta kevyt ja rento tunnelma on se joka on auttanut eniten tässä

Pienet lapsethan ovat siitä helppoja, että niitä on vielä helppo viihdyttää. Ne eivät tavallaan tiedä mistä jäävät paitsi ja toisaalta eivät kaipaa mitään kovin ihmeellistä. Ne eivät kauheasti vertaile kavereiden kanssa mitä tuli tehtyä kesällä. Ei tarvita ulkomaanmatkoja tai huvipuistorannekkeita, eikä kalliita vuokramökkejä. Suurissa kaupungeissa on valtavasti ilmaistapahtumia lapsille. Me pienten kylien asukit taas joudumme jo ihan alkutekijöissä maksamaan sen bensan hinnan, että pääsee autolla edes lähimmälle bussipysäkille. Puhumattakaan lähimmästä kaupungista jonne meiltä kestää ajaa 1/2 tuntia autolla. Tässä vinkkejä perustuen siihen mitä olen Sohvin 1-3v kanssa tehnyt kesäisin ja mitä aion nyt tänä kesänä puuhata kun Sohvi lähestyy 4 vuotta. Mitä siis tehdä pienten lasten kanssa kesällä? Kukkien poimimista peltoteiden varsilta Tässä on harjaantunut myös samalla taaperon saksimistaidot, vaikka välillä homma on lähinnä muistuttanut niittämistä taaperon saksiessa ihan kaiken vastaantulevan matalaksi. Kukista sitten muodostetaan kotona kauniita kukkakimppuja lasipurkkeihin. Tai sitten taapero on saksinut kukkaosat kellumaan vesiämpäriin tai muihin leikkeihinsä. Eväsretki Tässä pääosassa on eväät, eikä se kävelymatka. Otetaan mehua, valmiit leivät, hyviä keksejä ja istumisfiltti reppuun. Sitten lähdetään kotoa kohti hyvää evästyspaikkaa läheiseen metsään, kalliolle, pellon laitaan, rannalle tai ihan nuotiopaikalle, riippuen asuinympäristöstä. Tai miksei ihan vaan talon ympäri ja takapihalle. Otetaan eväät esiin, syödään ne ja lähdetään takaisin. Jos oikeen innostuu niin tunnelmallinen nuotio ja nakkien/makkaran/vaahtokarkkien grillaus polttopuiden loimutessa nuotiopaikalla on varmasti lapselle ikimuistoista. Jos haluaa oikein panostaa, niin laadukkaampia retkikohteita lähialueilta etsiessä kannattaa googlettaa "näkötorni paikkakuntasi " esim. "näkötorni Orivesi" niin löytyy retkeen vielä kohokohta näkötornin maisemista. Ja usein näkötornien yhteydessä on nuotiopaikka ja pöytä. Leikkipuistobingo Käykää uusissa leikkipuistoissa, joissa ette ole ennen käyneet. Sinnekin voi ottaa eväät mukaan ja viettää kunnolla aikaa. Niin ja muutama hiekkalelu ja pallo on myös hyvä olla joukossa. Googlaamalla "leikkipuistot paikkakuntasi " näkee tuloksissa aina kartan, josta löytyy paikkakunnan leikkipuistot. Jos omat on jo koluttu, siirtykää viereiselle paikkakunnalle. Vesileikit on kesällä helppoja Ämpäriin tai vatiin vettä ja sinne kellumaan lehtiä, keppejä, käpyjä, kukkia, yms. Sitten jokin venelelu ja sinne duploukkeli ohjaamaan venettä käpyjen ja kukkien sekaan. Saippuakuplien puhallus Montako kuplaa lapsi saa poksautettua? Kuinka ison kuplan äiti saa puhallettua? Lisäksi taaperon omat puhallustaidot harjaantuvat. Kirjastoista saa nykyään lainattua kaikkea yllättävää Näistä ei todellakaan huudella liikoja. Tarkista mitä kirjastostasi saa lainattua, tarjolla voi olla lastenkantorinkka ja muuta retkeilyvarustetta, telttaa, rinkkaa, retkikeitintä. Löysin jopa lähiseudulta lainattavan kausikortin kaupunginteatteriin ja uimahalliin. Löytyy keppihevosia, potkupyörää, kroketti ym. muita pihapelejä jne. Laitapa oman kirjastosi hakuun " kausikortti " ja katso mitä tulee. Tai mene tarkennettuun hakuun ja klikkaa   sieltä aineistotyypiksi "esine" . Tutustukaa eläimiin Sohvin kanssa on käyty joka kesä kotieläinpihassa. Toisaalta yhtä jännää on mennä kylään jonkun tutun luokse jolla on kissa, akvaario, koira, lampaita tms. (olettaen että elukka ei pelkää taaperoita ja tietysti pitää vahtia ja opettaa taaperoa). Monissa isompien kaupunkien kirjastoissa on myös akvaario lastenkirjaosastolla ja kaupungeista löytyy usein paikkoja, joissa lampaat laiduntavat maisemointitarkoituksissa. Maaseudulla on tietysti helppo bongata laiduntavia lampaita, lehmiä ja hevosia autosta käsin peltoteitä ajellessa. Etsi lähin yleinen hiekkaranta Vedessä kahlaaminen ja rannalla käyskentely on ollut Sohvin lempipuuhaa aina. Mukaan vähän evästä tai kaupasta jätskit. Lisäksi filtti, pyyhe, aurinkorasvaa ja pari hiekkalelua. Onko kellään tuttavallasi kesämökkiä? Ehdota nyyttäreitä kaverisi kesämökille, sinä tuot vaikka pari makkarapakettia ja vishypullon, ystäväsi tarjoaa jotain jälkkäriä ja saunan. Jos omistat itse kesämökin, vierailu toisen mökillä on aina kuitenkin erilaista ja jännää, varsinkin lapsellesi. Jos et omista mökkiä, varaamalla airbnb- mökin saat edullisen kesämökkikokemuksen 40-60e yöltä. Pystytä nurmikolle teltta ja menkää sinne eväsretkelle . Olen myös varastosta roudannut pihalle joskus vanhan pöydän ja vanhoja mattoja sekä sohvatyynyjä ja tehnyt niistä sellaisen esteradan mitä pitkin voi pomppia ja hypellä ja ryömiä pöydän alitse. Sitä Sohvi on jaksanut veivata kauan aikaa. Pyöreän radan keskellä on pieni teltta, jossa on leikitty eläinsairaalaa ja syöty eväitä. Bonusvinkki: Mutta entäs jos sataa? Sadepäivänä aion katsoa Sohvin kanssa jonkin lastenelokuvan Yleareenasta tai lainata kirjastosta dvd:n. Uskomatonta kyllä, löysin meiltä vielä dvd laitteen! Sohvi ei ole ennen jaksanut juuri kokopitkiä elokuvia katsella, mutta nyt yli 3 vuotiaana suosikkina on ollut Viiru ja Pesonen elokuvasarja: Viiru muuttaa, Pikkukepposia ja suurta ystävyyttä sekä Muklat. Leffaevääksi aion tehdä minikokoisia voileipiä, porkkana-, omena- ja kurkkutikkuja dipillä. Sekä tietysti lopuksi karkkeja. Sadepäivänä on myös paras hetki leipoa vaikka mustikka- tai raparperipiirakka. Meidän tuleva kesä tulee menemään pienellä budjetilla ja se on ihan ok. En jaksaisi edes mitään isompaa alkaa suunnitella. Ja itseasiassa kun vähän yritin suunnitella niin tajusin sen pienen Suomiretken maksavan niin paljon, ettei se tuntunut enää sen arvoiselta kun Sohvi on kuitenkin vasta 3. Ja sillä samalla rahalla saa toisaalta niin paljon muuta esim. trampoliinin tähän pihalle, ja lisää kukkaistutuksia, mistä vähän haaveilen. Koska asumme maaseudulla luonnon ja puutarhan ympäröimänä niin ihan kotona oleilua terassilla ja nurmikolla jätskiannoksen kera tulee olemaan paljon ja se on ihan parasta. Varmasti mennään käymään maksullisella kotieläinpihalla, mutta ei ihan heinäkuussa, koska viime kesänä eläimet siellä oli kyllä tosi stressaantuneita pahimman ruuhkan aikaan. Jos saadaan järjestymään niin mennään ystäväperheen mökillä käymään ja saunomaan nyyttäriteemalla. Mummun tykönä tietysti käydään välillä piipahtamassa ja syömässä mansikoita ja jätskiä. Myös hiekkarannalle aiotaan suunnata useampana päivänä. Ehkä itselle kuitenkin kesässä on tärkeintä se kiireettömyys ja hetkestä nauttiminen. Aurinko, jätski, nurmikon ja kukkien tuoksu, tuulen kahina puissa.

Kun Sohvi oppi puhumaan siinä 2-2,5 v niin papupataa ei voinut mikään pysäyttää. Sohvi on niin kova puhumaan että joskus toivoisi, että sen voisi napista laittaa hetkeksi äänettömälle. Kun Sohvi aloitti päiväkodin, otti puheenkehitys vielä uuden hurjan loikkauksen. Hän alkoi muutaman kuukauden jälkeen taivuttaa sanoja oikein, sekä toistaa kuulemiaan lauseita papukaijamaisesti, aivan kuin hän yhtäkkiä puhuisi jo ihan täydellisesti, (lukuunottamatta muutamia äännepuutoksia). Sohvi on alkanut nyt 3,5 vuotiaana myös kertoilemaan omia tarinoita ja keksimään omia lauluja, jotka ovat tyyliin: "Lallallaa, äiti kakkailee, vessassaa". Eli ?edistystä? on tapahtunut. Kuitenkin, alusta asti on Sohvilla ollut kateissa useita äänteitä ja tämähän on siis ihan normaalia 3 vuotiaalle. Olen näistä kuitenkin stressannut vähän. Kateissa on edelleen L, D ja R- äänteet. Kala on kava , uida on uiva , moottori on moottovi. Puuttuvat äänteet korvautuvat usein siis V-äänteellä. Eniten stressasin hieman tuota R-asiaa ja googlasin sitä aika paljon. Tämä oli lopulta tosi hyödyllistä, sillä löysin tärkeitä ohjeita ärrän opetteluun. Sitä haluaisi niin paljon yrittää opettaa lapselleen sitä ärrää välillä, mutta olen tehnyt sen ihan väärin, kuten myös ovat mieheni ja anoppini. Ärrää ei kannata opettaa tyyliin: " sanopa orren kierrän ärrän ympäri " tai " älä sano koiva, sano koira, rrrrr. " Jos lasta painostetaan oppimaan R, hän usein pinnistelee ja oppii ranskalaisen kurkkuärrän. Kurkkuärrästä on vaikeampi oppia sitten suun edessä ääntyvään suomalaiseen ärrään. Eli on parempi ettei osaa ärrää ollenkaan tässä vaiheessa, kun että oppii sen "väärin". Tosin suomalainen ärrä on aivan opittavissa vaikka aikuisena. Ja toisaalta me ollaan kaikki erilaisia ja ärrän saa ääntää kuten haluaa. Nykyohjeiden mukaan R opitaan D-äänteen kautta. Eli ensin lapsen tulee oppia D-äänne. Kun ärrää aletaan opettelemaan, lapsi oppii ensin tunnistamaan missä sanoissa on ärrä. Sitten lapsi opettelee korvaamaan ärrän ensin D-kirjaimella. Esim. Koira- koida , moottori- moottodi, rikkoa- dikkoa. Tämä johtuu siitä, että D ääntyy samassa paikassa kuin R eli etuhampaiden takana. Siitä sitten pikkuhiljaa aletaan pärisyttämään D:tä ja niin se ärrä alkaa löytymään kuukausien harjoittelulla. Kaikenlainen suujumppa ja äänteillä hassuttelu on eduksi ärrää harjoittelevalle. Lisäksi eräs puheterapeutti suositteli pillillä juomista vahvistamaan ärrä lihaksia. Löysin myös hauskan vinkin, miten opetetaan lapselle missä R ääntyy. Ostetaan reikämuroja ja laitetaan muro kielen päälle yläetuhampaiden taakse ja pidetään siinä 5 sekuntia. Näin R-lihakset vahvistuvat ja lapsi oppii missä R pärisee. No, Sohvi ei tätä osannut tehdä vielä, mutta isompana kokeillaan uudestaan ellei ärrä ole ilmaantunut yhtäkkiä. Ja niinhän se luonnostaan menee, että ärrä usein ilmaantuu yhtäkkiä ykskaks 3-6 vuotiaana. Kun selasin keskustelupalstoja, tuntui että useat lapset oli oppineet ärrän kesälomalla. Varmasti rennompi lomameininki on eduksi ärrän löytymiseen. Puristamalla/painostamalla ei yleisesti ottaen saada mitään hyvää aikaan ja tässäkin hommassa tärkeintä on lapsen oma motivaatio ja kiinnostus asiaan. Toisaalta, nyt kun olen löytänyt tietoa ärrästä ja kuuntelen suloisen lapsemme höpinöitä, en vielä yhtään kaipaa sitä, että hän osaisi äänteet niinkuin aikuinen. Hän on vielä minun pikkuiseni, joka kasvaa ihan liian kovaa vauhtia isommaksi ja salaa toivon ettei nyt ainakaan ennen kesää oppisi vielä ärrää. Haluan hidastaa aikaa ja kuulla, että lapseni on vielä pieni. Tiivistys: Ärrä opitaan usein 5-6- vuotiaana Lapsen oma motivaatio on tärkeä, ei painosteta Ensin pitää osata D-kirjain Harjoittelussa pitää säilyä ilo Opetellaan erottamaan missä sanoissa R kuuluu Opetellaan missä R ääntyy (esim. muroharjoitus) Tehdään oppimisesta hauskaa: Lapsi pomppii trampalla tai jumppapallolla ja hokee makkada-makkada-makkada! Tässä muutama hyvä linkki vinkkeihin, miten oppia ärrä: Äännekoulu- vinkit ärrän harjoitteluun Mehiläinen- 7 vinkkiä ärrän harjotteluun Oppi ja ilo- missä ärrä pärisee Lisäksi löytyy äppsinä maksullinen Ärrätreeni-sovellus

Tästä yritin itse epätoivoisesti etsiä tietoa kun kamppailin asian kanssa. No ei löytynyt. Ehkä joku oli kamppaillut asian kanssa 2 kuukautta, 1/2 vuotta tai vuoden mutta ei 2 pitkää vuotta niinkun minä. Instassa hehkutettiin, miten on kaikki raskauskilot jääneet synnärille tai kuinka 3 kk aikana on saavutettu oma paino takaisin treenaamalla. Löytyy paljon kuvia siitä kun terhakkana ollaan vauvan kanssa jumppailemassa. Paskat. Minä ainakin olin niin jeesuksen väsynyt ekat 6kk, että oli ihan turha ajatellakaan mitään treenaamista. Missä on ne instakuvat, jossa väsyneenä röhnötetään sohvalla ja vedetään sipsejä ja mässyä. No, siinä väsymyksessä en olisi kyllä itse edes jaksanut ottaa kuvia itsestäni ja laittaa instaan. Ehkä ne puuttuuvat sen takia. Sitten en voinut olla huomaamatta, että käydessäni äiti-vauva tapaamisissa olin aina se tuhdimmasta päästä oleva. Miten nuo toiset onnistuukin siinä niin helposti? Olin kateellinen ja tuntui todella epäreilulta. Lopulta vauvan ollessa 8kk tein pikalaihdutusyrityksen, jonka seurauksena painoni laski hieman ja nousi sitten entisestään. Sitten annoin asian olla ja ajattelin, että yritän saada tämän loputtoman väsymyksen vaan jotenkin siedettävämmäksi, ehkä asia ratkeaa sitten myöhemmin. No ei ratkennut. Raskauskilot ei vaan lähde. Aloin sitten tutkiskella internetin ihmeellistä maailmaa, jotta löytäisin jotain millä saisin homman liikkeelle. Kilot harmittivat ja tunsin itseni välillä laiskaksi ja saamattomaksi. Miksi on niin vaikea pudottaa painoa? Löysin lopulta mielenkiintoisen postauksen, jossa käsiteltiin synnytyksen tuomia hormonimuutoksia ja evoluution aikaansaamaa rasvankertymistä, jolla varmistettiin äidin ja vauvan henkiinjääminen ja selviytyminen haastavissa oloissa. Se toi jonkinlaista huojennusta. Että tässähän on paljon sellaista normaalia mistä ei puhuta. On luonnollista, että rasvavarastoja kerrytetään, onhan kyse omasta vauvasta, ravinnon tuottamisesta, äitikarhun massasta ja voimasta, jolla voi suojella jälkikasvua. Silloin tajusin, että ehkä pitäisi suhtautua painonnousuun armollisemmin. Kyse on jäänne ajoilta jolloin kamppailtiin ihmislajin selviytymisestä. Itseä vaivasi eniten se, että painoa ei ollut jäänyt 5 kg tai 10kg vaan 14kg. Luulen että jälkikasvuni ja minä olisi selviydytty tässä nykymaailmassa vähän pienemmälläkin rasvaprosentilla. Koin, että suurin este painonpudotukselle oli jatkuvat huonot yöunet ja niistä johtuva jatkuva väsymys. Lähes koko vauvavuoden, enemmän tai vähemmän elin väsysumussa. Huonot yöunet vaikutti todella paljon jaksamiseen ja psyykeeseen. Vedin suklaata ja pullaa piristyäkseni, käytin herkkuja palkitsemiseen, suruun, iloon. Tekosyitä riitti. Koska syytin kaikesta pätkittyjä yöunia luulin, että taaperon unien tasaannuttua hänen täyttäessä 1,5 v painoni tippuisi aivan itsekseen, olihan olo kuitenkin kohentunut huomattavasti ja energiaa oli ihan erilailla. No ei siinä ihan noin sitten käynyt. Lopulta kirjoitin rehellisesti ylös mitä tuli syötyä päivän aikana ja tein syväluotaavan rehellisen analyysin ruokailutottumuksistani. Lounasannoskoko oli liian suuri, koska vedin usein ähkyyn saakka. Tämä oli jäänne vauvavuodesta, jolloin tuli syötyä paljon aina kun voi, koska halusin välttää tilanteita, joissa itse nälkäisenä ja nälkäkiukkuisena joutuisinkin vastaamaan vauvan tarpeisiin, enkä kerkiäisi syödä ollenkaan, kun katastrofi seuraa toistaan (esim. pulauttauttelu kaaressa sohvalle tai vellit tulleet vaipan läpi). Muita ongelmiani oli suklaan napostelu kaikkiin mahdollisiin tunnetiloihin, tuhti iltapala ennen nukkumaanmenoa, sekä näläntunteen poissaolo. En edes muistanut miltä tuntui olla nälkäinen? Vauvavuodesta oli jäänyt pelko siitä, että hermot palaa aina supernälkäisenä, joten en uskaltanut enää tuntea nälkää. Painonhallintaa hankaloitti myös se, että söin ihan mitä sattuu välipaloiksi, vaikka se olisi ollut terveellistäkin, mutta laatu ja koko vaihtelivat joka päivä niin paljon, että oli vaikea hahmottaa mitä lähden muuttamaan, kun muuttujia oli niin paljon. Vähän analyysin jälkeen eräissä juhlissa eräs tuntematon juhlija tiedusteli oliko tyttärellemme tulossa pikkusisko/veli. Eli olin näyttänyt pallomahani kanssa siltä kuin olisin raskaana. Tuhahdin että ei tule ja poistuin tilanteesta. No vedin aika herneet tästä ja kertoohan se aika heikoista sosiaalisista taidoista töksäytellä tollasta. Mutta totuus oli, että näytin siltä kuin olisin raskaana. No tästähän on ollut erilaisia kamppanjoitakin kuinka endometrioosia sairastavat ihmiset saattavat välillä näyttää kuin olisivat raskaana vaikka olisivat muuten hoikemmassa kunnossa kuin minä nyt esim. korento ry:n #näkymätön näkyväksi-kampanja. Joten ei ikinä kannata loukata toista utelemalla asiasta ja tietty vielä jos on lapsettomuuden tuskat siinä lisäksi päällä niinkuin monilla endosta kärsivillä, niin kyllä on kusipäistä mennä kyselemään tollasta. Mutta minä laitoin kohdalleni sattuneen letkautuksen ihan vaan aidon tyhmyyden ja mistään-mitään- tietämättömyyden piikkiin. Kuitenkin jatkoin omaa paino-analyysiäni. Katsoin itseäni rehellisesti peilistä. Kävin läpi kaikki makkarat, poimut ja pyöreydet, löysin myös kauniita kohtia. Tältä minä näytän tämän painoisena. Nyt pitää hankkia vaatteita, joissa tunnen itseni mahtavaksi, koska näytän kauniilta. Sitten mietin mitä etua tästä painosta on. Olen suuren osan ikääni ollut langanlaiha luikku ja luulin jopa syntyneeni väärälle mantereelle, koska palelin jatkuvasti. Nyt kun on kunnolla rasvakerrosta niin jestas on helppoa pakkasella. Eikä mikään pieni veto nurkissa tunnu missään. Toinen asia on kaatuminen. Kaaduin rajusti pöpelikköön ja luulen, että ohuempana olisin murtanut jotakin. Toisen kerran liukastuin vappuna kunnolla viimeisillä jään rippeillä ja oikein ihmettelin miten ei edes sattunut juurikaan, vaikka kaaressa lensin. Kolmas asia on voima. Sitä on ihan erilailla kuin laihana. Nyt kun ottaisin painimatsin entisen minäni kanssa niin se tyttö lentäisi kuin leppäkeihäs. Neljäntenä asiana koen, että pyöreys on auttanut mielikuvan luomisessa itsestäni äitinä: sylini on lämmin ja pehmeä eikä kylmä ja luiseva. Muistan kun teininä olin hoitamassa yhtä vauvaa ja kun vauva alkoi itkeä, otin sen syliini. Siinä huomasin, että vauva ei mitenkään sopinut luisevaan syliini, minussa ei ollut mitään pehmeää. Tutti sitten auttoi lopulta. Jollain lailla minun on ollut helpompi kasvaa äidiksi, kun on pyöreyttä ja muotoja. Enkä nyt sano sillä, että luisevat olisi vähemmän äitejä. Tärkeintähän on, että äiti on turvallinen hahmo oli hän minkä muotoinen tahansa. Sitten on vielä yksi asia, mitä ei tulla ajatelleeksi tarpeeksi usein tässä laihuutta ihannoivassa maailmassa. Voi olla hoikka nainen, jota katsot kadehtien kaupan makaronihyllyillä. Hän voi todellisuudessa olla paljon sairaampi kuin sinä, jolta löytyy ylimääräisiä rasvamakkaroita. Hän ehkä polttaa tupakkaa, on alkoholin suurkuluttaja ja elää käytännössä roiskeläpillä ja oluella. Fyysinen kunto on olematon. Kolesterolit korkeuksissa. Ja mielenterveys ei todellakaan näy päällepäin. Kun taas hänen vieressään voi olla onnea säteilevä ylipainoinen ihminen, joka harrastaa säännöllisesti liikuntaa ja syö suhteellisen terveellisesti, mutta on vaikka koukussa karkkeihin. Silti hän elää todennäköisesti pitempään makkaroineen kun moniongelmainen hoikka nainen. Tällasia oivalluksia tein pohtiessani omaa painoani. Kaikki alkoi itsellä siitä, että hyväksyin kehoni; nyt se on tällainen. Ja kyllä tuli hyvä olo. Meitähän on täällä pallolla eri muotoisia ja kokoisia ja kaikki samanarvoisia. Miksi käyttäisin koko elämäni murehtien, että haluaisin olla vielä kilon laihempi kun voisin aloittaa sillä, että ihan vain hyväksyn itseni tällaisena. Jos teen muutoksia teen ne vain itseni takia, en muiden mielipiteiden vuoksi. Ja minun ei ole tarkoitus yrittää mahtua vaatteisiin vaan vaatteiden tehtävä on olla sopivat ja mukavat minulle.

Listaan tähän parhaat eli eniten leikityt vauvan lelut /taaperolelut meidän huushollissa. ”NEWS” eli PEHMOKIRJA Paras vauvalelu oli ehdottomasti Prismasta ostettu ihan perus pehmeä kangaskirja. Sitä Sohvi luki vakavana tuntikaudet vauva-aikana ennen kun osasi liikkua. Kirjan eläinkuvat olivat todella kirkkaan värisiä. Väriskaala oli vähän järkyttävä äidin mielestä, mutta sellaiset räikeät värit selkeästi vetoavat vauvoihin. Kirja sai meiltä lempinimen ”news”, koska hän luki sitä niin vakavana ja keskittyneenä kuin nyt sanomalehteä luetaan. FISHER PRICE PALIKKALAATIKON KANSI Yksi parhaista vauvaleluista oli myös Fisher Pricen kuviopalikkalaatikon kansi. Se oli perhosen muotoinen ja siinä oli eri muotoisia koloja palikoille, tähti, kolmio, neliö jne. Perhosen päätä pystyi hieman pyörittämään. Tämä kansi jaksoi kiinnostaa aina uudelleen ja se oli aika iso mutta kuitenkin kevyt, sopivan levyinen vauvan käsiin. Myöhemmin sitten opeteltiin laittamaan oikean muotoinen palikka sopivaan koloon, mutta kiinnostus leluun hiipui pikkuhiljaa kun lähestyttiin 2 vuotta. Vauvaleluna kuitenkin hitti. MUSIIKKI PUUHARATTI Tämä oli siitä hyvä, että jos oltiin lähdössä jonnekin ja piti vauva saada hetkeksi keskittymään johonkin, että saa pakattua auton tms. viihtyi hän helposti 5-10 minuuttia tämän parissa. Se oli kultainen hetki se kun sai ihan rauhassa tehdä vielä viimeiset pakkaamiset ilman, että vauva purkaa laukkuja tai syö koirannappuloita. Kiinnostus tähän leluun oli taattu, mutta se kesti tosiaan vain kerralla alle 15 minuuttia. Mutta siitä oli suuri hyöty ratkaisevina hetkinä. DUPLOT Paras ”sijoitus” on ollut duplot. Alkuun oli hieman meidän vanhempien lapsuudesta säilyneitä palikoita, joita pian täydennettiin sekalaisella duploboxilla ja myöhemmin parilla setillä. Näillä oli helppo leikkiä vauvan kanssa jo pian, kun hän tutki palikoita hyppysissään ja itse sai nollata päänsä rakentelemalla mitä mieleen juolahtaa. Sohvi oppi 10 kk iässä itse liittämään palikoita toisiinsa. Sitten tuli pian se vaihe, että kaikki äiteen ja iskän tekemät rakennelmat piti jatkuvasti purkaa. Nyt 2 vuotiaana taas on vaihe, ettei äiti saisi koskea palikoihin ollenkaan, koska ne ovat Sohvin omaisuutta. Ainoastaan saisi ojennella pääurakoitsijalle palikoita, mutta oikeutta omiin rakennelmiin ei apupojalla eli äiteellä ole. No, tästä on käyty syvällisiä tunnekeskusteluja, että jos haluaa leikkiä yhdessä, niin pitää jakaa leluja. Muuten saa leikkiä yksin. Ja paha mieli tulee äitille, jos ei saa rakentaa palikoilla. Ja miltä sinusta tuntuisi, jos ottaisin sinulta palikoita kädestä. Aina tämän neuvottelun jälkeen päästään jotenkin leikkimään hetki yhdessä. Parasta duploissa on myös se, että tätä tykkää iskäkin leikkiä Sohvin kanssa, kun ei nukke- tai ravintolaleikit luonnistu ihan niin helposti. PALLOT Sohvi on aina tykännyt palloista, niiden potkimisesta, heittämisestä, niiden päällä kieriskelystä jne. Näillä saa aina hymyn huulille melkein joka tilanteessa ja kunnon riehumisleikin käyntiin, kun palloa viskellään ympäri tupaa kiljuen. Yksi lempparileikki ulkona pallon kanssa on, kun äiti potkaisee pallon ylämäkeen ja sitten yritetään pysäyttää se, kun se valuu alamäkeen. Ilmapallot on yhtä hauskoja, mutta lyhytikäisiä. Yksi suosittu talvinen leikki keksittiin ilmapallolla. Kiinnitetään ilmapalloon naru ja narun päähän jokin pieni paino, keppi tms. Sitten tuulisella säällä talvella jahdataan ilmapalloa hankikannolla pitkin peltoja. Tähän ei voi kyllästyä. Kaupungissa tämä voisi toimia jalkapallokentällä. PIKKUAUTOT Sohvi sai iskän lapsuudenaikaisen pikkuautokokoelman, johon kuuluu varmaan lähemmäs sata kulunutta ja kovasti leikittyä pikkuautoa. Ehkä juuri siksi, kun niitä on sattumalta niin paljon tai sitten vaan luontaisesta kiinnostuksesta, mutta näistä Sohvi tykkää todella paljon. Ne otettiin käyttöön Sohvin lähestyessä kahta vuotta, kun asioiden vieminen suuhun oli oikeastaan loppunut kokonaan. Nämähän ovat +3 tuotteita ja irtoavia pieniä osia on paljon. Niitä tuodaan paljon näytille, jotta vanhemmat voivat aina kertoa mikä auto on kyseessä; rekka-auto, traktori, piipaa-auto, hinausauto... Niitä kasataan nukenrattaisiin ja kuljetetaan ympäri taloa. Niitä järjestellään milloin riveihin, milloin päällekkäin, milloin hyllylle, kaappiin tai reppuun. PALAPELIT Sohvin ollessa 1v 4kk alkoivat palapelit kiinnostaa enenevässä määrin. Sohvi saattoi tehdä saman palapelin monta kertaa peräkkäin, ei jäänyt fiilistelemään yhtään, että nyt se on koottu vaan heti uutta kokoamista perään. Meillä oli alkuun kyllä vähän liian haastavia 20 palan puupalapelejä, joita sitten yhdessä tehtiin, mutta pian sitten tuli muutamia helpompia nuppipalapelejä ja lähempänä 2 vuotta vielä pahvisia 1-5 palan pelejä. Mentiin tässä vähän nurinkurisesti, koska ei äiteellä ollut oikein hajua mitä olisi pitänyt hankkia. Näistä Sohvi tykkää aina ja kausittain tuntuu, ettei muuta oikein tehdäkään kun näitä. Muita leluja Sohvilla on mm. muutama nukke tarvikkeineen, pikkukeittiö, pieni junarata, vesileluja... Onhan Sohvi aina innostunut kaikista uusista/vanhoista leluista ja palaa niihin aina sillointällöin, mutta ylläolevat on olleet niitä selkeästi eniten leikittyjä. Sitten tietysti tulee mieleen, että parhaat leikit on kyllä leikitty ihan muilla kuin leluilla. Useimmiten Sohvi on tosi kiinnostunut siitä, mitä vanhemmat tekee ja onkin ollut apuna pyykkien laitossa ja tiskikoneen tyhjäämisessä. Myös kaapit ja laatikot on tyhjennetty lukemattomia kertoja. Tämä jatkuva tyhjääminen loppui vasta 1,5v jälkeen. Myös lukemattomat kerrat on Sohvi laittanut iskän tai äiteen kengät jalkaan eteisessä ja kopsutellut sitten niillä ympäri tupaa. Mikäs sen hauskempaa!

Lapsettomuus on tuntunut pahimmillaan syvältä surulta, epätoivolta ja vääryydeltä, suurelta epäonnistumiselta ja siltä, että on viallinen ja jotenkin tuomittu lapsettomuuteen iäksi. Lapsettomuus on epäreilua. Pahimpia oli hetket kun kuuli, että joku tuttu sai jo 2. tai 3. lapsen. Se tuntui väärältä. Miten toiset saa jo vaikka kuinka monta lasta ihan helposti ja me ei saada edes yhtä? Hämmentävää oli myös kohdata joku joka suri pohjattomasti sitä, että oli helposti saanut kaksi lasta, mutta sitä kolmatta ei vain kuulunut. Täysin lapsettoman näkökulmasta tuo vaikuttaa kiittämättömältä, mutta juteltuani tämän henkilön kanssa huomasin, että suru oli todellakin yhtä vahvaa kuin oma suruni. Kaikilla on oikeus omiin tunteisiin. Eipä sitä toinen voi mennä sanomaan, että et ole oikeutettu noin suureen suruun. Omassa lapsettomuudessani, joka kesti 7 vuotta, oli myös vuosia kun surua ei ollut. Silloin oli vielä toivoa. Toivoa oli myös kun aloitimme lapsettomuushoidot , nyt saisimme vielä tämän mahdollisuuden. Rankaksi homma meni kun, joutui odotella, että oman kehon rytmi menisi yhteen poliklinikan aukiolojen kanssa. Se oli valtavaa turhautumista, vihaa, vääryyttä! Aivan typerää ja täysin turhaa tuskaa, jonka aiheutti ihmisten keksimät aukioloajat! Enkä voinut vaikuttaa asiaan itse mitenkään muuten kun toivoa lääkkeellistä kiertoa. Kerroin edellisessä postissa myös vastoinkäymisistä hoitojen aikana, silloin on ollut myös aika epätoivoinen olo. Ehkä luonnostaan, olimme vähemmän tekemisissä tuttujen kanssa, jotka olivat saaneet jo lapsia. Siksi kipu ei ehkä ole ollut niin jatkuvaa, koska ei ole ollut mitenkään tiiviisti tekemisissä näiden lapsiperheiden kanssa. Olisi rankkaa kyllä asua alueella, jossa jokainen naapuri on vuorollaan raskaana ja työntelee rattaita meidän kodin tyhjän lastenhuoneen ikkunan alta. Olen saanut siis aika hyvin suojattua itseni lapsiperhearjelta ja päässyt nauttimaan kahden aikuisen vapaudesta. Toisinaan tuo vapaus on kyllä tuntunut vain todella suurelta tyhjiöltä. Tuttavista löytyi myös useita, jotka halusivat jäädä lapsettomiksi. Myös heidän kanssaan oli asiaa vaikea jakaa. He eivät kokeneet asiasta mitään tuskaa, koska ei ollut sitä kovaa tahtoa tulla äidiksi. Kun vain uskalsi suunsa avata niin yllättävän paljon löytyi myös muita tuttuja, jotka kärsivät lapsettomuudesta. Toiset 6kk ajan ja toiset vuosien ajan. Se oli parasta terapiaa, kun sai jakaa kokemuksia hoidoista ja vaikeista hetkistä. Eikä ollut tunne, että me ollaan ainoita maailmassa. Jo kauan ennen kun tulin raskaaksi törmäsin itseäni hämmentävään asiaan. Se taisi olla joku tv-reality tai dokumentti, jossa pitkään lapsettomuudesta kärsinyt pariskunta sai vihdoin oman lapsen, pienen vauvan. Hämmentävää oli kuinka äiti kertoi, että lapsettomuuden tuska ei silti helpottanut, siis vaikka heillä on lapsi. Mietin miten tämä on mahdollista? Naisen ilmeestä kuitenkin näki, että ihan aidosti hän oli yhä hajalla, suru jatkui, jokin oli vielä rikki. Lapsettomuudesta kärsiminen saattaa rikkoa ihmisen niin kertakaikkiaan hajalle, että edes se lapsen saaminen ei pelkästään riitä korjaamaan rikkoutunutta. Silti, kun itse sillä hetkellä olimme lapsettomia vastoin tahtoamme, oli todella vaikea ymmärtää miten se lapsen saaminen ei muka korjaa sitä valtavaa tyhjiötä. Kun me saimme lapsen, oli tunne uskomaton. Sitä ei kertakaikkiaan meinannut uskoa todeksi. Ei pitkään aikaan. Alkuun oltiin ylionnellisia ja helpottuneita siitä, että vauva oli terve. Tästä alkoi jännittävä ja väsyttävä vauvavuosi, jonka aikana ei enää uskaltanutkaan olla onnellinen kun pelkäsi, että se onni murskataan. Olihan tämänhetkinenkin tilanne ollut rankkojen hoitojen ja monien vastoinkäymisten tulos. Miksei siis kaikki menisi vielä uudelleen pieleen? Pelkäsin jatkuvasti menettäväni vauvan kätkyt kuolemaan tai muuhun ja kävin öisin tarkistamassa, että vauva hengittää. Teen sitä vieläkin, mutta ehkä muutamia kertoja vuodessa, silloin tarkistusta piti tehdä monta kertaa päivässä. Menettämisen pelko oli kova ja se varjosti sitä suurta onnea ja helpotusta. Meillä oli edelleen otsassa se epäonnistuneen leima. Tilannetta ei helpottanut se, että meistä oli myös helppo löytää vikoja vanhempina, koska kaikki oli uutta ja kaikki piti opetella kantapään kautta ja ankaralla googlaamisella. Pienen paikkakunnan neuvolassa oli myös aika vanhollisia ajatuksia: mm. kun isä kävi kerran vauvan kanssa kahden neuvolassa, oli tilannetta ihmetelty niin paljon, että tuoreelle isälle jäi käynnistä täysin epäonnistunut olo. Ja tietysti myös minä koin epäonnistuneeni kun en ollut sitten mukana. Jatkossa en uskaltanut enää päästää isää yksin lapsen kanssa neuvolaan. Neuvolassa tuntui myös siltä, että meitä syynättiin takemmin, koska Sohvi oli ”koeputkilapsi” ja oikeen etsimällä etsittiin, että kyllä me vielä jotain vikaa tästä lapsesta löydetään. Tunne saattoi olla lähinnä omassa päässäni ja varmasti sai pontta siitä jatkuvasta väsymyksestä ja omasta epävarmuudesta äitinä. Siitäkin huolimatta, että oma terkkarimme oli ihan huippu, aina emme vain päässeet hänen luokseen vaan paikalla saattoi olla varaterkka, joka piti sellaset kuulustelut ja sulkeiset, että neuvolasta lähdettiin pää painuksissa. Aloin pikkuhiljaa ymmärtää paremmin mitä se dokumentissa näkemäni tuore äiti kävi läpi. Koin itseni edelleen jollain tavalla vialliseksi. Olin edelleen se nainen, joka ei ollut saanut lasta luonnollisin keinoin. Nainen, jossa on jotain selittämätöntä vikaa. Tuoreina vanhempina koimme myös jatkuvaa epäonnistumista, kun yöt olivat välillä yhtä helvettiä huutavan vauvan kanssa tai kun en kertakaikkiaan tiennyt miten vauva pitäisi pukea vallitsevaan sääoloon tai kun koko ajan mietin teenkö tämän tuttien puhdistamisen väärin ja neuvolasta lähtiessä mietin, osaanko nyt oikeasti tukea vauvani kehitystä. En tuntenut olevani sellainen äiti kun olisin halunnut olla. Olin väsynyt haamu. Se, koska lapsettomuudentuska helpottaa on varmasti yksilöllistä. Ehkä joku uskaltaa huokaista jo kun tulee raskaaksi, toinen taas korjailee itseään vielä vuosia. Siihen vaikuttaa varmasti moni asia. Millaisia elämänkokemuksia itse kullakin on taustalla, millaista apua ja tukea saa, millainen tukiverkosto on tai onko sitä ollenkaan. Itselläni varmasti vaikutti jo koko raskauden kestänyt pelko menettämisestä joka jatkui vielä vauva-ajan sekä aiemmat elämänkokemukset, jotka aiheuttivat viallisuuden tunnetta jo valmiiksi. Itselläni muutos parempaan tapahtui pikkuhiljaa. Sitä mukaan kun neuvolakäynnit harvenivat, alkoi viallisuudentunteeni helpottaa, koska en kokenut enää olevani jatkuvan arvostelun alla. Tunsin lapsettomuuden tuskan haihtuvan myös vähän enemmän joka kerta kun työntelin vaunuja ihmistenilmoilla tai menimme lastentapahtumaan tai ylipäätään tein jotakin, jota en lapsettomana saanut kokea. Nyt mukanani oli oma lapsi ja se oikeutti osallistumaan lastenkonserttiin tai käymään hoplopissa, pyytämään ravintolassa nokkamukia ja siirtämään pöytäämme syöttötuolin, vaihtamaan vaipat ostoskeskuksen lastenhoitohuoneessa. Lapsettomuuden tuska pääsi yllättämään minut viimeisen kerran ja oikein kunnolla, kun Sohvi oli siinä vuoden iässä ekaa kertaa Prisman autokärryssä. Muistan miten jouduin oudon ja voimakkaan tunnekuohun valtaan työnnellessä autokärryjä pitkin Prisman käytäviä. Tunsin valtavaa ylpeyttä. Tunsin myös suurta vihaa ja katkeruutta, ihan kuin muut olisivat olleet etuoikeutettuja ja kaikki nämä vuodet hautoneet autokärryjä itsellään ja kaahailleet ohi nenä pystyssä. Ja nyt oli vihdoinkin minun vuoroni! Teki mieli huutaa: "Kattokaa nyt minua! Nyt mullakin on lapsi ja mä saan käyttää autokärryjä perkele! Just niin, nyt on mun vuoro! Mä saan, koska mullakin on lapsi!!" Tuli itselleni täysin puskista, miten iso haava prisman autokärryt oli mulle ollut kaikki nämä vuodet, mutta nähtävästi ne oli tosi iso juttu. Sanoisin, että siihen hetkeen loppui mun lapsettomuuden tuskani. Se loppui siihen hetkeen, kun meistä tuli tavallinen, arkinen Prisman autokärryperhe.

Kun aikanaan haaveilimme lapsista, oli lapsiluku selvä. Aioimme hankkia kaksi lasta. Sitten kun tajusimme, ettei lapsia noin vain hankitakaan ja lapsettomuus venyi vuosiksi ja vuosiksi, tulimme toisiin aatoksiin. Erityisesti silloin, kun muut saivat jo toista tai kolmatta lasta noin vaan helposti, ei sitä voinut ymmärtää, että miksei meille anneta edes yhtä. Vuosien kuluessa lapsihaave kulminoituikin siihen, että kun saataisiin edes se yksi. Siitä tuli sellainen hokema omassa päässään. Sitten vihdoin saimme tämän yhden. Kiitollisuus hänestä on edelleen niin suurta, että eihän tässä voisi enempää todellakaan toivoa. Meidän oma ihana nyt jo 2 vuotias tyttö. Voiko lapsiluku olla jo täynnä? Muistan, että raskauden loppuvaiheessa tuli sellainen olo, että pakkohan meidän on yrittää saada näitä lisää. Olin varmaan ihan jossain endorfiinipöllyissä. Mutta heti synnytyksen jälkeen mieli muuttui ja sanoin, että kyllä tämä oli tässä. Yksi saa riittää ja niinhän se riittääkin. Olen kuitenkin useasti ollut kahden vaiheilla. Ei sillä, että se meidän haluamisella se toinen lapsi tulisikaan. Jos on Sohvia 7 vuotta tehty niin voi hyvin olla, ettei enempää olisi tulossakaan, vaikka niin haluaisi ja toivoisi ja yrittäisi. Siinä on yksi syy sille, miksi en ole innokas yrittämään toista lasta. Lapsettomuus on ollut ajoittain niin kivulias asia, että en haluaisi käydä läpi mitään siihen liittyvää uudestaan. Ikinä. Ja ajatuskin siitä, että kävisi läpi taas hoitoja ja lääkkeitä ja tutkimuksia ja lopulta sitä toista ei saisikaan, on ajatuksena tällä hetkellä liian kivulias. Tämä on vähän sellainen pessimistin ohjenuora. Älä edes yritä, niin ei tule pettymyksiä. Tunteet kuitenkin ottavat välillä vallan ja jos ne saisivat päättää, olisi lapsia varmaan neljä. Muistan, kun ostin Sohville ensimmäisen nuken 1- vuotislahjaksi. Kun Sohvi oli saatu nukkumaan, avasin postista haetun pahvilaatikon ja ihastuin. Miten aidon vauvan oloinen nukke oli. Pidin sitä sylissäni ja puin sille Sohvin vanhat vauvan vaatteet. Vauvakuume iski hurjana päälle. Kun Sohvi ei kuitenkaan hirveästi innostunut nukkeleikeistä, laantui äiteen vauvakuumekin. Rattaissa työnnetään edelleen lähinnä pikkuautoja. Kun kuuntelen järkeäni, keksin valtavan määrän syitä sille, miksi ei kannata nyt hankkia toista lasta. Taloudellinen puoli on varmaan isoin ongelma tässä. Haluan tarjota lapselleni vakaan lapsuuden, jossa raha-asioita murehdittaisiin hyvin vähän. Oma lapsuuteni sijoittui 90-luvun lamaan ja muistan kuinka lakkasin pyytämästä mitään leluja, koska tiesin etten kuitenkaan saisi. Haluan nyt pystyä ostamaan lapselleni niitä unelmaleluja, mitä näin vain rikkaammilla kavereilla. Tällä tavalla varmaan korjaan jollain tapaa sitä omaa lapsuuttani, kun saan tarjota lapselleni jotain, mistä koin jääväni paitsi. Maailman taloustilanne on tälläkin hetkellä arvaamaton. Uusi iso lama voi olla oven takana. Haluan siis tarjota yhdelle lapselle enemmän kuin kahdelle vähemmän. Toinen järkisyy on oma aika. Ja oma järki. Jotta en sitten olisi jatkuvasti se ruuhkavuosien uuvuttama väsynyt haamu, joka vain yrittää rämpiä pikkulapsiajan jotenkin läpi. Haluan omaa aikaa, mutta niin, ettei lapseni kärsi siitä tai koe jääneensä vaille laatuaikaa kanssani. Pelkään, että jos lapsia olisi toinenkin, jäisi jompikumpi tai molemmat jotenkin vajaaksi rakkaudesta. Riittääkö siitä monelle? Jotenkin ajattelen, että haluan antaa kaiken oman rakkauteni yhdelle lapselleni, jotta joku päivä kun hän mahdollisesti haluaa lapsia, olisi hänellä antaa rakkautta usealle lapselle. En kestä ajatusta siitä, että oma lapseni kokisi, ettei saanut tarpeeksi rakkautta. Ja sitten sitä puitaisiin aikuisina terapeutin vastaanotolla. Mistä pääsemmekin vielä takaisin tähän talousasiaan. Nykypäivänä pitää laskea jo lapsenhankintaan ne tulevat terapiakäynnit, mitä makselee lapselle ja itselle kun on mokannut äitinä jotakin. Niin minä haluan ainakin tehdä. Tehdä kaikkeni, ettei välillemme tulisi aikuisena ylitsepääsemättömiä riitoja tai selvittämättömiä asioita. Vielä raha-asiasta. Olin todella yllättynyt, miten paljon lapsen hankinta maksaa. Lapsettomuushoitoihin (sairaalahoitoa vaativine komplikaatioineen) taisi mennä 1500-2000e kunnallisella. Tiedän, että yksityisellä luku on 10 kertainen. Joka tapauksessa se on lisäkulu, jolla olisin mielummin ostellut kaikkia tarvikkeita vauvalle. Lapsen synnyttyä on yllättänyt erityisesti auton turvaistuimien hinnat (yli 1 vuotiaalle), ihan hulluja hintoja. Ja käytettyä ei voi ostaa, koska se ei enää varmasti suojele lastasi. Näin tietysti pelotellaan. Luulin myös jotenkin, että äitiyspakkauksella pärjää pitkälle, mutta vauvallehan piti hankkia joka kuukausi uudet vaatteet, kun vauva kasvoi niin nopeaa. Vauvalle hankittiin paljon tavaraa, roinan määrä yllätti: vaunut, rattaat, syöttötuoli, pinnasänky, kylpyamme, lelukaari, hoitopöytä, lelut, tilpehöörit yms. Nyt kun hän tästä vielä kasvaa, niin tulee pyörät, luistimet, sukset, läppärit, puhelin, ja varmaan 10 asiaa, joista en ole vielä kuullutkaan. Kallista hommaa. Hyvä kun yhdelle voi nämä kaikki hankkia. Sitten on oma terveys. En tiedä kestäisikö kehoni uutta synnytystä tai kauanko kestäisi toipua siitä. Vasta 1,5 v kuluttua synnytyksestä alkoi häpyluukipuni olla selätetty. Kipu tuntui tietyissä liikkeissä todella kovana ja rajoitti tietysti liikkumishaluja. Tähänkin tarvittaisiin taas sitä rahaa. Että olisi sitten ensi kerralla varaa käydä fysioterapiassa synnytyksen jälkeen ja palkata vaikka kotiapua alkuun kotiin. Meillä on aika pieni tukiverkosto. Kyse on myös siitä, ettei kehtaa pyytää apua läheisiltä ja harva sitä tarjoaa ihan pyytämättä. Sitten kun on 2 lasta, olisi taas enemmän missä tarvitaan apuja niin mistäs niitä sitten. Muuta kun ostopalveluna. Meidän talomme on aika pieni. Kun sitä rakennettiin, oli siinä varaukset kahdelle lastenhuoneelle. Tämä oli kuitenkin aikaa ennen koronaa, enkä hoksannut, että kaikki tulisi muuttumaan ja työhuoneesta tulisi välttämätön. Näin ollen, jos hankkisimme lisää lapsia, pitäisi etätyöpisteet siirtää hiiriä ja rottia vilisevään ulkorakennukseen, joka vaatisi aikamoista remontteja. Ja tietysti sekin maksaa. Joskus olen pohtinut sitä, tuleeko ainut lapseni olemaan katkera meille vanhemmille, kun ei yritetty edes hankkia hänelle sisarusta. Sureeko hän sitä, että jäi paitsi jostain? Aika pian kuitenkin tajusin, että tämä on sellainen asia, josta ainoastaan vanhemmat voivat päättää. He tietävät jaksamisensa ja taloutensa rajat. Tätä päätöstä ei voi perustaa vain ja ainoastaan lapsen näkökulmaan. Toisaalta voisi käydä niinkin, että kun toinen sisarus olisi, niin lapset vain kinastelisivat aina eivätkä aikuisina olisi missään tekemisissä. Sisarussuhde ei välttämättä todellakaan ole hyvä ja ikuinen, paljon riippuu varmasti vanhemmista, miten tasapuolisesti on onnistuttu rakkaus ja tavarat jakamaan. Kuitenkin, jos Sohville jää tästä vaille jäämisen kokemus, voi hän hankkia vaikka kuusi lasta aikuisena ja sitä kautta elää vähän uudelleen sitä mistä jäi paitsi. Tässä tiivistettynä 10 järkisyytä olla hankkimatta lisää lapsia: Taloudellinen tilanne Laman uhka Oma aika Omat voimavarat Oma järki Oma terveys Heikko tukiverkosto Hedelmöityshoidot ei ole kivoja Halu tarjota yhdelle enemmän kuin kahdelle vähemmän Ei ole enempää lastenhuoneita. Oliko lapsiluku siis tässä? Jos kuitenkin vahingossa tulisin joskus uudestaan raskaaksi, kumoaisin nämä kaikki järkisyyt yhdellä asialla, ihan heittämällä. Ja se on se voimakas onnellisuuden tunne. Että juuri näinhän sen pitikin mennä. Ja kyllä kaikki saadaan järjestymään. Ja sitten tekisin postauksen siitä mitä kaikkea hyvää tuo elämään se, että on kaksi lasta. Mutta en siis ole hankkimassa toista lasta. En ollenkaan. Ei ole järkevää... niinkun yhtään. Ei. Ei. Ei. *haaveileva huokaus*

Uskon, että hampaiden tulo on osallisena hyvin moneen vauvan ja taaperoikäisen ongelmaan. Hampaiden tulo aiheuttaa kipua ja särkyä ja ne taas aiheuttavat kiukkua, itkua, syömättömyyttä ja yöheräilyä. Hampaiden tulo on päässyt aina yllättämään äiteen, vaikka sama kaava toistuu aina: Ensin alkaa ruokailu takuta, lusikallisia menee yksi tai kaksi. Sitten alkaa hankalat nukutukset ja yöheräily. Sitten päivä toisensa jälkeen mikään ei suju ja kiukutaan ihan joka asiasta: raivo puhkeaa kun taapero ei saanut avata ovea tai äiti ehtii vahingossa napsaista valokatkaisimen päälle, vaikka taapero olisi halunnut ja nyt on taaperon päivä pilalla. On helppo laittaa kaikki kiukku tahtoiän piikkiin, mutta olen huomannut, että hampaiden tulo on se tekijä, joka löytyy aina hankalimpien päivien takaa. Äitee ei vaan ikinä hoksaa sitä ajoissa, vaan sitten takutaan päivästä toiseen tai viikosta toiseen, kunnes äitee tekee kaksi havaintoa: 1. Taaperon toinen poski on alkanut punoittaa, se on varma merkki hampaiden tulosta. 2. Taapero käy itse hakemassa pakastimesta pakasteherneitä ja syö niitä. Vasta tässä kohtaa, vaikka on ollut takkuista jo pari viikkoa, äitee tajuaa kurkata suuhun ja hoksaa, että sehän tekee taas hampaita. Tämän jälkeen, sen sijaan että takkuaisin joka ruokailussa, että mikä siinä on kun ei ruoka maistu, alan tarjota taaperolle kylmiä ruokia, jotka maistuvat. Varmaan lievittävät kipua. Hän on syönyt mielellään jäisiä pakastevihanneksia; pakasteherneitä sekä wokkivihanneksia, jossa on mm. porkkana- ja palsternakkatikkuja. Joskus on maistunut jäätelö tai kylmät rahkat tai jugurtti. Yksi varma ruoka on ollut Atrian punajuurisalaatti. Olen miettinyt, että sehän on koostumukseltaan kuin borsch-keittoa, mutta kylmää, joten eiköhän se lounaaksi lasketa. Maito on myös maistunut aina ja sitä on varmasti mennyt litra päivässä. Myös erilaiset pehmeät hedelmäsoosit, joita kätevästi annospuuseissa saa, on meillä ollut monesti ateriankorvikkeena ja välipalana, silloin kun muu ei maistu. Kun olen tajunnut, että ongelmat johtuvat hampaiden puhkeamisesta, olen myös alkanut tarjota säännöllisesti kipulääkettä taaperolle. Hän ei pidä kipulääkkeen makua erityisen maukkaana, joten aina se ei ole kelvannut, mutta silloin kun on suostunut sitä ottamaan, se on pahimpina päivinä vähentänyt kiukkuamista ja yöheräilyä, sekä helpottanut nukahtamista. "Huonoa syömistä" ja viileiden ruokien tarjontaa kesti nyt viimeksi 4 kk ajan, kunnes yhtäkkiä, yhtenä päivänä se vaan loppui. Ja taapero alkoi syödä ihan normaalisti samaa ruokaa kuin mekin ja otti vielä lisää. Ja kun katsoin suuhun huomasin, että vihdoin viimeisetkin takahampaat olivat puhjenneet 2v 4kk iässä. Jes! Vihdoinkin tämä tuska on toistaiseksi ohi! Seuraava etappi onkin sitten 5 vuotiaana, kun hampaat alkavat heilua ja rautahampaat puhjeta. Mutta silloin lapsi osaakin kivasti jo itse kertoa, jos suuhun sattuu. Sohvikin osasi kyllä nyt lopulta viimeksi sanoa "au" osoittaen suutaan, kun kova leivän pala tekikin kipeää puhkeavien hampaiden seassa. Ja nyt foliohatut päähän. Yksi hampaiden puhkeamisen kiistelty oire on lämpöily tai kuume. Tutkin aihetta paljon, sillä nyt viimeisten hampaiden puhkeamisen yhteydessä Sohville nousi alkuyöstä korkea kuume, 40 astetta. Tilanne muistutti vauvarokkoa, joka oli sairastettu muutamia kuukausia takaperin. Sohvi oli taas herännyt huutaen ja oli hikinen. Riisuin Sohvin heti vaipalle ja toin kylmää juotavaa ja kuumelääkettä. Vein Sohvin sylissäni avatun ikkunan ääreen saamaan viileää ilmaa. Näin sain kuumeen nopeasti laskemaan alle 39. Mutta vauvakuumehan on jo sairastettu, mikä muu voi nostaa näin kamalan kuumeen? Tulin siihen tulokseen, että perheeseemme on varmasti iskenyt influenssa, sillä Sohvilla ei kuumeen lisäksi ollut vielä muita oireita. Olin jo varautunut myös soittamaan terkkariin asiasta, mutta seuraavan aamun aikana, kuume laski yhtäkkiä. Mitään muita oireita ei taaperolla ehtinyt olla. Muuta kun 12 tunnin kuumeen lisäksi tämä hampaiden tulo. Ja sitä sanotaan, että nämä viimeiset isot poskihampaat hampaat aiheuttavat eniten oireita. Tutkittuani asiaa, yleisesti ottaen monet tahot suhtautuvat asiaan epäillen ja uskovat kuumeen liittyvän enemmän siihen, että hampaat puhkeavat usein flunssan yhteydessä, jolloin lämpöily/kuume liittyykin sairastumiseen, eikä hampaiden tuloon. Asiaa oikeasti tutkineet tahot tulevat vähän vastaan ja sanovat, että pieni lämpöily on mahdollista, mutta reipas kuume (eli>38) ei liity hampaiden puhkeamiseen (Terveyskirjasto). Itsenäisten lääkärien Sairas lapsi-sivusto hilaa rajan vielä ylemmäksi: 38,5 astetta kuumetta voi vielä johtua hampaista, mutta sen korkeampi kuume ei. Ja kuume ei saa kestää yli vuorokautta. Kukaan ei siis myönnä, että hetkellinen korkeakin kuume voisi johtua hampaista. Luulen, että tässä taustalla on se, ettei haluta kenenkään tuudittautuvan ajatukseen, että korkeakuumeinen vauva tai taapero "nyt vaan tekee hampaita" vaikka taustalla voi olla jokin vakava infektio, joka vaatii hoitoa. Mutta ehkä asiaa tutkitaan joskus lisää ja taas saamme uutta tietoa. Tällä hetkellä, näiden lähteiden mukaan siis pieni, lyhytaikainen kuume 37,5-38,5 voi hyvinkin aiheutua hampaiden puhkeamisesta. OIREET -kieltäytyy ruuasta -tunteet pinnassa ja kiukku herkässä -vaikea nukahtaa -heräilee öisin -extraläheisyyden kaipuu -hakee itse kylmää syötävää -poski voi alkaa punoittaa -runsastunut kuolaaminen -lämpöily tai alle 24h kestävä kuume 37,5-38,5 MIKÄ AUTTAA? -kylmät ruuat -kylmät pureskelulelut -kipulääke -läheisyys ja syli Olen tätä aihetta sivunnut myös posteissa: Miksi taapero ei syö?  ja Kun tahtoikä alkoi ymmärsin pian 2 asiaa Tässä vielä maitohampaiden puhkeamisaikataulu:

Taapero vaatii, että ainoastaan äiti saa vaihtaa sukat. Lelujen jakaminen on vaikeaa ja niistä tulee helposti riitaa. Kaupassa taapero saa raivokiukkukohtauksia. Taapero hokee: "Ei! En! Ei! En!" Kuulostaako tutulta? Taaperollasi on alkanut voimakas uhmaikä eli tahtoikä eli itsenäistymisvaihe. Viisi vinkkiä: Anna lapsen itsenäistyä vähän Jousta ja anna vaihtoehtoja Hidasta omaa reagointiasi Opettele sanoittamaan lapsen tunteita: "Kyllä mä nään, että sä oot vihainen/pettynyt/surullinen.." Nälkä-väsy-kiukkukohtaukseen ei auta kuin ruoka ja uni Muuta: - Taapero vaatii, että vain tietty vanhempi saa vaihtaa vaatteet/nukuttaa/leikkiä tms. - Kauppakiukkukohtaukset - Jakaminen on vaikeaa ja leluista tulee riitaa Uhmaikähän on vähän vanha sana. Sillä on negatiivinen kaiku. Vähän sellainen, että uhma on huono asia ja se pitää kitkeä pois. Tai että uhmakkaalle lapselle pitää näyttää kaapin paikka eikä antaa piiruakaan periksi, muuten on lapsi pilalla ja siitä kasvaa rajaton sekopää. Tarkoitus ei kuitenkaan ole kitkeä pois uhmaa tai sammuttaa sitä. Uhmaikä on lapsen kehitykseen normaalisti kuuluva vaihe, jossa opetellaan kasvamaan erilliseksi ihmiseksi, omaksi itsekseen. Kyse on itsenäistymisvaiheesta, joka on läheistä sukua teiniuhma-vaiheelle, joka sekin on tärkeä itsenäistymisvaihe. Sohvin toiminta uhmaiän huumassa onkin muistuttanut hetkittäin teini-ikäisen käytösmalleja. Se on vähän säikäyttänyt äiteetä; eikö näitä omaan huoneeseen lukittautumisia pitäisi tulla vasta teini-iässä? Mutta meillä näitä on ollut jo heti kun taapero (1,5v) on hädin tuskin yltänyt ovenkahvaan. Hän on saattanut loukkaantuneena mennä omaan huoneeseensa ja laittanut oven kiinni perässään. Onneksi tämä vaihe ei montaa viikkoa kestänyt. Yksi itsenäisen teinin suusta kuultava lause voisi olla: "Mutsi mee pois!" Meillä tätä kuulee säännöllisesti ihan kotosalla tai vaikka hoplopin liukumäessä, kun Sohvi on löytänyt ikäistään seuraa liukumäkeen. Silloin äitille sanotaan: "äiti pois!"  Meillä Sohvin (nyt 2v) uhmaikä ei ole ollut kevyt tai helppo. Se on saanut äiteen oikeasti tutkiskelemaan omia tunteidenkäsittely taitojaan ja erilaisia olettamuksia ja tapoja. Rajanveto on ollut vaikeaa; milloin taapero vain kaapataan syliin ja viedään huutavana pois/vaipanvaihtoon/nukkumaan/autoon. Ja milloin annetaan aikaa ja vaihtoehtoja. Yleisesti ottaen aina lopputulos on ollut paras ja omakin harmitus on ollut vähintä, kun on antanut taaperolle hieman aikaa. Poikkeuksena on ollut tilanteet, jossa taapero on vaarassa tai kertakaikkiaan niin väsynyt/nälkäinen, ettei kannata edes yrittää keskustelua. Tässä seuraavaksi kaikki mitä minä olen nyt Sohvin kanssa oppinut uhmaiästä. Viisi vinkkiä uhmaiän raivareihin ja muita keinoja, jotka on meillä toiminut uhmaiän tyypillisiin ongelmatilanteisiin. Vinkki 1:  Anna lapsen itsenäistyä vähän Uhmaiän pointti on tehdä itse ja oppia uusia hienoja taitoja; yhtäkkiä hän pukee kengät, pesee kädet, kuorii mandariinin jne. Lapsen itsetunto kasvaa, kun hän oppii tekemään itse uusia asioita ja saa siihen kannustusta ja ihailua. Uhmaiän aikana lapsi itsenäistyy hoidettavasta taaperosta, monia taitoja osaavaksi pikkuiseksi ihmisen aluksi. Uhmaiän aikana Sohvi on itsenäistynyt monissa asioissa. Olen antanut Sohvin leikkiä ulkona yksin pihassa, ikkunasta katsellen. Pihamme on aidattu, joten mitään vaaraa ei ole tielle juoksemisesta. Hän on oppinut riisumaan kaikki ulkovaatteet, jopa haalarin kenkineen, mikä on ollut se haastavin kohta. Sohvi osaa laittaa pipon ja hanskat paikoilleen eteisen koppaan (ei tosin alkuinnon jälkeen aina haluaisi itte). Syöminen ja lasista juominen on muuttunut yhä varmemmaksi. Olen huomannut, että vaikka taapero oppii uusia taitoja, hän välillä vähän taantuu ja haluaakin palata takaisin vanhaan. Hän osaa syödä kyllä ihan itse, mutta nyt on halunnut jo pidemmän aikaa, että syötetään taas. Hän osaa kyllä riisua ulkovaatteet, mutta haluaa, että äiti auttaa. Luin, että tämä on ihan normaalia kehitystä. Niinkuin linnunpoika, joka opettelee lentämään, mutta palailee aina pesään vähän väljä takaisin hakemaa turvaa, kokeillakseen siipiään uudestaan. Välillä kannustan häntä tekemään itse ja välillä autan, vaikka tiedän, että hän osaa kyllä. Yleensä päivät sujuvat parhaiten silloin kun hän on saanut paljon onnistumisen kokemuksia eli saanut tehdä asioita "itte". Jos asiat on hankalia, annan Sohvin tehdä jonkin pienen asian esim. leipomisessa saa sekoitella jauhoseosta haarukalla, vaikka vähän läikkyy. Sohvi tykkää myös ojennella kauppakassin tavaroita äiteelle, joka latoo ne jääkaappiin. Kananmunapaketti pitää kuitenkin äkkiä etsiä itse kasseista, koska se on ollut vielä haasteellista nostaa ehjänä kassista. Vinkki 2: Jousta ja anna vaihtoehtoja Kaikki keskustelu, jossa taaperolle annetaan "omaa valtaa", auttaa ehkäisemään itkupotkuraivareita. Esim. "Syötkö aamupalaksi tätä vai tätä leipää?" Lopputulos: leipä tulee paremmin syödyksi kun on saanut itse valita kumpaa syö. "Otatko tämän vai tämän identtisen talouspaperin?" Sohvi tekee tarkkaan harkittuaan valinnan ja pyyhkii tyytyväisenä suunsa paperiin. "Valitse itse iltasatukirja tai sitten äiti valitsee" Lopputulos: päästään hääräilystä eteenpäin ja lukemaan joko Sohvin tai äitin valitsemaa iltasatua. "Sammutatko itse valot vai sammuttaako äiti?" Lopputulos: valot tulee sammutettua nopeammin. Tulevien tapahtumien valmistelu auttaa myös sopeutumaan muutokseen. Esim. leikin loppumiseen ennen nukkumaanmenoa. "Kohta mennään nukkumaan." "Vielä yksi auto liukumäestä ja sitten mennään hammaspesulle." Vinkki 3:  Hidasta omaa reagointiasi Jos olet tempperamenttinen, äkkipikainen, tai perfektionisti. On parempi ensin hetken tuumia ja huokaista pari kertaa ja pyöritellä vaikka niitä silmiä ennenkuin sanoo tai tekee mitään tyhmempää. Uhmiksen kiukkupuuskassa maitolasi on kaatunut tai lempikirjasi sivut rutattu. Tunteitaan saa ja pitää näyttää. Ongelmana on, että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa ja pian uhmiksesi matkii sinua. Siksi loivemmat tunnereaktiot ovat suositeltuja. Ota hetki itsellesi, että voit koota itsesi ja löytää hippusen suhteellisuudentajua. Tähän auttaa PINNAN pidennyssuunnitelma . Samalla se tuumaustauko antaa lapselle pienen hetken raivota/itkeä/surra/ eli näyttää ja kokea tunnetta. Kaikkeen ei tarvitse olla ihan heti reagoimassa. Paitsi jos lapsi satuttaa itseään tai muita. Tästä onkin lisää postissa: Miksi lapsi lyö ja puree tai hakkaa päätään lattiaan? Kun pahimmat höyryt on puhallettu pois, saa omia tunteitaan sanoittaa: "Äiti on nyt surullinen ja vihainen, koska äidin kirja on revitty rikki." Ei kannata kuitenkaan jäädä vellomaan omaan tunteeseen liian pitkäksi aikaa vaan opettaa, että kaikesta päästään eteenpäin, eikä virhe ole koskaan maailmanloppu. " No jaa.. saahan tämän teippailtua kasaan jotenkin. Onneksi ei ollut kirjastonkirja. Jatkossa jos haluat äidin huomion niin pyydä minua vaikka leikkimään jooko." Vinkki 4: Opettele sanoittamaan lapsen tunteita. "Kyllä mä nään että sä oot vihainen /pettynyt /surullinen" Meillä kävi esim. näin: äiti kieltää, että nyt ei saa leikkiä pelilaudalla, Sohvi alkaa itkeä ja äiti alkaa heti selittää miksi ei saa pelata nyt: "Ihan hirvee sotku tulee ja äiti joutuu sen taas siivota, eikä oo toi peli tarkoitettu 2 vuotiaalle." Selitän vaan Sohvin itkun päälle sellasella äänensävyllä, että "tästä on ihan turha loukkaantua ja nostaa meteliä!" Kun yritän törkeästi mitätöidä Sohvin tunteet, hän on onneksi oppinut sanomaan järkyttyneen kuuloisena "Sohvi itkee!" vähän niin kuin "Etkö sä nyt torvelo nää, että mä itken! Ja sä vaan selität ja selität jotain! Missä on sun empatiakyky?" Ja se pysäyttää mut aina tajuamaan, että niin. Mä selitän ja selitän eikä Sohvi tule nähdyksi tunteineen. Sydämeeni iskee jäätävä syyllisyys. Saahan sitä tietysti pettyä ja olla harmissaan. Sitten pysähdyn toteamaan, että "Huomaan, että sulle tuli paha mieli tästä, Sohvia harmittaa." Ja menen halaamaan tai ottamaan syliin. Kun hän tulee nähdyksi tunteineen ja saa lohtua, vasta sitten menee selityskin perille: "Leikitään sitten joku toinen päivä sillä pelilaudalla, jooko, nyt äiti ei vaan jaksa siivota sitä sotkua" Ja tämä kuvio ei kyllä äiteelle mennyt kerrasta perille, tätä on harjoiteltu paljon. Eikä se vieläkään ihan sujuvaa ole, mutta nyt on tullut avuksi tuo kun Sohvi osaa itse dramaattisesti huomauttaa, että "Sohvi itkee." Huomaamalla ja sallimalla uhmiksen tunteet, katkaistaan raivokohtaus. Uskon, että näillä eväillä hän osaa sitten isompana itse säädellä tunteitaan ja oppii olemaan empaattinen itseään kohtaan. Eikä tukahduta tunteitaan, niinkuin äiteensä on oppinut tekemään. Näissä itkuhuutoraivari -tilanteissa auttaa sekin kun mietin itse, miten haluaisin, että minua kohdellaan kun olen vihainen/pettynyt/surullinen/ravoissani? Usein kosketus ja hiljainen, salliva läsnäolo on hyvä ensiapu kaikkeen. Vinkki 5: Nälkä-väsy-kiukku kohtaukseen ei auta kuin ruoka ja uni Silloin on turha yrittää käydä mitään järkeviä keskusteluja. Tässä esimerkki siitä, kun ei olisikaan saanut joustaa vaan olisikin pitänyt kantaa se huutoitkevä taapero autosta sisälle. Kävi nimittäin kerran niin, että tultiin uimahallista kotiin lounasaikaan aika myöhään ja taaperon päikkäri-aika oli jo tosi lähellä. Hän oli niin väsynyt, nälkäinen ja kärttyinen, että olisi halunnut jäädä autoon katsomaan ryhmä-hauta kännykästäni. Hän on saanut katsoa ohjelmaa aina kotimatkalla, ettei nukahtaisi autoon, koska se sotkisi päikkärikuviot täysin ja taapero hyppisi seinille koko illan. Mitkään tavalliset temput eivät nyt auttaneet, hän sai vähän lisäaikaa katsoa, yritin lahjoa myös mitä kivaa on sisällä, yritin myös jämptisti sanoa, että nyt mennään. Aina kun yritti ottaa taaperon pois turvaistuimesta, nousi hirveä huutoitku. Olin hämmentynyt ja ajattelin, että antaa sen sitten istua hetken autossa katsomassa ohjelmaa. Sitten varmaan rauhoittuu ja tulee sovussa pois. Avasin hänen turvavyönsä, laitoin auton oven kiinni ja lähdin sisälle lämmittämään jo lounasta. Näin kuitenkin keittiön ikkunasta suoraan autoon, että koska näyttää siltä, että hän olisi tulossa pois. En ehtinyt edes 5 minuuttia olla sisällä, kun näin että Sohvi on auton ovella. Menin heti ulos ja avattuani auton oven, löysin sieltä vittuuntuneen näköisen taaperon kännykkä korvalla ja puhelimessa näkyy teksti "soittaa Neuvola 1". Naamani helahti punaiseksi ja suljin puhelun, johon ei onneksi ehtinyt kukaan vastata. Miten tämä on mahdollista, niistä kaikista numeroista, jotka on puhelimessani, niin juuri tämä ja sitten vielä on osannut soittaa?!? Nämä on näitä hetkiä kun tuntee itsensä niin tyhmäksi ja lapsensa pelottavan älykkääksi. Jos olisi osannut puhua niin olisi kertonut neuvolan tädille että "äiti on lukinnut mut autoon." Sitä olisikin sitten ollut hauska selitellä. Ei mikään "Vuoden äiti"-hetki. Voin sanoa, että kun tämä sama huuto alkoi parin päivän päästä samassa tilanteessa, niin oli itselle ihan selkeää, että nyt vain kannan tämän väsyneen huutoitkevän taaperon sisälle. Eikä sitä huutoa kyllä lopulta edes kauan kestänyt ja pian kun hän sai hyvää ruokaa nenänsä eteen niin olikin jo aivan aurinkoinen yhtäkkiä. Äitee tästä oppi sen, että pitää tulla ajoissa kotiin, niin ettei ehdi nälkä-väsy-kiukku iskeä taaperoon. Tyypillistä uhmiksen toimintaa: 1. Taapero vaatii, että vain tietty vanhempi saa vaihtaa vaatteet/nukuttaa/leikkiä tms. Tyypillistä uhmaikäisen käytöstä on valita toinen vanhemmista ja sanoa esim. että vain äiti saa vaihtaa sukat. Tähän on meillä ainakin auttanut se, että äiti sanoo jämerästi, että nyt iskä vaihtaa sukat. Jos vänkääminen jatkuu, olen sanonut, että iskä vaihtaa sukat, koska äiti laittaa nyt pyykkejä tms. Tämän jälkeen taapero on iloisena vienyt sukat iskälle ja sanonut, että iskä vaihtaa! 2. Kauppakiukkukohtaukset Taapero saa raivarit, kun ei saa ostaa karkkia tai lelua tai ei saa laittaa hedelmäpussiin tarraa tai hän ei saa avata rusinapurkkia. Tähän on auttanut se, että ennen kuin mennään kauppaan, olen sanonut: "Sovitaanko niin, että tällä kertaa ei oteta karkkia, eikä leluja." Uskomatonta kyllä, se on toiminut. Kaupassa taapero on seissyt karkkihyllyn edessä ja osoittanut karkkeja ja sanonut "kaakki ä-ää". Eikä niitä ole otettu. Joskus olen sanonut, jos on vähän hilkulla, että jaksaakohan taapero vielä kauppaan, että "jos kiukuttaa kaupassa, niin siellä ei saa huutaa, autossa saa sitten huutaa." Kaupassakäyntiä on myös auttanut, kun taapero saa omia tehtäviä. Hän kärryttelee pikkukärryllä ja nostaa kyytiin pussin porkkanaa ja pullapitkon. Myös tämä hedelmäpussien tarrojen laitto on mukavaa puuhaa. Liukuhihnalle tavaroiden laittaminen ja kauppakassien pakkaaminen saavat taaperon tuntemaan, että hänkin osaa. Olen myös ollut hyvin joustava kaupassa näiden tuotteiden avaamisien suhteen. Siis jos on tuote, jonka ostamme, niin olen antanut sen avata. Mielummin näin, kun meluisa huutoitkuraivo-show. 1-2 vuotias vasta opettelee hillitsemään mielitekojaan, ei voi vielä olettaa, että itsesäätely olisi sillä tasolla, että odottaminen aina onnistuisi. Eikä se ole lopulta keneltäkään pois, me maksamme tuotteen eikä lapsi saa kaupassa raivokohtausta, joka särkee kaikkien kaupassaolijoiden korvat ja hermot. Aina on sanottu kaupassa Sohville, että ei saa avata, mutta oppi on mennyt vaihtelevasti perille ja nyt vasta lähempänä 2,5 v hän alkaa oikeasti ymmärtää ja malttaa odottaa autolle saakka. Tämäkin on asia, joka helpottui heti kun aloin ennen kauppaan menoa sanoa Sohville että "sovitaanko, että ei avata pakkauksia kaupassa, vaan vasta autossa, jooko?" ja Sohvi on tähän usein nyökännyt ja sitten kaupasta onkin selvitty ilman avattuja paketteja. Kaupassa voi iskeä myös äkkiseltään selittämätön kiukkukohtaus. Sohvi on raivonnut itsestään aukeaville oville, koska olisi halunnut ne itse avata. Sohvi on heittäytynyt maahan makaamaan, mutta ei keksinytkään mitään mistä raivota. On myös vaan ollut niin kertakaikkisen väsynyt, että on alkanut huutamaan jostain hyvin pienestä asiasta. Ei näitä aina voi ennakoida. Yleensä olen antanut aikaa taaperolle ja ohjannut häntä sitten kohti jotain mielenkiintoista. Kerran olen sitten vaan kantanut ulos, heti kun sain maksettua ostokset, kun on kassoilla tullut se väsyraivokohtaus.   3. Jakaminen on vaikeaa ja leluista tulee riitaa Tätä tapahtuu kaverien kanssa, mutta kotona äiteen ja iskän kanssa myös. Äitee: "Saako äiti leikkiä myös?" Sohvi: "a-haa" (kyllä) Äiti ottaa pikkuauton, Sohvi ottaa sen äitin kädestä pois. Äitee: "Jos haluat, että äiti leikkii sun kanssa, sun pitää antaa yksi auto äitille. Haluatko leikkiä yksin, yksinkin saa leikkiä." ( Tarjoan ihan rehellisesti tätä vaihtoehtoa, joskus hän haluaa leikkiä mielummin yksin, useimmiten kuitenkin haluaisi, että äiti on siinä, mutta kyllä on vaikea keksiä millä lelulla äitin voisi antaa leikkiä.) Usein leikki sujuu parhaiten, kun alan itse rakennella vaikka duploista jotain ja annan Sohvin leikkiä autoillaan. Eli siis juuri tähän ikään sopiva vieretysten leikki- toimii parhaiten. Siinä lomassa välillä voidaan leikkiä jotain pientä yhteistä törmäilyauto -leikkiä. Leikissä autot törmäävät nenäkkäin eikä kummankaan auto halua väistää, sitten kutsutaan poliisiauto paikalle selvittämään asiaa. Usein poliisiautokin joutuu kahnauksen sekaan ja paikalle kutsutaan vielä armeijan auto. Homma on lopulta aika sekasortoista, kun kaikki autot yrittävät vuorotellen tainnuttaa toisiaan autopieruilla. Lopulta autot eivät jaksa enää haistella pieruja vaan hajaantuvat omille teilleen ja tilanne ratkeaa. Tätä leikkiä hän jaksaisi leikkiä ikuisuuden. Pieruhuumori -toimii aina. Jakamisen vaikeus kuuluu 1-3 vuotiaan normaaliin kehitykseen, eikä omistushaluisuudesta tule rangaista tai ylenmäärin torua. Sen sijaan, että tavara palautetaan kiukkuisesti "varasta" toruen oikealle omistajalle, tilannetta puretaan nykyohjeiden mukaan keskustellen. "Matti on nyt surullinen ja itkee, kun veit hänen lelunsa. Ei saa viedä toisen kädestä lelua. Jos haluat Matin lelun voit pyytää sitä häneltä. " Ja Matille kerrotaan, että "Tulit surulliseksi kun Sohvi vei sinun lelusi. Se ei ollut oikein. Sohvin olisi pitänyt kysyä, saako lelua lainata. Ensi kerralla, pidä lelusta tiukasti kiinni, niin ettei Sohvi saa lelua." Sitten annetaan Sohville mahdollisuus palauttaa itse lelu. Jos näin ei tapahdu, niin vasta sitten aikuinen palauttaa lelun. Tämän jälkeen Sohvi voi kysyä Matilta saisiko lelun. Jos Matti ei halua antaa lelua, voidaan sopia että Matti leikkii lelulla hetken ja sitten on Sohvin vuoro, ja sitten taas Matin jne. Useimmiten ihme kyllä, kun esitellään tilanteeseen tämä "lelun pyytämis-metodi" niin molemmat osapuolet kiinnostuvat siitä niin, että toinen pyytää lelua vaikka ojentamalla käden (jos ei osaa puhua) ja toinen antaakin lelun. Ihmeellistä. Tästä aiheesta teen ihan oman postauksen , koska kyseessä on sen verran iso asia. Nyt kun olen lukenut aiheesta enemmän on jotenkin lieventynyt se ajatus, että pitäisi reagoida jotenkin voimakkaasti. Vanhempana itselle tulee tosi syyllinen olo ja tuntuu siltä, että lapsi olisi jotenkin tosi töykeä ja huonokäytöksinen, kun ottaa toiselta lelun. Lapsi kuitenkin vasta opettelee jakamista eikä vielä tiedä/ muista, että lelua voi myös pyytää. Eikä hän tule oppimaan sitä kerrasta eikä sadannesta, vaan sitten kun on tarpeeksi kypsä. Tilannetta helpottaa, jos kaverivanhempien kanssa voi sopia yhteiset säännöt, miten toimitaan kun toisen lapsi ottaa lelun toiselta. Kun omistushalu on huipussaan on joskus myös mukava tehdä kaverin kanssa jotain, missä lelut eivät ole koko ajan osallisena. Esim leikkiä piilosta, käydä uimahallissa tai pulkkamäessä. https://babysparks.com/2019/03/07/what-to-do-when-your-toddler-wont-share/ https://www.parentscanada.com/toddler/why-your-toddler-wont-share-and-why-it-isnt-such-a-big-deal/

Uhmaikä osaa yllättää yhä uudestaan. Jotenkin luulin, että kun uhmikselle selitetään jakamisasia muutamaan kertaan ja kerrotaan, että toiselle tulee surullinen olo, jos ottaa kädestä lelun, niin homma lähtisi sujumaan. Tässä on nyt 1/2 vuotta jankattu samaa asiaa, eikä se ole muuttunut juurikaan mihinkään. Miten voi olla, että Sohvi 2v oppi laittamaan pipon itse päähänsä muutaman yrityksen jälkeen, mutta vaikka jakamista on harjoiteltu satoja kertoja, niin se ei näytä edistyvän. Uhmaikä ja jakaminen eivät näemmä sovi yhteen. En voi ymmärtää miksi lapsi ei jaa leluja? Eniten asiassa hämmentää se, että muuten hän on erittäin avulias ihmisen alku, joka kaupassa nostelee tavaroita kyytiin ja liukuhihnalle ja pakkaa niitä. Synttäreille mennessä hän antaa iloisesti lahjapaketin sankarille tai jakaa saamiaan herkkuja muiden lasten ja aikuisten kanssa. Hän nostaa tippuneen avainnipun ja ojentaa sen oikealle omistajalle. Näin ollen olen tullut siihen tulokseen, että lapseni ei voi olla ”huonokäytöksinen” omiessaan lelujaan. Mikä on siis selitys tälle käytökselle? Asiaa syvägooglattuani löydän nykytrendin mukaisen käsityksen, jonka mukaan se, että 2v ei jaa tavaroita, ei olekaan niin iso juttu. 2 vuotias ei ole kehityksellisesti valmis jakamaan, niin kuin 2 kk vauvakaan ei ole valmis vielä kävelemään. Emme siis voi odottaa lapselta jotain, mihin hän ei vielä kykene. Kaivaudun 2 vuotiaan kehityspsykologiaan. Se, että 2 vuotias ei jaa lelujaan, kuuluu normaaliin kehitysvaiheeseen. Vasta 3 vuotiaana lapsi alkaa olla psykologisesti kypsä oppimaan aitoa jakamista. 2 v ei vielä ymmärrä olevansa muista erillinen ihminen ja yksilö. Hän luulee muiden tietävän, mitä hän ajattelee ja hän luulee muiden ajattelevan asioista samoin kuin hän. Siksi 2 vuotiaan on vaikea ajatella asioita muiden näkökulmasta, kyse ei ole itsekkyydestä, vaan siitä, että hän tosiaan aidosti luulee, että muut ajattelevat kaikesta samoin kuin hän itse. Koska tämän lisäksi impulssikontrolli on vielä heikkoa ja ajan käsittäminen vaikeaa, on lelujen vuorotellen jakaminen vaikeaa. Tavarat ovat 2 vuotiaalle minuuden jatke ja hän alkaa vasta hiljalleen ymmärtää, että on muista erillinen ihminen. Usein kun leluvarkaus on tapahtunut, lasta torutaan ja varastettu lelu napataan lapsen kädestä ja palautetaan napakasti oikealle omistajalle. Se, että yritetään saada jakamista tapahtumaan näin pakottamalla, hidastaa kuulemma jakamisen oppimista. Kukaan ei pidä siitä, että tavaroita otetaan pois, varsinkaan kun ei itse ymmärrä miksi. Ja 2 v ei vielä ymmärrä. Jos lasta toruu tai rankaisee siitä, että hän ei jaa, jakamisesta tulee paha sana ja lapsi ei halua jakaa sitäkään vähää. Mutta kun lapseni nappaa lelun toisen kädestä, se saa minut tuntemaan vanhempana häpeää ja noloutta, eihän nyt noin saa tehdä! Jos lelua ei heti lähdetä palauttamaan, mitä sitten pitäisi tehdä? Sen sijaan, että tavara palautetaan kiukkuisesti ”varasta” toruen oikealle omistajalle, tilannetta puretaan nykyohjeiden mukaan rauhallisesti keskustellen. Tämän lisäksi esitellään vaihtoehtoinen toimintamalli, eli lelun pyytäminen toiselta. Tässä esimerkki: Lelun vieneelle sanotaan: ”Matti on nyt surullinen ja itkee, kun veit hänen lelunsa. Ei saa viedä toisen kädestä lelua. Jos haluat lelun, voit pyytää sitä.” Ja Matille kerrotaan: ”Tulit surulliseksi kun Sohvi vei sinun lelusi. Se ei ollut oikein. Ensi kerralla, pidä lelusta tiukasti kiinni, niin ettei Sohvi saa lelua.” Sitten annetaan Sohville mahdollisuus palauttaa itse lelu. Jos näin ei tapahdu, niin vasta sitten aikuinen palauttaa lelun. Sitten Sohville sanotaan, että voit pyytää lelua Matilta. Sohvi (joka ei vielä osaa puhua) ojentaa kätensä ja ihme ja kumma, Matti antaa lelun Sohville. Tämä onkin uusi mielenkiintoinen leikki, jota voidaan leikkiä. Pyydetään ja annetaan. Tätä ei kuitenkaan leikitä lapselle tärkeillä uni/turvaleluilla, vaan ne siirretään pois leikkien ajaksi. Jos lelun antamisleikki ei kiinnosta, voidaan ottaa vuorotteluleikki käyttöön. Kerrotaan, että Matti saa leikkiä lelulla 1 minuutin ja sitten Sohvi saa leikkiä 1 minuutin” Tämäkin voi tosin olla jo liian pitkä odotus näin pienelle. Sitten kannattaa myös välillä leikkiä leikkejä, joissa ei jaeta tavaroita, niinkuin leikkiä piilosta tai tanssia yhdessä baby sharkin tahtiin. Jakamista tulee harjoiteltua kotona jo huomaamatta arjen askareissa ja lapsi omaksuu sitä perheen tavoista: Syödään yhdessä ruokaa, joka jaetaan kaikkien kesken. Tehdään yhdessä asioita, jotta saavutetaan yhteinen tavoite esim. siivoaminen. Taapero kerää leluja, äiti imuroi ja iskä moppaa. Tehtävät on jaettu ja yhteinen onnistumisen tunne jaetaan. Tässä muita löytämiäni vinkkejä jakamisen harjoitteluun: Näytä esimerkkiä Anna lapsen juoda kupistasi ja kokeilla kenkiäsi. Lapsi tykkää matkia ja imee vaikutteita ympäriltään. Onko sinulle helppoa jakaa herkkuja tai lainata tavaroita? Jos jakaminen on vaikeaa sinulle, on se myös varmasti lapsellesi, sillä hän matkii sinua. Vuorotteluleikit Pyydä lapselta hänen leikkiessään esim. palikkaa. Jos hän ei anna sitä, poistu hetkeksi ja kokeile uudelleen hetken päästä. Näytä myös itse esimerkkiä ja ojenna lapselle leluja. Keskity onnistumisiin Kehu aina kun jakaminen onnistuu. "Oli kyllä tosi kilttiä kun annoit pojalle lelun. Se oli hienosti tehty." Jos lasta toruu voimakkaasti siitä, että hän ottaa leluja toiselta; se vain saa lapsen tuntemaan, että jakaminen on huono juttu ja koko homma on väkinäistä. Rankaisu ei kannusta aitoon hyväntahtoisuuteen ja anteliaisuuteen. Pakotettu anteeksipyytäminen ei myöskään johda tunnetaitojen kehittymiseen. "Olisi hyvä jos pyytäisit anteeksi Matilta, Matille ja itsellesi tulisi hyvä mieli, kun riita on sovittu." on parempi ilmaisu kun "Nyt kyllä pyydät heti anteeksi!!" Tärkeät lelut jemmaan Ennen leikkitreffejä kannattaa laittaa piiloon lapselle kaikista tärkeimmät lelut. Lapsella, niin kuin meillä kaikilla, on oikeus myös omiin tavaroihin, joihin muut eivät saa koskea. Kun jakamisen vaikeus tympii leikkitreffeillä Kannusta lapsia rinnakkain leikkiin, jossa molemmat leikkivät omia leikkejään rinnakkain. Lapset kuitenkin nauttivat toistensa seurasta, vaikka eivät osaa vielä leikkiä yhdessä. Leikkikää välillä leluttomia leikkejä esim. tanssia musiikin tahtiin, piilosta tai puistossa liukumäkeä ja keinumista. Se mitä ainakin itse voisin muuttaa, on selkeästi se, että kysyn jatkossa Sohvilta: saako äiti leikkiä tällä sinun lelulla? Kun näytän, että kunnioitan hänen omia tavaroitaan, niin hän oppii kunnioittamaan muiden omia tavaroita. Vastaus otsikon kysymykseen: Miksi 2 v ei jaa lelujaan?: Hän ei ole vielä tarpeeksi kehittynyt. Tein sitten mitä tahansa tai jätän tekemättä, Sohvi oppii jakamisen vasta, kun on siihen kehityspsykologisesti valmis eli siellä kolmen neljän vuoden kieppeillä. Ja lopulta tämäkin on vain yksi vaihe joka pitää kahlata läpi. Suomeksi löysin asiasta huonosti tietoa. Tässä muutama nettisivu englanniksi, joista sain tähän postaukseen vinkkejä: https://www.healthywa.wa.gov.au/Articles/A_E/Child-development-2-3-years https://www.parents.com/toddlers-preschoolers/development/behavioral/toddlers-do-not-need-to-share/ https://www.babycenter.com/child/parenting-strategies/how-to-teach-your-2-year-old-to-share_63838 https://www.greatkidsinc.org/sharing-is-caringand-a-developmental-milestone/ https://www.is.fi/perhe/art-2000001228955.html