Turvataidot on ollut asia, jonka olen halunnut opettaa omalle lapselleni heti alusta alkaen. Ongelmana on ollut, etten oikein tiedä miten opettaa ja mitä sanoa. Miten ihmeessä opetan lapselle turvataitoja?? Tähän olen löytänyt hyviä vinkkejä väestöliiton sivuilta ja sitten näistä ihanista Pikku Kakkosen videopätkistä: Jes! Mun ei tarvii sanoa mitään, sen kun laitan videon pyörimään niin ihana täti kertoo kehonosista ja uikkarisäännöstä. Meillä näitä katsottiin vajaa 3 vuotiaan kanssa useamman kerran, sillä yhdestä kerrasta ei vielä jäänyt juuri muistijälkeä. Sohvin lempparivideo oli uikkarisääntövideo luultavasti siksi, että rekvisiittana oli mukavia uimavälineitä, räpylää ja uimarengasta.
No olihan minun vanhempana vielä ryhdistäydyttävä ja puhuttava tästä tärkeästä asiasta, mutta nuo pikku kakkosen videot antoivat siihen tukea ja niitä sanoja suuhun, mitä sanoa? Eli käytännössä lapselle kerrotaan esim. suihkussa mitä on eri kehon osien nimet (mm. pimppi, pippeli, peppu, tissit, napa, reidet, maha...), jotta hän tietää mistä puhutaan ja että uimapukualueelle ei saa kukaan koskea ilman lupaa. Eikä myöskään lapsi saa koskea toisen uikkarialueelle ilman lupaa. Se on jokaisen omaa aluetta.
"Kukaan ei saa koskea ilman lupaa." Tästä muodostui itselleni heti suuri dilemma. Entäs kun äiti tai iskä pyyhkii takapuolta tai jos on jotain näppyjä alapäässä ja vanhempi haluaa kurkistaa että pitääkö niistä olla huolissaan. Miten tämä sääntö sitten käytännössä pätee, vai ovatko vanhemmat poikkeus tähän sääntöön? Eivät ole. Nimenomaan vanhempien suhtautuminen lapsen kehon rajoihin opettaa lapselle sen miten muut saavat häntä koskettaa ja onko hänen kehonsa arvokas ja saako siinä olla rajoja. Useinhan lapsi huutaa että pyyhkimään, joten takapuolta ei kosketeta ilman lupaa. Jos pitää tutkia jotain näppyjä tarkemmin, pitää lapselta pyytää tähän lupa. "Saako äiti kurkata mitä punoitusta sulla on tuossa alapäässä?" Pointti on opettaa lapselle, että hänen erityisiä kehonosiaan kunnioitetaan. Koska silloin hän osaa vaatia myös muita kunnioittamaan niitä kaikissa mahdollisissa elämäntilanteissa, joita hän tulee kohtaamaan läpi elämänsä. Ja se tapahtuu kysymällä lupaa.
Vaippaikäiselle vauvalle kehon ja omien alueiden kunnioitusta opetetaan olemalla hellä ja empaattinen vaipanvaihdoissa. Uhmaikäisen kanssa voi joskus joutua takkumaan, vaikka siitä saako vaippaa vaihtaa. Silloin kannattaa antaa vähän aikaa ja kysyä hetken päästä uudestaan. Jos tulee tilanteita, että lapsen omille alueille joudutaan koskemaan ilman lupaa, voi kunnioitusta lapsen tahtoa ja kehoa kohtaan kuitenkin osoittaa olemalla pahoillaan ja selittämällä miksi säännöstä poikettiin. "Olen pahoillani että pesen sun pepun, vaikka et haluaisi mutta ripuliräjähdys pitää saada pois, muuten se aiheuttaa haavoja." Näin lapsi ymmärtää tilanteen olevan poikkeuksellinen/ tai sitten ei ymmärrä, mutta olet tehnyt parhaasi.
Turvataitojen avulla lapsi oppii, että omaa kehoa ja omia rajoja pitää muiden kunnioittaa. Ja parhaiten hän tulee sen oppimaan kun vanhemmat suhtautuvat kunnioittavasti hänen omiin uikkarialueisiinsa. Alueista on hyvä puhua esim. suihkussa käydessä kun lapsi alkaa ihmetellä vanhempien omia alueita. Silloin kerrotaan alueiden oikeat nimet ja että nämä ovat tärkeitä omia alueita joihin ei kukaan saa koskea ilman lupaa.
On myös hyvä muistuttaa lasta, että mikään kosketus ei saa jättää kurjaa oloa tai olla salaisuus. Tällaisesta pitää aina kertoa luotettavalle aikuiselle.
3 vuotias lapseni on nyt ollut päiväkodissa usean kuukauden ajan 3-4pv/vk. Hän tykkää päiväkodista ja viikonloppuisin jo haaveilee sinne pääsemisestä. Hän tykkää myös kotipäivistä, mutta on myös aamuja kun häntä jännittää tai pelottaa mennä päiväkotiin. Päiväkodista viesti on aina se, että lapseni pärjää siellä hyvin, hän on reipas eikä mitään ongelmia ole. Silti kiukku alkaa joskus jo haettaessa tai viimeistään autossa, kun äiti kääntyi väärään suuntaan tai kun ollaan melkein jo kotona ja Sohvi itkee kun ei mentykään kauppaan. Hän itkee siis asioita, joita on mahdoton/hankala toteuttaa, ihan vaan jotta saisi itkeä. Takkuaminen jatkuu kotona. Kaikki on väärin ja vanhemmat tekee kaiken väärin. Sohvi on nenäkäs, röyhkeä ja epäkunnioittava. Hän hokee fraaseja, joita on oppinut toisilta lapsilta päiväkodissa, joten hän ei kuulosta enää omalta lapseltani. Hän käy kierroksilla ja rauhoittuminen on vaikeaa. Kun teemme yhdessä palapeliä, hän saattaa heittää yhtäkkiä kaikki palapelin palat ilmaan.
Luulin ensin, että kyse on uhmasta, mutta sitten huomasin, että usean vapaapäivän jälkeen lapseni muuttuikin normaaliksi itsekseen ja kiukuttelu loppui. Asiaa googlailtuani hoksasin, että kyse onkin stressistä. Eli pienen lapsen stressi ja syynä päiväkodin aloitus. Tämä helpotti omaa suhtautumista, kun tavallaan tajusin, ettei lapsi kiukkuile ilman syytä. Hän on kertakaikkiaan vaan niin uupunut päiväkotipäivien jälkeen. Ymmärtäähän sen, kaikki on niin uutta ja meidän rauhallinen kotielämä on niin erilaista kun isossa ryhmässä temmeltäminen. On eri asia olla muutaman lapsen kanssa leikkimässä pari tuntia, kun yrittää luovia isossa ryhmässä koko päivän. Lisäksi on opeteltava päiväkodin säännöt sekä opittava nopeasti uusia taitoja. Tämän lisäksi Sohvin puhe on myös kehittynyt hurjasti. On uskomatonta miten paljon asioita hän on oppinut parissa kuukaudessa. Vähemmästäkin uupuu.
Tällaisia stressin merkkejä huomasin:
Hän järjesti jatkuvasti kiukkukohtauksia vain jotta voisi purkaa päivän aikana kertynyttä tunnetaakkaa.
Hän kävi pehmoleluleikeissä läpi päiväkodin tapahtumia, varsinkin jos oli ollut jotain konfliktia tai jotain lasta oli komennettu.
Joskus hän näki unia/painajaisia ja huusi niissä jotain vihaisesti.
Lisäksi hän puhui tosi usein nukkumisesta. Hän saattoi ilmoittaa jo aamulla pian herättyään haluavansa nukkumaan, vaikka oli viikonloppu. Päiväkodin rappusia kavutessamme aamuisin hän usein jo haaveili päiväkodin päikkäreistä. Usein hän toivoi pääsevänsä automatkalle (jotta pääsee nukkumaan.)
Hän maalasi erään rankan päiväkotipäivän jälkeen paperin täysin mustaksi ja antoi kuvalle nimeksi lehmän kakkaa. (väri-tunne tutkimus) (toddler paints black)
Kerran hän ilmoitti heti kotiin tultuaan että haluaa sotkea, hänestä näki että hän oli kiukkuinen ja väsynyt
Tietysti jään vanhempana pohtimaan. Pitääkö tosiaan alkaa opettaa 3 vuotiaalle stressin hallintakeinoja? Tällaisessa yhteiskunnassako me elämme? Vaaditaanko me lapsilta liikaa? Tähänkö se lapsuus jo loppuu? Olisiko perhepäivähoito parempi vaihtoehto meidän lapselle?
Tiedän, että lapset ovat hyvin erilaisia. Alkaa näyttää siltä, että lapseni on herkkä. En haluaisi leimata häntä, sillä usein herkkä sanaa käytetään mitätöimään jonkun ihmisen tunteet ja kokemukset tyylillä: "kukaan muu ei reagoisi noin, mutta sinä oletkin noin herkkä, viallinen". Näin on itselleni käynyt ja olen tullut siihen tulokseen, että herkkä ihminen on rohkea, sillä hän uskaltaa kohdata ja näyttää tunteita. Kovalla ihmisellä on ne samat tunteet, mutta hän ei uskalla niitä näyttää vaan mielummin teeskentelee, ettei mikään tunnu miltään. Tai sitten jotkut "kovemmat" reagoi asioihin hyökkäävästi tai pakenemalla sen sijaan, että uskaltaisivat näyttää myös haavoittuvat tunteensa vaikka purskahtamalla itkuun.
Mutta lapseni reagoi nyt näin, vaikka toisten lapset eivät reagoi näin. En mielellään enää vähentäisi päiväkotipäiviä, sillä niitä on nytkin vain 3pv/vk. ja siksi koska Sohvi tosiaan kaipaa viikonloppuna jo päiväkotiin takaisin. 6,5 tuntisten päivien lyhentäminen ei töiden takia onnistu enempää ja toisaalta ei tässä kuitenkaan ole mitään 9-10 tuntisia päiviä. Olenkin tullut siihen tulokseen, että tällä nyt mennään ja uskoisin, että Sohvin käytös rauhoittuu ajan kanssa kun mekin opimme siihen suhtautumaan ja Sohvi oppii stressinkäsittelyä. On pieniä merkkejä siitä, että asiat ovat jo nytkähtäneet parempaan suuntaan.
Parhaat avut näihin toistuviin stressikiukkuihin on ollut:
Tilanteen sanoittaminen Sohville. "Taisi olla tosi rankka päivä päiväkodissa. Sellaisesta voi tulla tosi väsyneeksi ja kiukkuiseksi." Pahin kiukku rauhoittuu jo heti kun hän itse tajuaa mistä se johtuu.
Keskityn rauhoittamaan oman kehoni, sillä rauhallinen tunnelma tarttuu. Laitan vaikka rentouttavaa musiikkia soimaan (itsellä kantriradio toimii). Yritän hidastaa liikkeitäni ja olla "ylirauhallinen". (Enkä menettää hermojani vaikka lapsi olisi kuinka röyhkeä tai nenäkäs; ajattelen, että hän on vaan nyt tosi stressaantunut.)
Kerran kun Sohvi tuli kotiin hän ilmoitti kiukkuisena (ja väsyneenä) että haluaa sotkea. Ehdotin että piirtää kiukun paperille mustalla tussilla, ruttaa sen palloksi ja heittää lattialle. Häntä alkoi heti huvittaa ja jo viiden ruttuisen paperin jälkeen hän alkoi piirrellä aurinkoja ja haukkuja, ja ruttaaminen sai jäädä.
Olen opetellut, etten heti tenttaa päivän tapahtumista. Sohvi usein kieltäytyy puhumasta, sillä pää on varmasti ihan täynnä kaikkea. Sohvi sanoo topakasti: "Äiti ei puhu!" Kotona siis ensin vaan haleja, läsnäoloa, yhteinen ruokahetki, ruutuaikaa.
Mikä saisi oman stressini laskemaan, mitä voisin tehdä Sohvin kanssa? Takkaan tuli. Maalaillaan. Mennään pihalle vain katselemaan ja ihmettelemään ympäristöä, käpyjä, lehtiä, lintuja. Näin voi opettaa lapselle omia rentoutumiskeinoja.
Jutellaan päivästä, kun Sohvi haluaa, vaikka vähän myöhemmin illalla. Mikä on ollut kivointa tänään? Onko tapahtunut jotain pelottavaa tai jännittävää?
Usein rentouttavinta yhteistä puuhaa Sohvin kanssa on ihan perusarki. Yhdessä syöminen, roskien vienti, pyykkääminen, ruuanlaitto, leipominen, ulkoilu, suihku/sauna, yhteinen ruutuaika (samalla ruudulla).
Suunnitellaan ja haaveillaan mukavia stressiä vähentäviä asioita yhdessä tulevaisuuteen. "Leivotaanko huomenna kuppikakkuja? Mitä haluaisit tehdä viikonloppuna? Käydäänkö vaikka mummulla?"
3 vuotiaalla alkaa olla jo usein omia mieltymyksiä ja suosikkeja tai ainakin ne alkavat muotoutua tässä 3-4 v iässä. Toisilla on tietysti vahvat mielipiteet jo heti synnyttyään. Sohvi on edelleen aika kaikkiruokainen kirjojen suhteen. Vielä hetki sitten kirjastosta jäi usein käteen paljon auto- ja konekirjoja, mutta nyt eläinkirjat alkavat olla Sohvin suosikkeja. Erityisesti sellaiset, joissa on söpöjä eläinten pentuja. 3 vuotias jaksaa usein jo kuunnella vähän pitempääkin tarinaa ja meillä onkin iltaisin luettu myös Mimmi lehmä-kirjaa tai pitkää Ruma viisikko -satua. Tosin on iltoja, että yritän vähän lyhentää satua, kun huomaan että Sohvin keskittymiskyky alkaa hajoilla. Silti edelleen luetaan välillä ihan niitä lyhyitä vauvakirjojakin esim. Pupen lumileikit.
Jos olet hukassa kirjamaailmassa tai tarvitse inspiraatiota kirjastoreissulle, valitse tästä seuraava suosikki kirja 3 vuotiaalle. Tässä on monia, jotka varmasti käyvät niin tytölle kuin pojalle.
Oiva sintti
Donaldson Julia, kuvittanut Scheffler Alex
Tämä oli meillä pitkään ehdoton Sohvin suosikkikirja ja tunnustan, että itse olen ihastunut tähän värikylläiseen perinteiseen kuvitustyyliin. Axel Scheffler luo upean merenalaisen maailman, jossa seikkailee Oiva sintti. Oivalla on tapana myöhästyä aina kalakoulusta ja keksiä sitten upeat seikkailuntäyteiset selitykset opettajalle kuinka näin pääsi käymään. Kerran Oiva sitten oikeasti ajautuu hurjaan seikkailuun matkalla kouluun. Kirjan tarinassa Oiva eksyi ja löysi lopulta takaisin kun kuuli omia keksittyjä tarinoitaan kerrottavan merimaailmassa ja lopulta yksi tarinankertoja tunnisti Oivan.
Kirja on riemukkaasti riimitelty ja tämän kirjan jälkeen Sohvi nimesi kaikki vastaantulevat kalalelut ja oikeat kalat Oiva sinteiksi.
Maanantai aamuna yhdeksältä, kalojen luokassa näytti tältä. Opettaja Rausku piti nimenhuudon: "Onko paikalla Pietari Kalanen?" "Täällä ope, näethän sen!" "Kiira Keltapyrstö?" "Täällä." "Pekka Punasimppu?" "Tässä, kiven päällä!" "Oiva sintti? Oiva? Kuunnelkaas, Oiva sintti on myöhässä taas."
"Ompa surkea sintti, pikku rääpäletintti, Viskataan sut takaisin, mereen tahdot kuitenkin." Oiva keskellä merta peloissaan, näki välkkeen outojen valojen...
"Olen Oiva sintti" kertoi Oiva. "Nyt uin ja polskin aaltojen teillä tarinani kintereillä." Kampela nyökkäsi: "Juuri kuten luulin, tarinasi vanha rouva Kalaselta kuulin." OIKEA SIVU: Kello löi yksi, kello kaksi, luokka muuttui levottomaksi. Vaikka koulu oli jo loppu, kellään ei ollut kotiin hoppu.
Kun Mimmi lehmä tapasi variksen
Wieslander Jujja, Kuvittanut: Nordqvist Sven
Näitä Mimmi lehmä -kirjoja löytyy kokonainen sarja. Tämä ylläoleva on ollut näistä Mimmi-lehmä kirjoista Sohvin suosikki. Upeasti kuvitetut maisemat ovat karkkia äiteen silmille ja Sohvi tykkää tarinasta, jossa kärttyinen ja yksinäinen varis on jäämässä ilman synttärijuhlia kunnes tapaa Mimmi lehmän. Mimmi tuo lopuksi lättyjä ja pienen lahjankin yllättyneelle varikselle. Mimmi on aina lempeä, ystävällinen ja rauhallinen kun taas varis on äksyilevä, tiuskiva ja aina rajoittamassa Mimmin päähänpistoja "Eiväthän lehmät voi tehdä noin!" Variksella on kuitenkin kovan kuoren alla herkkä sydän joka lämpenee Mimmille. Tässä kirjassa on se huono puoli, että jotkin variksen letkautukset jäävät käyttöön ja meilläkin on ruokapöydässä useammin kuultu "Yäk! Ällllllöttävää!" Niinkuin varis sanoo kylmästä kahvista etsiessään jotain herkkuja kotipesästään.
Rähmäräpylä
Britta Teckentrup
Tämä on ollut yllättävä Sohvin suosikki. Tämä on se kirja jota jouduin lukemaan monta kertaa päivässä niin että se tuli korvista jo ulos. Mutta jokin tässä oli mikä kosketti Sohvia. Ehkä hän pystyi samaistumaan rähmäräpylään, joka kompuroi ja kaatuili aina ja kaikkialla. Sohvikin on ollut aika kaatuiluherkkä. Tarina kertoo pienestä sorsanpoikasesta ja sen kaverista pikkutipusta. Rähmäräpylä kaatuilee kaikkialla, kunnes tipu alkaa selvittää, missä olisi hyötyä noin isoista, kömpelöistä räpylöistä. Kokeiltuaan kaikenlaista sorsa päätyy lampeen kompastuttuaan ja huomaa siellä omaavansa loistavan uimataidon. Kirja siis opettaa hienosti sen, että kaikki ovat hyviä jossain, vaikka välillä tuntuisi, ettei osaa mitään. Kaikilla on omat vahvuutensa.
Ruma viisikko
Donaldson Julia, Kuvittanut: Scheffler Axel
Tämä kirja oli yllättäjä. Luulin että tämä ehkä olisi liian pelottava Sohville, mutta tästähän tuli aivan hitti. Toisaalta myös pohdin aluksi haluanko opettaa lapselleni tällaista rumiin jaottelua, mutta lopuksi kirjan sanoma on selvä, me kaikki olemme kauniita ja kauneus on katsojan silmässä ja lopulta sillä ei ole mitään väljä miltä me näytämme. Silti joku meitä rakastaa. Kirjassa esitellään viisi Afrikan ruminta eläintä. Itse en ole tällaisesta lajittelusta ennen kuullut, koska ei nyt hyeena tai gnu omasta mielestä ole rumia. Kieltämättä taas tätä marabuhaikaraa ei ihmissilmä pysty kovin viehättävänä pitämään. Kirja on riimitelty ja joukon jatkoksi liittyy toinen toistaan rumempia elukoita. Lopulta ruma joukkio kohtaa omat pentunsa, jotka rakastavat omia vanhempiaan ehdoitta pahkoineen kaikkineen ja rumasta viisikosta tuleekin viisi ihanaa.
Varoituksen sana; sivulla jossa esitellään marabuhaikaraa käytetään sanaa "homssuinen". Olin vähän että mitä? Itse olen ajatellut että se tarkoittaa vähän huorahtavaa, mutta piti oikein googlata niin oikea määritys on epäsiisti. En kyllä itse käyttäisi arjessa: "Anteeksi, olen tänään vähän homssuinen." Joten keksin tähän aina jonkun toisen sanan esim. hassu. koska en todellakaan halua lapseni hokevan päiväkodissa homssuinen- sanaa. Mutta ei anneta yhden sanan pilata hyvää kirjaa.
"Hirveysasteikolla oomme kyllä aivan kärkeä, kun vilkaisetkin meitä alkaa silmiäsi särkeä."
"Te ootte viisi ihanaa, teitä herttaisempia ei kanna päällään maa."
Pete ja Pulmu -Iso ilmapallo
Scheffler Axel
Pete ja Pulmu -sarjassa on monta kirjaa ja niissä käsitellään usein pelkoja ja pettymyksiä. Kirjasta on tehty myös animaatio joka on nimeltään Pippa ja Popi, joka on ainakin kirjoitushetkellä katsottavissa yleareenasta. Pete on pupu ja Pulmu on hiiri, he ovat parhaat ystävykset. Kirjassa Pete on saanut hienon punaisen ilmapallon. Ilmapallo kuitenkin karkaa ja rikkoutuu puunoksaan. Pete on tietysti tosi surullinen, kunnes Pulmu kaivaa repustaan saippuakuplapurkit. Kaikki kuplat lentävät pois ja rikkoutuvat. Eikä se haittaa ollenkaan.
Tämän sarjan kirjoissa on hienoa, että surun ja pettymyksen tunteet tulevat näkyviksi. Sitten kertoja osoittaa empatiaa surevaa kohtaan: "Pete parka!" Ja sitten keksitään ratkaisu, jossa suru muuttuu iloksi taas. Loistavaa tunnetaitokasvatusta! Suosittelen.
Pop-up peekaboo! Disney princess
Etsiskelin joululahjaksi pop-up eli ponnahduskirjoja, mutta suomennettuja oli vaikea löytää. Tämä vähäsanainen kirja menee kuitenkin hyvin myös englanniksi. Taitavasti suunnitellussa kirjassa pongahtavat esiin yksitellen suosikkiprinsessat; Ariel, Jasmine, Belle, Moana ja Tähkäpää. Kaunis, taidokas ja sopivan lyhyt kirja prinsessojen ystäville.
This is not my hat
Klassen Jon
Jatkan englanninkielisellä linjalla. Tämä kirja on osa hauskaa Jon Klassenin hattu -kirjasarjaa. Kirjassa pikkukala varastaa hatun isolta kalalta. Vähäeleinen ja -sanainen kirja jättää lopun tulkinnanvaraiseksi. Söikö iso kala pikkukalan? Vai hakiko hän vain hattunsa takaisin? Sohvi on sitä mieltä, että pikkuhattu on sopiva pikkukalalle ja ison kalan pitäisi ostaa kaupasta isompi hattu. Joten en tiedä meneekö viesti perille, että varastaminen on väärin ja siitä jää aina kiinni. Mutta kirja on upeasti kuvitettu ja värimaailmaltaan erilainen lastenkirja. Sohvi on tykännyt tästä kirjasta tosi paljon ja erityisesti ison kalan ilmeistä. Kirjassa on paljon tilaa kirjoittaa vaikka oma suomennos tekstin viereen. Voimme myös toivoa, että joku kääntäisi tämän kirjan suomeksi. Muita Jon Klassenin kirjoja ovat: We found a hat ja I want my hat back. Kirjat käsittelevät oivaltavalla ja humoristisella tavalla varastamista, jakamista, rehellisyyttä ja valehtelua.
