Haku

Listaan tähän parhaat eli eniten leikityt vauvan lelut /taaperolelut meidän huushollissa. ”NEWS” eli PEHMOKIRJA Paras vauvalelu oli ehdottomasti Prismasta ostettu ihan perus pehmeä kangaskirja. Sitä Sohvi luki vakavana tuntikaudet vauva-aikana ennen kun osasi liikkua. Kirjan eläinkuvat olivat todella kirkkaan värisiä. Väriskaala oli vähän järkyttävä äidin mielestä, mutta sellaiset räikeät värit selkeästi vetoavat vauvoihin. Kirja sai meiltä lempinimen ”news”, koska hän luki sitä niin vakavana ja keskittyneenä kuin nyt sanomalehteä luetaan. FISHER PRICE PALIKKALAATIKON KANSI Yksi parhaista vauvaleluista oli myös Fisher Pricen kuviopalikkalaatikon kansi. Se oli perhosen muotoinen ja siinä oli eri muotoisia koloja palikoille, tähti, kolmio, neliö jne. Perhosen päätä pystyi hieman pyörittämään. Tämä kansi jaksoi kiinnostaa aina uudelleen ja se oli aika iso mutta kuitenkin kevyt, sopivan levyinen vauvan käsiin. Myöhemmin sitten opeteltiin laittamaan oikean muotoinen palikka sopivaan koloon, mutta kiinnostus leluun hiipui pikkuhiljaa kun lähestyttiin 2 vuotta. Vauvaleluna kuitenkin hitti. MUSIIKKI PUUHARATTI Tämä oli siitä hyvä, että jos oltiin lähdössä jonnekin ja piti vauva saada hetkeksi keskittymään johonkin, että saa pakattua auton tms. viihtyi hän helposti 5-10 minuuttia tämän parissa. Se oli kultainen hetki se kun sai ihan rauhassa tehdä vielä viimeiset pakkaamiset ilman, että vauva purkaa laukkuja tai syö koirannappuloita. Kiinnostus tähän leluun oli taattu, mutta se kesti tosiaan vain kerralla alle 15 minuuttia. Mutta siitä oli suuri hyöty ratkaisevina hetkinä. DUPLOT Paras ”sijoitus” on ollut duplot. Alkuun oli hieman meidän vanhempien lapsuudesta säilyneitä palikoita, joita pian täydennettiin sekalaisella duploboxilla ja myöhemmin parilla setillä. Näillä oli helppo leikkiä vauvan kanssa jo pian, kun hän tutki palikoita hyppysissään ja itse sai nollata päänsä rakentelemalla mitä mieleen juolahtaa. Sohvi oppi 10 kk iässä itse liittämään palikoita toisiinsa. Sitten tuli pian se vaihe, että kaikki äiteen ja iskän tekemät rakennelmat piti jatkuvasti purkaa. Nyt 2 vuotiaana taas on vaihe, ettei äiti saisi koskea palikoihin ollenkaan, koska ne ovat Sohvin omaisuutta. Ainoastaan saisi ojennella pääurakoitsijalle palikoita, mutta oikeutta omiin rakennelmiin ei apupojalla eli äiteellä ole. No, tästä on käyty syvällisiä tunnekeskusteluja, että jos haluaa leikkiä yhdessä, niin pitää jakaa leluja. Muuten saa leikkiä yksin. Ja paha mieli tulee äitille, jos ei saa rakentaa palikoilla. Ja miltä sinusta tuntuisi, jos ottaisin sinulta palikoita kädestä. Aina tämän neuvottelun jälkeen päästään jotenkin leikkimään hetki yhdessä. Parasta duploissa on myös se, että tätä tykkää iskäkin leikkiä Sohvin kanssa, kun ei nukke- tai ravintolaleikit luonnistu ihan niin helposti. PALLOT Sohvi on aina tykännyt palloista, niiden potkimisesta, heittämisestä, niiden päällä kieriskelystä jne. Näillä saa aina hymyn huulille melkein joka tilanteessa ja kunnon riehumisleikin käyntiin, kun palloa viskellään ympäri tupaa kiljuen. Yksi lempparileikki ulkona pallon kanssa on, kun äiti potkaisee pallon ylämäkeen ja sitten yritetään pysäyttää se, kun se valuu alamäkeen. Ilmapallot on yhtä hauskoja, mutta lyhytikäisiä. Yksi suosittu talvinen leikki keksittiin ilmapallolla. Kiinnitetään ilmapalloon naru ja narun päähän jokin pieni paino, keppi tms. Sitten tuulisella säällä talvella jahdataan ilmapalloa hankikannolla pitkin peltoja. Tähän ei voi kyllästyä. Kaupungissa tämä voisi toimia jalkapallokentällä. PIKKUAUTOT Sohvi sai iskän lapsuudenaikaisen pikkuautokokoelman, johon kuuluu varmaan lähemmäs sata kulunutta ja kovasti leikittyä pikkuautoa. Ehkä juuri siksi, kun niitä on sattumalta niin paljon tai sitten vaan luontaisesta kiinnostuksesta, mutta näistä Sohvi tykkää todella paljon. Ne otettiin käyttöön Sohvin lähestyessä kahta vuotta, kun asioiden vieminen suuhun oli oikeastaan loppunut kokonaan. Nämähän ovat +3 tuotteita ja irtoavia pieniä osia on paljon. Niitä tuodaan paljon näytille, jotta vanhemmat voivat aina kertoa mikä auto on kyseessä; rekka-auto, traktori, piipaa-auto, hinausauto... Niitä kasataan nukenrattaisiin ja kuljetetaan ympäri taloa. Niitä järjestellään milloin riveihin, milloin päällekkäin, milloin hyllylle, kaappiin tai reppuun. PALAPELIT Sohvin ollessa 1v 4kk alkoivat palapelit kiinnostaa enenevässä määrin. Sohvi saattoi tehdä saman palapelin monta kertaa peräkkäin, ei jäänyt fiilistelemään yhtään, että nyt se on koottu vaan heti uutta kokoamista perään. Meillä oli alkuun kyllä vähän liian haastavia 20 palan puupalapelejä, joita sitten yhdessä tehtiin, mutta pian sitten tuli muutamia helpompia nuppipalapelejä ja lähempänä 2 vuotta vielä pahvisia 1-5 palan pelejä. Mentiin tässä vähän nurinkurisesti, koska ei äiteellä ollut oikein hajua mitä olisi pitänyt hankkia. Näistä Sohvi tykkää aina ja kausittain tuntuu, ettei muuta oikein tehdäkään kun näitä. Muita leluja Sohvilla on mm. muutama nukke tarvikkeineen, pikkukeittiö, pieni junarata, vesileluja... Onhan Sohvi aina innostunut kaikista uusista/vanhoista leluista ja palaa niihin aina sillointällöin, mutta ylläolevat on olleet niitä selkeästi eniten leikittyjä. Sitten tietysti tulee mieleen, että parhaat leikit on kyllä leikitty ihan muilla kuin leluilla. Useimmiten Sohvi on tosi kiinnostunut siitä, mitä vanhemmat tekee ja onkin ollut apuna pyykkien laitossa ja tiskikoneen tyhjäämisessä. Myös kaapit ja laatikot on tyhjennetty lukemattomia kertoja. Tämä jatkuva tyhjääminen loppui vasta 1,5v jälkeen. Myös lukemattomat kerrat on Sohvi laittanut iskän tai äiteen kengät jalkaan eteisessä ja kopsutellut sitten niillä ympäri tupaa. Mikäs sen hauskempaa!

Lapsettomuus on tuntunut pahimmillaan syvältä surulta, epätoivolta ja vääryydeltä, suurelta epäonnistumiselta ja siltä, että on viallinen ja jotenkin tuomittu lapsettomuuteen iäksi. Lapsettomuus on epäreilua. Pahimpia oli hetket kun kuuli, että joku tuttu sai jo 2. tai 3. lapsen. Se tuntui väärältä. Miten toiset saa jo vaikka kuinka monta lasta ihan helposti ja me ei saada edes yhtä? Hämmentävää oli myös kohdata joku joka suri pohjattomasti sitä, että oli helposti saanut kaksi lasta, mutta sitä kolmatta ei vain kuulunut. Täysin lapsettoman näkökulmasta tuo vaikuttaa kiittämättömältä, mutta juteltuani tämän henkilön kanssa huomasin, että suru oli todellakin yhtä vahvaa kuin oma suruni. Kaikilla on oikeus omiin tunteisiin. Eipä sitä toinen voi mennä sanomaan, että et ole oikeutettu noin suureen suruun. Omassa lapsettomuudessani, joka kesti 7 vuotta, oli myös vuosia kun surua ei ollut. Silloin oli vielä toivoa. Toivoa oli myös kun aloitimme lapsettomuushoidot , nyt saisimme vielä tämän mahdollisuuden. Rankaksi homma meni kun, joutui odotella, että oman kehon rytmi menisi yhteen poliklinikan aukiolojen kanssa. Se oli valtavaa turhautumista, vihaa, vääryyttä! Aivan typerää ja täysin turhaa tuskaa, jonka aiheutti ihmisten keksimät aukioloajat! Enkä voinut vaikuttaa asiaan itse mitenkään muuten kun toivoa lääkkeellistä kiertoa. Kerroin edellisessä postissa myös vastoinkäymisistä hoitojen aikana, silloin on ollut myös aika epätoivoinen olo. Ehkä luonnostaan, olimme vähemmän tekemisissä tuttujen kanssa, jotka olivat saaneet jo lapsia. Siksi kipu ei ehkä ole ollut niin jatkuvaa, koska ei ole ollut mitenkään tiiviisti tekemisissä näiden lapsiperheiden kanssa. Olisi rankkaa kyllä asua alueella, jossa jokainen naapuri on vuorollaan raskaana ja työntelee rattaita meidän kodin tyhjän lastenhuoneen ikkunan alta. Olen saanut siis aika hyvin suojattua itseni lapsiperhearjelta ja päässyt nauttimaan kahden aikuisen vapaudesta. Toisinaan tuo vapaus on kyllä tuntunut vain todella suurelta tyhjiöltä. Tuttavista löytyi myös useita, jotka halusivat jäädä lapsettomiksi. Myös heidän kanssaan oli asiaa vaikea jakaa. He eivät kokeneet asiasta mitään tuskaa, koska ei ollut sitä kovaa tahtoa tulla äidiksi. Kun vain uskalsi suunsa avata niin yllättävän paljon löytyi myös muita tuttuja, jotka kärsivät lapsettomuudesta. Toiset 6kk ajan ja toiset vuosien ajan. Se oli parasta terapiaa, kun sai jakaa kokemuksia hoidoista ja vaikeista hetkistä. Eikä ollut tunne, että me ollaan ainoita maailmassa. Jo kauan ennen kun tulin raskaaksi törmäsin itseäni hämmentävään asiaan. Se taisi olla joku tv-reality tai dokumentti, jossa pitkään lapsettomuudesta kärsinyt pariskunta sai vihdoin oman lapsen, pienen vauvan. Hämmentävää oli kuinka äiti kertoi, että lapsettomuuden tuska ei silti helpottanut, siis vaikka heillä on lapsi. Mietin miten tämä on mahdollista? Naisen ilmeestä kuitenkin näki, että ihan aidosti hän oli yhä hajalla, suru jatkui, jokin oli vielä rikki. Lapsettomuudesta kärsiminen saattaa rikkoa ihmisen niin kertakaikkiaan hajalle, että edes se lapsen saaminen ei pelkästään riitä korjaamaan rikkoutunutta. Silti, kun itse sillä hetkellä olimme lapsettomia vastoin tahtoamme, oli todella vaikea ymmärtää miten se lapsen saaminen ei muka korjaa sitä valtavaa tyhjiötä. Kun me saimme lapsen, oli tunne uskomaton. Sitä ei kertakaikkiaan meinannut uskoa todeksi. Ei pitkään aikaan. Alkuun oltiin ylionnellisia ja helpottuneita siitä, että vauva oli terve. Tästä alkoi jännittävä ja väsyttävä vauvavuosi, jonka aikana ei enää uskaltanutkaan olla onnellinen kun pelkäsi, että se onni murskataan. Olihan tämänhetkinenkin tilanne ollut rankkojen hoitojen ja monien vastoinkäymisten tulos. Miksei siis kaikki menisi vielä uudelleen pieleen? Pelkäsin jatkuvasti menettäväni vauvan kätkyt kuolemaan tai muuhun ja kävin öisin tarkistamassa, että vauva hengittää. Teen sitä vieläkin, mutta ehkä muutamia kertoja vuodessa, silloin tarkistusta piti tehdä monta kertaa päivässä. Menettämisen pelko oli kova ja se varjosti sitä suurta onnea ja helpotusta. Meillä oli edelleen otsassa se epäonnistuneen leima. Tilannetta ei helpottanut se, että meistä oli myös helppo löytää vikoja vanhempina, koska kaikki oli uutta ja kaikki piti opetella kantapään kautta ja ankaralla googlaamisella. Pienen paikkakunnan neuvolassa oli myös aika vanhollisia ajatuksia: mm. kun isä kävi kerran vauvan kanssa kahden neuvolassa, oli tilannetta ihmetelty niin paljon, että tuoreelle isälle jäi käynnistä täysin epäonnistunut olo. Ja tietysti myös minä koin epäonnistuneeni kun en ollut sitten mukana. Jatkossa en uskaltanut enää päästää isää yksin lapsen kanssa neuvolaan. Neuvolassa tuntui myös siltä, että meitä syynättiin takemmin, koska Sohvi oli ”koeputkilapsi” ja oikeen etsimällä etsittiin, että kyllä me vielä jotain vikaa tästä lapsesta löydetään. Tunne saattoi olla lähinnä omassa päässäni ja varmasti sai pontta siitä jatkuvasta väsymyksestä ja omasta epävarmuudesta äitinä. Siitäkin huolimatta, että oma terkkarimme oli ihan huippu, aina emme vain päässeet hänen luokseen vaan paikalla saattoi olla varaterkka, joka piti sellaset kuulustelut ja sulkeiset, että neuvolasta lähdettiin pää painuksissa. Aloin pikkuhiljaa ymmärtää paremmin mitä se dokumentissa näkemäni tuore äiti kävi läpi. Koin itseni edelleen jollain tavalla vialliseksi. Olin edelleen se nainen, joka ei ollut saanut lasta luonnollisin keinoin. Nainen, jossa on jotain selittämätöntä vikaa. Tuoreina vanhempina koimme myös jatkuvaa epäonnistumista, kun yöt olivat välillä yhtä helvettiä huutavan vauvan kanssa tai kun en kertakaikkiaan tiennyt miten vauva pitäisi pukea vallitsevaan sääoloon tai kun koko ajan mietin teenkö tämän tuttien puhdistamisen väärin ja neuvolasta lähtiessä mietin, osaanko nyt oikeasti tukea vauvani kehitystä. En tuntenut olevani sellainen äiti kun olisin halunnut olla. Olin väsynyt haamu. Se, koska lapsettomuudentuska helpottaa on varmasti yksilöllistä. Ehkä joku uskaltaa huokaista jo kun tulee raskaaksi, toinen taas korjailee itseään vielä vuosia. Siihen vaikuttaa varmasti moni asia. Millaisia elämänkokemuksia itse kullakin on taustalla, millaista apua ja tukea saa, millainen tukiverkosto on tai onko sitä ollenkaan. Itselläni varmasti vaikutti jo koko raskauden kestänyt pelko menettämisestä joka jatkui vielä vauva-ajan sekä aiemmat elämänkokemukset, jotka aiheuttivat viallisuuden tunnetta jo valmiiksi. Itselläni muutos parempaan tapahtui pikkuhiljaa. Sitä mukaan kun neuvolakäynnit harvenivat, alkoi viallisuudentunteeni helpottaa, koska en kokenut enää olevani jatkuvan arvostelun alla. Tunsin lapsettomuuden tuskan haihtuvan myös vähän enemmän joka kerta kun työntelin vaunuja ihmistenilmoilla tai menimme lastentapahtumaan tai ylipäätään tein jotakin, jota en lapsettomana saanut kokea. Nyt mukanani oli oma lapsi ja se oikeutti osallistumaan lastenkonserttiin tai käymään hoplopissa, pyytämään ravintolassa nokkamukia ja siirtämään pöytäämme syöttötuolin, vaihtamaan vaipat ostoskeskuksen lastenhoitohuoneessa. Lapsettomuuden tuska pääsi yllättämään minut viimeisen kerran ja oikein kunnolla, kun Sohvi oli siinä vuoden iässä ekaa kertaa Prisman autokärryssä. Muistan miten jouduin oudon ja voimakkaan tunnekuohun valtaan työnnellessä autokärryjä pitkin Prisman käytäviä. Tunsin valtavaa ylpeyttä. Tunsin myös suurta vihaa ja katkeruutta, ihan kuin muut olisivat olleet etuoikeutettuja ja kaikki nämä vuodet hautoneet autokärryjä itsellään ja kaahailleet ohi nenä pystyssä. Ja nyt oli vihdoinkin minun vuoroni! Teki mieli huutaa: "Kattokaa nyt minua! Nyt mullakin on lapsi ja mä saan käyttää autokärryjä perkele! Just niin, nyt on mun vuoro! Mä saan, koska mullakin on lapsi!!" Tuli itselleni täysin puskista, miten iso haava prisman autokärryt oli mulle ollut kaikki nämä vuodet, mutta nähtävästi ne oli tosi iso juttu. Sanoisin, että siihen hetkeen loppui mun lapsettomuuden tuskani. Se loppui siihen hetkeen, kun meistä tuli tavallinen, arkinen Prisman autokärryperhe.

Kun aikanaan haaveilimme lapsista, oli lapsiluku selvä. Aioimme hankkia kaksi lasta. Sitten kun tajusimme, ettei lapsia noin vain hankitakaan ja lapsettomuus venyi vuosiksi ja vuosiksi, tulimme toisiin aatoksiin. Erityisesti silloin, kun muut saivat jo toista tai kolmatta lasta noin vaan helposti, ei sitä voinut ymmärtää, että miksei meille anneta edes yhtä. Vuosien kuluessa lapsihaave kulminoituikin siihen, että kun saataisiin edes se yksi. Siitä tuli sellainen hokema omassa päässään. Sitten vihdoin saimme tämän yhden. Kiitollisuus hänestä on edelleen niin suurta, että eihän tässä voisi enempää todellakaan toivoa. Meidän oma ihana nyt jo 2 vuotias tyttö. Voiko lapsiluku olla jo täynnä? Muistan, että raskauden loppuvaiheessa tuli sellainen olo, että pakkohan meidän on yrittää saada näitä lisää. Olin varmaan ihan jossain endorfiinipöllyissä. Mutta heti synnytyksen jälkeen mieli muuttui ja sanoin, että kyllä tämä oli tässä. Yksi saa riittää ja niinhän se riittääkin. Olen kuitenkin useasti ollut kahden vaiheilla. Ei sillä, että se meidän haluamisella se toinen lapsi tulisikaan. Jos on Sohvia 7 vuotta tehty niin voi hyvin olla, ettei enempää olisi tulossakaan, vaikka niin haluaisi ja toivoisi ja yrittäisi. Siinä on yksi syy sille, miksi en ole innokas yrittämään toista lasta. Lapsettomuus on ollut ajoittain niin kivulias asia, että en haluaisi käydä läpi mitään siihen liittyvää uudestaan. Ikinä. Ja ajatuskin siitä, että kävisi läpi taas hoitoja ja lääkkeitä ja tutkimuksia ja lopulta sitä toista ei saisikaan, on ajatuksena tällä hetkellä liian kivulias. Tämä on vähän sellainen pessimistin ohjenuora. Älä edes yritä, niin ei tule pettymyksiä. Tunteet kuitenkin ottavat välillä vallan ja jos ne saisivat päättää, olisi lapsia varmaan neljä. Muistan, kun ostin Sohville ensimmäisen nuken 1- vuotislahjaksi. Kun Sohvi oli saatu nukkumaan, avasin postista haetun pahvilaatikon ja ihastuin. Miten aidon vauvan oloinen nukke oli. Pidin sitä sylissäni ja puin sille Sohvin vanhat vauvan vaatteet. Vauvakuume iski hurjana päälle. Kun Sohvi ei kuitenkaan hirveästi innostunut nukkeleikeistä, laantui äiteen vauvakuumekin. Rattaissa työnnetään edelleen lähinnä pikkuautoja. Kun kuuntelen järkeäni, keksin valtavan määrän syitä sille, miksi ei kannata nyt hankkia toista lasta. Taloudellinen puoli on varmaan isoin ongelma tässä. Haluan tarjota lapselleni vakaan lapsuuden, jossa raha-asioita murehdittaisiin hyvin vähän. Oma lapsuuteni sijoittui 90-luvun lamaan ja muistan kuinka lakkasin pyytämästä mitään leluja, koska tiesin etten kuitenkaan saisi. Haluan nyt pystyä ostamaan lapselleni niitä unelmaleluja, mitä näin vain rikkaammilla kavereilla. Tällä tavalla varmaan korjaan jollain tapaa sitä omaa lapsuuttani, kun saan tarjota lapselleni jotain, mistä koin jääväni paitsi. Maailman taloustilanne on tälläkin hetkellä arvaamaton. Uusi iso lama voi olla oven takana. Haluan siis tarjota yhdelle lapselle enemmän kuin kahdelle vähemmän. Toinen järkisyy on oma aika. Ja oma järki. Jotta en sitten olisi jatkuvasti se ruuhkavuosien uuvuttama väsynyt haamu, joka vain yrittää rämpiä pikkulapsiajan jotenkin läpi. Haluan omaa aikaa, mutta niin, ettei lapseni kärsi siitä tai koe jääneensä vaille laatuaikaa kanssani. Pelkään, että jos lapsia olisi toinenkin, jäisi jompikumpi tai molemmat jotenkin vajaaksi rakkaudesta. Riittääkö siitä monelle? Jotenkin ajattelen, että haluan antaa kaiken oman rakkauteni yhdelle lapselleni, jotta joku päivä kun hän mahdollisesti haluaa lapsia, olisi hänellä antaa rakkautta usealle lapselle. En kestä ajatusta siitä, että oma lapseni kokisi, ettei saanut tarpeeksi rakkautta. Ja sitten sitä puitaisiin aikuisina terapeutin vastaanotolla. Mistä pääsemmekin vielä takaisin tähän talousasiaan. Nykypäivänä pitää laskea jo lapsenhankintaan ne tulevat terapiakäynnit, mitä makselee lapselle ja itselle kun on mokannut äitinä jotakin. Niin minä haluan ainakin tehdä. Tehdä kaikkeni, ettei välillemme tulisi aikuisena ylitsepääsemättömiä riitoja tai selvittämättömiä asioita. Vielä raha-asiasta. Olin todella yllättynyt, miten paljon lapsen hankinta maksaa. Lapsettomuushoitoihin (sairaalahoitoa vaativine komplikaatioineen) taisi mennä 1500-2000e kunnallisella. Tiedän, että yksityisellä luku on 10 kertainen. Joka tapauksessa se on lisäkulu, jolla olisin mielummin ostellut kaikkia tarvikkeita vauvalle. Lapsen synnyttyä on yllättänyt erityisesti auton turvaistuimien hinnat (yli 1 vuotiaalle), ihan hulluja hintoja. Ja käytettyä ei voi ostaa, koska se ei enää varmasti suojele lastasi. Näin tietysti pelotellaan. Luulin myös jotenkin, että äitiyspakkauksella pärjää pitkälle, mutta vauvallehan piti hankkia joka kuukausi uudet vaatteet, kun vauva kasvoi niin nopeaa. Vauvalle hankittiin paljon tavaraa, roinan määrä yllätti: vaunut, rattaat, syöttötuoli, pinnasänky, kylpyamme, lelukaari, hoitopöytä, lelut, tilpehöörit yms. Nyt kun hän tästä vielä kasvaa, niin tulee pyörät, luistimet, sukset, läppärit, puhelin, ja varmaan 10 asiaa, joista en ole vielä kuullutkaan. Kallista hommaa. Hyvä kun yhdelle voi nämä kaikki hankkia. Sitten on oma terveys. En tiedä kestäisikö kehoni uutta synnytystä tai kauanko kestäisi toipua siitä. Vasta 1,5 v kuluttua synnytyksestä alkoi häpyluukipuni olla selätetty. Kipu tuntui tietyissä liikkeissä todella kovana ja rajoitti tietysti liikkumishaluja. Tähänkin tarvittaisiin taas sitä rahaa. Että olisi sitten ensi kerralla varaa käydä fysioterapiassa synnytyksen jälkeen ja palkata vaikka kotiapua alkuun kotiin. Meillä on aika pieni tukiverkosto. Kyse on myös siitä, ettei kehtaa pyytää apua läheisiltä ja harva sitä tarjoaa ihan pyytämättä. Sitten kun on 2 lasta, olisi taas enemmän missä tarvitaan apuja niin mistäs niitä sitten. Muuta kun ostopalveluna. Meidän talomme on aika pieni. Kun sitä rakennettiin, oli siinä varaukset kahdelle lastenhuoneelle. Tämä oli kuitenkin aikaa ennen koronaa, enkä hoksannut, että kaikki tulisi muuttumaan ja työhuoneesta tulisi välttämätön. Näin ollen, jos hankkisimme lisää lapsia, pitäisi etätyöpisteet siirtää hiiriä ja rottia vilisevään ulkorakennukseen, joka vaatisi aikamoista remontteja. Ja tietysti sekin maksaa. Joskus olen pohtinut sitä, tuleeko ainut lapseni olemaan katkera meille vanhemmille, kun ei yritetty edes hankkia hänelle sisarusta. Sureeko hän sitä, että jäi paitsi jostain? Aika pian kuitenkin tajusin, että tämä on sellainen asia, josta ainoastaan vanhemmat voivat päättää. He tietävät jaksamisensa ja taloutensa rajat. Tätä päätöstä ei voi perustaa vain ja ainoastaan lapsen näkökulmaan. Toisaalta voisi käydä niinkin, että kun toinen sisarus olisi, niin lapset vain kinastelisivat aina eivätkä aikuisina olisi missään tekemisissä. Sisarussuhde ei välttämättä todellakaan ole hyvä ja ikuinen, paljon riippuu varmasti vanhemmista, miten tasapuolisesti on onnistuttu rakkaus ja tavarat jakamaan. Kuitenkin, jos Sohville jää tästä vaille jäämisen kokemus, voi hän hankkia vaikka kuusi lasta aikuisena ja sitä kautta elää vähän uudelleen sitä mistä jäi paitsi. Tässä tiivistettynä 10 järkisyytä olla hankkimatta lisää lapsia: Taloudellinen tilanne Laman uhka Oma aika Omat voimavarat Oma järki Oma terveys Heikko tukiverkosto Hedelmöityshoidot ei ole kivoja Halu tarjota yhdelle enemmän kuin kahdelle vähemmän Ei ole enempää lastenhuoneita. Oliko lapsiluku siis tässä? Jos kuitenkin vahingossa tulisin joskus uudestaan raskaaksi, kumoaisin nämä kaikki järkisyyt yhdellä asialla, ihan heittämällä. Ja se on se voimakas onnellisuuden tunne. Että juuri näinhän sen pitikin mennä. Ja kyllä kaikki saadaan järjestymään. Ja sitten tekisin postauksen siitä mitä kaikkea hyvää tuo elämään se, että on kaksi lasta. Mutta en siis ole hankkimassa toista lasta. En ollenkaan. Ei ole järkevää... niinkun yhtään. Ei. Ei. Ei. *haaveileva huokaus*

Uskon, että hampaiden tulo on osallisena hyvin moneen vauvan ja taaperoikäisen ongelmaan. Hampaiden tulo aiheuttaa kipua ja särkyä ja ne taas aiheuttavat kiukkua, itkua, syömättömyyttä ja yöheräilyä. Hampaiden tulo on päässyt aina yllättämään äiteen, vaikka sama kaava toistuu aina: Ensin alkaa ruokailu takuta, lusikallisia menee yksi tai kaksi. Sitten alkaa hankalat nukutukset ja yöheräily. Sitten päivä toisensa jälkeen mikään ei suju ja kiukutaan ihan joka asiasta: raivo puhkeaa kun taapero ei saanut avata ovea tai äiti ehtii vahingossa napsaista valokatkaisimen päälle, vaikka taapero olisi halunnut ja nyt on taaperon päivä pilalla. On helppo laittaa kaikki kiukku tahtoiän piikkiin, mutta olen huomannut, että hampaiden tulo on se tekijä, joka löytyy aina hankalimpien päivien takaa. Äitee ei vaan ikinä hoksaa sitä ajoissa, vaan sitten takutaan päivästä toiseen tai viikosta toiseen, kunnes äitee tekee kaksi havaintoa: 1. Taaperon toinen poski on alkanut punoittaa, se on varma merkki hampaiden tulosta. 2. Taapero käy itse hakemassa pakastimesta pakasteherneitä ja syö niitä. Vasta tässä kohtaa, vaikka on ollut takkuista jo pari viikkoa, äitee tajuaa kurkata suuhun ja hoksaa, että sehän tekee taas hampaita. Tämän jälkeen, sen sijaan että takkuaisin joka ruokailussa, että mikä siinä on kun ei ruoka maistu, alan tarjota taaperolle kylmiä ruokia, jotka maistuvat. Varmaan lievittävät kipua. Hän on syönyt mielellään jäisiä pakastevihanneksia; pakasteherneitä sekä wokkivihanneksia, jossa on mm. porkkana- ja palsternakkatikkuja. Joskus on maistunut jäätelö tai kylmät rahkat tai jugurtti. Yksi varma ruoka on ollut Atrian punajuurisalaatti. Olen miettinyt, että sehän on koostumukseltaan kuin borsch-keittoa, mutta kylmää, joten eiköhän se lounaaksi lasketa. Maito on myös maistunut aina ja sitä on varmasti mennyt litra päivässä. Myös erilaiset pehmeät hedelmäsoosit, joita kätevästi annospuuseissa saa, on meillä ollut monesti ateriankorvikkeena ja välipalana, silloin kun muu ei maistu. Kun olen tajunnut, että ongelmat johtuvat hampaiden puhkeamisesta, olen myös alkanut tarjota säännöllisesti kipulääkettä taaperolle. Hän ei pidä kipulääkkeen makua erityisen maukkaana, joten aina se ei ole kelvannut, mutta silloin kun on suostunut sitä ottamaan, se on pahimpina päivinä vähentänyt kiukkuamista ja yöheräilyä, sekä helpottanut nukahtamista. "Huonoa syömistä" ja viileiden ruokien tarjontaa kesti nyt viimeksi 4 kk ajan, kunnes yhtäkkiä, yhtenä päivänä se vaan loppui. Ja taapero alkoi syödä ihan normaalisti samaa ruokaa kuin mekin ja otti vielä lisää. Ja kun katsoin suuhun huomasin, että vihdoin viimeisetkin takahampaat olivat puhjenneet 2v 4kk iässä. Jes! Vihdoinkin tämä tuska on toistaiseksi ohi! Seuraava etappi onkin sitten 5 vuotiaana, kun hampaat alkavat heilua ja rautahampaat puhjeta. Mutta silloin lapsi osaakin kivasti jo itse kertoa, jos suuhun sattuu. Sohvikin osasi kyllä nyt lopulta viimeksi sanoa "au" osoittaen suutaan, kun kova leivän pala tekikin kipeää puhkeavien hampaiden seassa. Ja nyt foliohatut päähän. Yksi hampaiden puhkeamisen kiistelty oire on lämpöily tai kuume. Tutkin aihetta paljon, sillä nyt viimeisten hampaiden puhkeamisen yhteydessä Sohville nousi alkuyöstä korkea kuume, 40 astetta. Tilanne muistutti vauvarokkoa, joka oli sairastettu muutamia kuukausia takaperin. Sohvi oli taas herännyt huutaen ja oli hikinen. Riisuin Sohvin heti vaipalle ja toin kylmää juotavaa ja kuumelääkettä. Vein Sohvin sylissäni avatun ikkunan ääreen saamaan viileää ilmaa. Näin sain kuumeen nopeasti laskemaan alle 39. Mutta vauvakuumehan on jo sairastettu, mikä muu voi nostaa näin kamalan kuumeen? Tulin siihen tulokseen, että perheeseemme on varmasti iskenyt influenssa, sillä Sohvilla ei kuumeen lisäksi ollut vielä muita oireita. Olin jo varautunut myös soittamaan terkkariin asiasta, mutta seuraavan aamun aikana, kuume laski yhtäkkiä. Mitään muita oireita ei taaperolla ehtinyt olla. Muuta kun 12 tunnin kuumeen lisäksi tämä hampaiden tulo. Ja sitä sanotaan, että nämä viimeiset isot poskihampaat hampaat aiheuttavat eniten oireita. Tutkittuani asiaa, yleisesti ottaen monet tahot suhtautuvat asiaan epäillen ja uskovat kuumeen liittyvän enemmän siihen, että hampaat puhkeavat usein flunssan yhteydessä, jolloin lämpöily/kuume liittyykin sairastumiseen, eikä hampaiden tuloon. Asiaa oikeasti tutkineet tahot tulevat vähän vastaan ja sanovat, että pieni lämpöily on mahdollista, mutta reipas kuume (eli>38) ei liity hampaiden puhkeamiseen (Terveyskirjasto). Itsenäisten lääkärien Sairas lapsi-sivusto hilaa rajan vielä ylemmäksi: 38,5 astetta kuumetta voi vielä johtua hampaista, mutta sen korkeampi kuume ei. Ja kuume ei saa kestää yli vuorokautta. Kukaan ei siis myönnä, että hetkellinen korkeakin kuume voisi johtua hampaista. Luulen, että tässä taustalla on se, ettei haluta kenenkään tuudittautuvan ajatukseen, että korkeakuumeinen vauva tai taapero "nyt vaan tekee hampaita" vaikka taustalla voi olla jokin vakava infektio, joka vaatii hoitoa. Mutta ehkä asiaa tutkitaan joskus lisää ja taas saamme uutta tietoa. Tällä hetkellä, näiden lähteiden mukaan siis pieni, lyhytaikainen kuume 37,5-38,5 voi hyvinkin aiheutua hampaiden puhkeamisesta. OIREET -kieltäytyy ruuasta -tunteet pinnassa ja kiukku herkässä -vaikea nukahtaa -heräilee öisin -extraläheisyyden kaipuu -hakee itse kylmää syötävää -poski voi alkaa punoittaa -runsastunut kuolaaminen -lämpöily tai alle 24h kestävä kuume 37,5-38,5 MIKÄ AUTTAA? -kylmät ruuat -kylmät pureskelulelut -kipulääke -läheisyys ja syli Olen tätä aihetta sivunnut myös posteissa: Miksi taapero ei syö?  ja Kun tahtoikä alkoi ymmärsin pian 2 asiaa Tässä vielä maitohampaiden puhkeamisaikataulu:

Taapero vaatii, että ainoastaan äiti saa vaihtaa sukat. Lelujen jakaminen on vaikeaa ja niistä tulee helposti riitaa. Kaupassa taapero saa raivokiukkukohtauksia. Taapero hokee: "Ei! En! Ei! En!" Kuulostaako tutulta? Taaperollasi on alkanut voimakas uhmaikä eli tahtoikä eli itsenäistymisvaihe. Viisi vinkkiä: Anna lapsen itsenäistyä vähän Jousta ja anna vaihtoehtoja Hidasta omaa reagointiasi Opettele sanoittamaan lapsen tunteita: "Kyllä mä nään, että sä oot vihainen/pettynyt/surullinen.." Nälkä-väsy-kiukkukohtaukseen ei auta kuin ruoka ja uni Muuta: - Taapero vaatii, että vain tietty vanhempi saa vaihtaa vaatteet/nukuttaa/leikkiä tms. - Kauppakiukkukohtaukset - Jakaminen on vaikeaa ja leluista tulee riitaa Uhmaikähän on vähän vanha sana. Sillä on negatiivinen kaiku. Vähän sellainen, että uhma on huono asia ja se pitää kitkeä pois. Tai että uhmakkaalle lapselle pitää näyttää kaapin paikka eikä antaa piiruakaan periksi, muuten on lapsi pilalla ja siitä kasvaa rajaton sekopää. Tarkoitus ei kuitenkaan ole kitkeä pois uhmaa tai sammuttaa sitä. Uhmaikä on lapsen kehitykseen normaalisti kuuluva vaihe, jossa opetellaan kasvamaan erilliseksi ihmiseksi, omaksi itsekseen. Kyse on itsenäistymisvaiheesta, joka on läheistä sukua teiniuhma-vaiheelle, joka sekin on tärkeä itsenäistymisvaihe. Sohvin toiminta uhmaiän huumassa onkin muistuttanut hetkittäin teini-ikäisen käytösmalleja. Se on vähän säikäyttänyt äiteetä; eikö näitä omaan huoneeseen lukittautumisia pitäisi tulla vasta teini-iässä? Mutta meillä näitä on ollut jo heti kun taapero (1,5v) on hädin tuskin yltänyt ovenkahvaan. Hän on saattanut loukkaantuneena mennä omaan huoneeseensa ja laittanut oven kiinni perässään. Onneksi tämä vaihe ei montaa viikkoa kestänyt. Yksi itsenäisen teinin suusta kuultava lause voisi olla: "Mutsi mee pois!" Meillä tätä kuulee säännöllisesti ihan kotosalla tai vaikka hoplopin liukumäessä, kun Sohvi on löytänyt ikäistään seuraa liukumäkeen. Silloin äitille sanotaan: "äiti pois!"  Meillä Sohvin (nyt 2v) uhmaikä ei ole ollut kevyt tai helppo. Se on saanut äiteen oikeasti tutkiskelemaan omia tunteidenkäsittely taitojaan ja erilaisia olettamuksia ja tapoja. Rajanveto on ollut vaikeaa; milloin taapero vain kaapataan syliin ja viedään huutavana pois/vaipanvaihtoon/nukkumaan/autoon. Ja milloin annetaan aikaa ja vaihtoehtoja. Yleisesti ottaen aina lopputulos on ollut paras ja omakin harmitus on ollut vähintä, kun on antanut taaperolle hieman aikaa. Poikkeuksena on ollut tilanteet, jossa taapero on vaarassa tai kertakaikkiaan niin väsynyt/nälkäinen, ettei kannata edes yrittää keskustelua. Tässä seuraavaksi kaikki mitä minä olen nyt Sohvin kanssa oppinut uhmaiästä. Viisi vinkkiä uhmaiän raivareihin ja muita keinoja, jotka on meillä toiminut uhmaiän tyypillisiin ongelmatilanteisiin. Vinkki 1:  Anna lapsen itsenäistyä vähän Uhmaiän pointti on tehdä itse ja oppia uusia hienoja taitoja; yhtäkkiä hän pukee kengät, pesee kädet, kuorii mandariinin jne. Lapsen itsetunto kasvaa, kun hän oppii tekemään itse uusia asioita ja saa siihen kannustusta ja ihailua. Uhmaiän aikana lapsi itsenäistyy hoidettavasta taaperosta, monia taitoja osaavaksi pikkuiseksi ihmisen aluksi. Uhmaiän aikana Sohvi on itsenäistynyt monissa asioissa. Olen antanut Sohvin leikkiä ulkona yksin pihassa, ikkunasta katsellen. Pihamme on aidattu, joten mitään vaaraa ei ole tielle juoksemisesta. Hän on oppinut riisumaan kaikki ulkovaatteet, jopa haalarin kenkineen, mikä on ollut se haastavin kohta. Sohvi osaa laittaa pipon ja hanskat paikoilleen eteisen koppaan (ei tosin alkuinnon jälkeen aina haluaisi itte). Syöminen ja lasista juominen on muuttunut yhä varmemmaksi. Olen huomannut, että vaikka taapero oppii uusia taitoja, hän välillä vähän taantuu ja haluaakin palata takaisin vanhaan. Hän osaa syödä kyllä ihan itse, mutta nyt on halunnut jo pidemmän aikaa, että syötetään taas. Hän osaa kyllä riisua ulkovaatteet, mutta haluaa, että äiti auttaa. Luin, että tämä on ihan normaalia kehitystä. Niinkuin linnunpoika, joka opettelee lentämään, mutta palailee aina pesään vähän väljä takaisin hakemaa turvaa, kokeillakseen siipiään uudestaan. Välillä kannustan häntä tekemään itse ja välillä autan, vaikka tiedän, että hän osaa kyllä. Yleensä päivät sujuvat parhaiten silloin kun hän on saanut paljon onnistumisen kokemuksia eli saanut tehdä asioita "itte". Jos asiat on hankalia, annan Sohvin tehdä jonkin pienen asian esim. leipomisessa saa sekoitella jauhoseosta haarukalla, vaikka vähän läikkyy. Sohvi tykkää myös ojennella kauppakassin tavaroita äiteelle, joka latoo ne jääkaappiin. Kananmunapaketti pitää kuitenkin äkkiä etsiä itse kasseista, koska se on ollut vielä haasteellista nostaa ehjänä kassista. Vinkki 2: Jousta ja anna vaihtoehtoja Kaikki keskustelu, jossa taaperolle annetaan "omaa valtaa", auttaa ehkäisemään itkupotkuraivareita. Esim. "Syötkö aamupalaksi tätä vai tätä leipää?" Lopputulos: leipä tulee paremmin syödyksi kun on saanut itse valita kumpaa syö. "Otatko tämän vai tämän identtisen talouspaperin?" Sohvi tekee tarkkaan harkittuaan valinnan ja pyyhkii tyytyväisenä suunsa paperiin. "Valitse itse iltasatukirja tai sitten äiti valitsee" Lopputulos: päästään hääräilystä eteenpäin ja lukemaan joko Sohvin tai äitin valitsemaa iltasatua. "Sammutatko itse valot vai sammuttaako äiti?" Lopputulos: valot tulee sammutettua nopeammin. Tulevien tapahtumien valmistelu auttaa myös sopeutumaan muutokseen. Esim. leikin loppumiseen ennen nukkumaanmenoa. "Kohta mennään nukkumaan." "Vielä yksi auto liukumäestä ja sitten mennään hammaspesulle." Vinkki 3:  Hidasta omaa reagointiasi Jos olet tempperamenttinen, äkkipikainen, tai perfektionisti. On parempi ensin hetken tuumia ja huokaista pari kertaa ja pyöritellä vaikka niitä silmiä ennenkuin sanoo tai tekee mitään tyhmempää. Uhmiksen kiukkupuuskassa maitolasi on kaatunut tai lempikirjasi sivut rutattu. Tunteitaan saa ja pitää näyttää. Ongelmana on, että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa ja pian uhmiksesi matkii sinua. Siksi loivemmat tunnereaktiot ovat suositeltuja. Ota hetki itsellesi, että voit koota itsesi ja löytää hippusen suhteellisuudentajua. Tähän auttaa PINNAN pidennyssuunnitelma . Samalla se tuumaustauko antaa lapselle pienen hetken raivota/itkeä/surra/ eli näyttää ja kokea tunnetta. Kaikkeen ei tarvitse olla ihan heti reagoimassa. Paitsi jos lapsi satuttaa itseään tai muita. Tästä onkin lisää postissa: Miksi lapsi lyö ja puree tai hakkaa päätään lattiaan? Kun pahimmat höyryt on puhallettu pois, saa omia tunteitaan sanoittaa: "Äiti on nyt surullinen ja vihainen, koska äidin kirja on revitty rikki." Ei kannata kuitenkaan jäädä vellomaan omaan tunteeseen liian pitkäksi aikaa vaan opettaa, että kaikesta päästään eteenpäin, eikä virhe ole koskaan maailmanloppu. " No jaa.. saahan tämän teippailtua kasaan jotenkin. Onneksi ei ollut kirjastonkirja. Jatkossa jos haluat äidin huomion niin pyydä minua vaikka leikkimään jooko." Vinkki 4: Opettele sanoittamaan lapsen tunteita. "Kyllä mä nään että sä oot vihainen /pettynyt /surullinen" Meillä kävi esim. näin: äiti kieltää, että nyt ei saa leikkiä pelilaudalla, Sohvi alkaa itkeä ja äiti alkaa heti selittää miksi ei saa pelata nyt: "Ihan hirvee sotku tulee ja äiti joutuu sen taas siivota, eikä oo toi peli tarkoitettu 2 vuotiaalle." Selitän vaan Sohvin itkun päälle sellasella äänensävyllä, että "tästä on ihan turha loukkaantua ja nostaa meteliä!" Kun yritän törkeästi mitätöidä Sohvin tunteet, hän on onneksi oppinut sanomaan järkyttyneen kuuloisena "Sohvi itkee!" vähän niin kuin "Etkö sä nyt torvelo nää, että mä itken! Ja sä vaan selität ja selität jotain! Missä on sun empatiakyky?" Ja se pysäyttää mut aina tajuamaan, että niin. Mä selitän ja selitän eikä Sohvi tule nähdyksi tunteineen. Sydämeeni iskee jäätävä syyllisyys. Saahan sitä tietysti pettyä ja olla harmissaan. Sitten pysähdyn toteamaan, että "Huomaan, että sulle tuli paha mieli tästä, Sohvia harmittaa." Ja menen halaamaan tai ottamaan syliin. Kun hän tulee nähdyksi tunteineen ja saa lohtua, vasta sitten menee selityskin perille: "Leikitään sitten joku toinen päivä sillä pelilaudalla, jooko, nyt äiti ei vaan jaksa siivota sitä sotkua" Ja tämä kuvio ei kyllä äiteelle mennyt kerrasta perille, tätä on harjoiteltu paljon. Eikä se vieläkään ihan sujuvaa ole, mutta nyt on tullut avuksi tuo kun Sohvi osaa itse dramaattisesti huomauttaa, että "Sohvi itkee." Huomaamalla ja sallimalla uhmiksen tunteet, katkaistaan raivokohtaus. Uskon, että näillä eväillä hän osaa sitten isompana itse säädellä tunteitaan ja oppii olemaan empaattinen itseään kohtaan. Eikä tukahduta tunteitaan, niinkuin äiteensä on oppinut tekemään. Näissä itkuhuutoraivari -tilanteissa auttaa sekin kun mietin itse, miten haluaisin, että minua kohdellaan kun olen vihainen/pettynyt/surullinen/ravoissani? Usein kosketus ja hiljainen, salliva läsnäolo on hyvä ensiapu kaikkeen. Vinkki 5: Nälkä-väsy-kiukku kohtaukseen ei auta kuin ruoka ja uni Silloin on turha yrittää käydä mitään järkeviä keskusteluja. Tässä esimerkki siitä, kun ei olisikaan saanut joustaa vaan olisikin pitänyt kantaa se huutoitkevä taapero autosta sisälle. Kävi nimittäin kerran niin, että tultiin uimahallista kotiin lounasaikaan aika myöhään ja taaperon päikkäri-aika oli jo tosi lähellä. Hän oli niin väsynyt, nälkäinen ja kärttyinen, että olisi halunnut jäädä autoon katsomaan ryhmä-hauta kännykästäni. Hän on saanut katsoa ohjelmaa aina kotimatkalla, ettei nukahtaisi autoon, koska se sotkisi päikkärikuviot täysin ja taapero hyppisi seinille koko illan. Mitkään tavalliset temput eivät nyt auttaneet, hän sai vähän lisäaikaa katsoa, yritin lahjoa myös mitä kivaa on sisällä, yritin myös jämptisti sanoa, että nyt mennään. Aina kun yritti ottaa taaperon pois turvaistuimesta, nousi hirveä huutoitku. Olin hämmentynyt ja ajattelin, että antaa sen sitten istua hetken autossa katsomassa ohjelmaa. Sitten varmaan rauhoittuu ja tulee sovussa pois. Avasin hänen turvavyönsä, laitoin auton oven kiinni ja lähdin sisälle lämmittämään jo lounasta. Näin kuitenkin keittiön ikkunasta suoraan autoon, että koska näyttää siltä, että hän olisi tulossa pois. En ehtinyt edes 5 minuuttia olla sisällä, kun näin että Sohvi on auton ovella. Menin heti ulos ja avattuani auton oven, löysin sieltä vittuuntuneen näköisen taaperon kännykkä korvalla ja puhelimessa näkyy teksti "soittaa Neuvola 1". Naamani helahti punaiseksi ja suljin puhelun, johon ei onneksi ehtinyt kukaan vastata. Miten tämä on mahdollista, niistä kaikista numeroista, jotka on puhelimessani, niin juuri tämä ja sitten vielä on osannut soittaa?!? Nämä on näitä hetkiä kun tuntee itsensä niin tyhmäksi ja lapsensa pelottavan älykkääksi. Jos olisi osannut puhua niin olisi kertonut neuvolan tädille että "äiti on lukinnut mut autoon." Sitä olisikin sitten ollut hauska selitellä. Ei mikään "Vuoden äiti"-hetki. Voin sanoa, että kun tämä sama huuto alkoi parin päivän päästä samassa tilanteessa, niin oli itselle ihan selkeää, että nyt vain kannan tämän väsyneen huutoitkevän taaperon sisälle. Eikä sitä huutoa kyllä lopulta edes kauan kestänyt ja pian kun hän sai hyvää ruokaa nenänsä eteen niin olikin jo aivan aurinkoinen yhtäkkiä. Äitee tästä oppi sen, että pitää tulla ajoissa kotiin, niin ettei ehdi nälkä-väsy-kiukku iskeä taaperoon. Tyypillistä uhmiksen toimintaa: 1. Taapero vaatii, että vain tietty vanhempi saa vaihtaa vaatteet/nukuttaa/leikkiä tms. Tyypillistä uhmaikäisen käytöstä on valita toinen vanhemmista ja sanoa esim. että vain äiti saa vaihtaa sukat. Tähän on meillä ainakin auttanut se, että äiti sanoo jämerästi, että nyt iskä vaihtaa sukat. Jos vänkääminen jatkuu, olen sanonut, että iskä vaihtaa sukat, koska äiti laittaa nyt pyykkejä tms. Tämän jälkeen taapero on iloisena vienyt sukat iskälle ja sanonut, että iskä vaihtaa! 2. Kauppakiukkukohtaukset Taapero saa raivarit, kun ei saa ostaa karkkia tai lelua tai ei saa laittaa hedelmäpussiin tarraa tai hän ei saa avata rusinapurkkia. Tähän on auttanut se, että ennen kuin mennään kauppaan, olen sanonut: "Sovitaanko niin, että tällä kertaa ei oteta karkkia, eikä leluja." Uskomatonta kyllä, se on toiminut. Kaupassa taapero on seissyt karkkihyllyn edessä ja osoittanut karkkeja ja sanonut "kaakki ä-ää". Eikä niitä ole otettu. Joskus olen sanonut, jos on vähän hilkulla, että jaksaakohan taapero vielä kauppaan, että "jos kiukuttaa kaupassa, niin siellä ei saa huutaa, autossa saa sitten huutaa." Kaupassakäyntiä on myös auttanut, kun taapero saa omia tehtäviä. Hän kärryttelee pikkukärryllä ja nostaa kyytiin pussin porkkanaa ja pullapitkon. Myös tämä hedelmäpussien tarrojen laitto on mukavaa puuhaa. Liukuhihnalle tavaroiden laittaminen ja kauppakassien pakkaaminen saavat taaperon tuntemaan, että hänkin osaa. Olen myös ollut hyvin joustava kaupassa näiden tuotteiden avaamisien suhteen. Siis jos on tuote, jonka ostamme, niin olen antanut sen avata. Mielummin näin, kun meluisa huutoitkuraivo-show. 1-2 vuotias vasta opettelee hillitsemään mielitekojaan, ei voi vielä olettaa, että itsesäätely olisi sillä tasolla, että odottaminen aina onnistuisi. Eikä se ole lopulta keneltäkään pois, me maksamme tuotteen eikä lapsi saa kaupassa raivokohtausta, joka särkee kaikkien kaupassaolijoiden korvat ja hermot. Aina on sanottu kaupassa Sohville, että ei saa avata, mutta oppi on mennyt vaihtelevasti perille ja nyt vasta lähempänä 2,5 v hän alkaa oikeasti ymmärtää ja malttaa odottaa autolle saakka. Tämäkin on asia, joka helpottui heti kun aloin ennen kauppaan menoa sanoa Sohville että "sovitaanko, että ei avata pakkauksia kaupassa, vaan vasta autossa, jooko?" ja Sohvi on tähän usein nyökännyt ja sitten kaupasta onkin selvitty ilman avattuja paketteja. Kaupassa voi iskeä myös äkkiseltään selittämätön kiukkukohtaus. Sohvi on raivonnut itsestään aukeaville oville, koska olisi halunnut ne itse avata. Sohvi on heittäytynyt maahan makaamaan, mutta ei keksinytkään mitään mistä raivota. On myös vaan ollut niin kertakaikkisen väsynyt, että on alkanut huutamaan jostain hyvin pienestä asiasta. Ei näitä aina voi ennakoida. Yleensä olen antanut aikaa taaperolle ja ohjannut häntä sitten kohti jotain mielenkiintoista. Kerran olen sitten vaan kantanut ulos, heti kun sain maksettua ostokset, kun on kassoilla tullut se väsyraivokohtaus.   3. Jakaminen on vaikeaa ja leluista tulee riitaa Tätä tapahtuu kaverien kanssa, mutta kotona äiteen ja iskän kanssa myös. Äitee: "Saako äiti leikkiä myös?" Sohvi: "a-haa" (kyllä) Äiti ottaa pikkuauton, Sohvi ottaa sen äitin kädestä pois. Äitee: "Jos haluat, että äiti leikkii sun kanssa, sun pitää antaa yksi auto äitille. Haluatko leikkiä yksin, yksinkin saa leikkiä." ( Tarjoan ihan rehellisesti tätä vaihtoehtoa, joskus hän haluaa leikkiä mielummin yksin, useimmiten kuitenkin haluaisi, että äiti on siinä, mutta kyllä on vaikea keksiä millä lelulla äitin voisi antaa leikkiä.) Usein leikki sujuu parhaiten, kun alan itse rakennella vaikka duploista jotain ja annan Sohvin leikkiä autoillaan. Eli siis juuri tähän ikään sopiva vieretysten leikki- toimii parhaiten. Siinä lomassa välillä voidaan leikkiä jotain pientä yhteistä törmäilyauto -leikkiä. Leikissä autot törmäävät nenäkkäin eikä kummankaan auto halua väistää, sitten kutsutaan poliisiauto paikalle selvittämään asiaa. Usein poliisiautokin joutuu kahnauksen sekaan ja paikalle kutsutaan vielä armeijan auto. Homma on lopulta aika sekasortoista, kun kaikki autot yrittävät vuorotellen tainnuttaa toisiaan autopieruilla. Lopulta autot eivät jaksa enää haistella pieruja vaan hajaantuvat omille teilleen ja tilanne ratkeaa. Tätä leikkiä hän jaksaisi leikkiä ikuisuuden. Pieruhuumori -toimii aina. Jakamisen vaikeus kuuluu 1-3 vuotiaan normaaliin kehitykseen, eikä omistushaluisuudesta tule rangaista tai ylenmäärin torua. Sen sijaan, että tavara palautetaan kiukkuisesti "varasta" toruen oikealle omistajalle, tilannetta puretaan nykyohjeiden mukaan keskustellen. "Matti on nyt surullinen ja itkee, kun veit hänen lelunsa. Ei saa viedä toisen kädestä lelua. Jos haluat Matin lelun voit pyytää sitä häneltä. " Ja Matille kerrotaan, että "Tulit surulliseksi kun Sohvi vei sinun lelusi. Se ei ollut oikein. Sohvin olisi pitänyt kysyä, saako lelua lainata. Ensi kerralla, pidä lelusta tiukasti kiinni, niin ettei Sohvi saa lelua." Sitten annetaan Sohville mahdollisuus palauttaa itse lelu. Jos näin ei tapahdu, niin vasta sitten aikuinen palauttaa lelun. Tämän jälkeen Sohvi voi kysyä Matilta saisiko lelun. Jos Matti ei halua antaa lelua, voidaan sopia että Matti leikkii lelulla hetken ja sitten on Sohvin vuoro, ja sitten taas Matin jne. Useimmiten ihme kyllä, kun esitellään tilanteeseen tämä "lelun pyytämis-metodi" niin molemmat osapuolet kiinnostuvat siitä niin, että toinen pyytää lelua vaikka ojentamalla käden (jos ei osaa puhua) ja toinen antaakin lelun. Ihmeellistä. Tästä aiheesta teen ihan oman postauksen , koska kyseessä on sen verran iso asia. Nyt kun olen lukenut aiheesta enemmän on jotenkin lieventynyt se ajatus, että pitäisi reagoida jotenkin voimakkaasti. Vanhempana itselle tulee tosi syyllinen olo ja tuntuu siltä, että lapsi olisi jotenkin tosi töykeä ja huonokäytöksinen, kun ottaa toiselta lelun. Lapsi kuitenkin vasta opettelee jakamista eikä vielä tiedä/ muista, että lelua voi myös pyytää. Eikä hän tule oppimaan sitä kerrasta eikä sadannesta, vaan sitten kun on tarpeeksi kypsä. Tilannetta helpottaa, jos kaverivanhempien kanssa voi sopia yhteiset säännöt, miten toimitaan kun toisen lapsi ottaa lelun toiselta. Kun omistushalu on huipussaan on joskus myös mukava tehdä kaverin kanssa jotain, missä lelut eivät ole koko ajan osallisena. Esim leikkiä piilosta, käydä uimahallissa tai pulkkamäessä. https://babysparks.com/2019/03/07/what-to-do-when-your-toddler-wont-share/ https://www.parentscanada.com/toddler/why-your-toddler-wont-share-and-why-it-isnt-such-a-big-deal/

Uhmaikä osaa yllättää yhä uudestaan. Jotenkin luulin, että kun uhmikselle selitetään jakamisasia muutamaan kertaan ja kerrotaan, että toiselle tulee surullinen olo, jos ottaa kädestä lelun, niin homma lähtisi sujumaan. Tässä on nyt 1/2 vuotta jankattu samaa asiaa, eikä se ole muuttunut juurikaan mihinkään. Miten voi olla, että Sohvi 2v oppi laittamaan pipon itse päähänsä muutaman yrityksen jälkeen, mutta vaikka jakamista on harjoiteltu satoja kertoja, niin se ei näytä edistyvän. Uhmaikä ja jakaminen eivät näemmä sovi yhteen. En voi ymmärtää miksi lapsi ei jaa leluja? Eniten asiassa hämmentää se, että muuten hän on erittäin avulias ihmisen alku, joka kaupassa nostelee tavaroita kyytiin ja liukuhihnalle ja pakkaa niitä. Synttäreille mennessä hän antaa iloisesti lahjapaketin sankarille tai jakaa saamiaan herkkuja muiden lasten ja aikuisten kanssa. Hän nostaa tippuneen avainnipun ja ojentaa sen oikealle omistajalle. Näin ollen olen tullut siihen tulokseen, että lapseni ei voi olla ”huonokäytöksinen” omiessaan lelujaan. Mikä on siis selitys tälle käytökselle? Asiaa syvägooglattuani löydän nykytrendin mukaisen käsityksen, jonka mukaan se, että 2v ei jaa tavaroita, ei olekaan niin iso juttu. 2 vuotias ei ole kehityksellisesti valmis jakamaan, niin kuin 2 kk vauvakaan ei ole valmis vielä kävelemään. Emme siis voi odottaa lapselta jotain, mihin hän ei vielä kykene. Kaivaudun 2 vuotiaan kehityspsykologiaan. Se, että 2 vuotias ei jaa lelujaan, kuuluu normaaliin kehitysvaiheeseen. Vasta 3 vuotiaana lapsi alkaa olla psykologisesti kypsä oppimaan aitoa jakamista. 2 v ei vielä ymmärrä olevansa muista erillinen ihminen ja yksilö. Hän luulee muiden tietävän, mitä hän ajattelee ja hän luulee muiden ajattelevan asioista samoin kuin hän. Siksi 2 vuotiaan on vaikea ajatella asioita muiden näkökulmasta, kyse ei ole itsekkyydestä, vaan siitä, että hän tosiaan aidosti luulee, että muut ajattelevat kaikesta samoin kuin hän itse. Koska tämän lisäksi impulssikontrolli on vielä heikkoa ja ajan käsittäminen vaikeaa, on lelujen vuorotellen jakaminen vaikeaa. Tavarat ovat 2 vuotiaalle minuuden jatke ja hän alkaa vasta hiljalleen ymmärtää, että on muista erillinen ihminen. Usein kun leluvarkaus on tapahtunut, lasta torutaan ja varastettu lelu napataan lapsen kädestä ja palautetaan napakasti oikealle omistajalle. Se, että yritetään saada jakamista tapahtumaan näin pakottamalla, hidastaa kuulemma jakamisen oppimista. Kukaan ei pidä siitä, että tavaroita otetaan pois, varsinkaan kun ei itse ymmärrä miksi. Ja 2 v ei vielä ymmärrä. Jos lasta toruu tai rankaisee siitä, että hän ei jaa, jakamisesta tulee paha sana ja lapsi ei halua jakaa sitäkään vähää. Mutta kun lapseni nappaa lelun toisen kädestä, se saa minut tuntemaan vanhempana häpeää ja noloutta, eihän nyt noin saa tehdä! Jos lelua ei heti lähdetä palauttamaan, mitä sitten pitäisi tehdä? Sen sijaan, että tavara palautetaan kiukkuisesti ”varasta” toruen oikealle omistajalle, tilannetta puretaan nykyohjeiden mukaan rauhallisesti keskustellen. Tämän lisäksi esitellään vaihtoehtoinen toimintamalli, eli lelun pyytäminen toiselta. Tässä esimerkki: Lelun vieneelle sanotaan: ”Matti on nyt surullinen ja itkee, kun veit hänen lelunsa. Ei saa viedä toisen kädestä lelua. Jos haluat lelun, voit pyytää sitä.” Ja Matille kerrotaan: ”Tulit surulliseksi kun Sohvi vei sinun lelusi. Se ei ollut oikein. Ensi kerralla, pidä lelusta tiukasti kiinni, niin ettei Sohvi saa lelua.” Sitten annetaan Sohville mahdollisuus palauttaa itse lelu. Jos näin ei tapahdu, niin vasta sitten aikuinen palauttaa lelun. Sitten Sohville sanotaan, että voit pyytää lelua Matilta. Sohvi (joka ei vielä osaa puhua) ojentaa kätensä ja ihme ja kumma, Matti antaa lelun Sohville. Tämä onkin uusi mielenkiintoinen leikki, jota voidaan leikkiä. Pyydetään ja annetaan. Tätä ei kuitenkaan leikitä lapselle tärkeillä uni/turvaleluilla, vaan ne siirretään pois leikkien ajaksi. Jos lelun antamisleikki ei kiinnosta, voidaan ottaa vuorotteluleikki käyttöön. Kerrotaan, että Matti saa leikkiä lelulla 1 minuutin ja sitten Sohvi saa leikkiä 1 minuutin” Tämäkin voi tosin olla jo liian pitkä odotus näin pienelle. Sitten kannattaa myös välillä leikkiä leikkejä, joissa ei jaeta tavaroita, niinkuin leikkiä piilosta tai tanssia yhdessä baby sharkin tahtiin. Jakamista tulee harjoiteltua kotona jo huomaamatta arjen askareissa ja lapsi omaksuu sitä perheen tavoista: Syödään yhdessä ruokaa, joka jaetaan kaikkien kesken. Tehdään yhdessä asioita, jotta saavutetaan yhteinen tavoite esim. siivoaminen. Taapero kerää leluja, äiti imuroi ja iskä moppaa. Tehtävät on jaettu ja yhteinen onnistumisen tunne jaetaan. Tässä muita löytämiäni vinkkejä jakamisen harjoitteluun: Näytä esimerkkiä Anna lapsen juoda kupistasi ja kokeilla kenkiäsi. Lapsi tykkää matkia ja imee vaikutteita ympäriltään. Onko sinulle helppoa jakaa herkkuja tai lainata tavaroita? Jos jakaminen on vaikeaa sinulle, on se myös varmasti lapsellesi, sillä hän matkii sinua. Vuorotteluleikit Pyydä lapselta hänen leikkiessään esim. palikkaa. Jos hän ei anna sitä, poistu hetkeksi ja kokeile uudelleen hetken päästä. Näytä myös itse esimerkkiä ja ojenna lapselle leluja. Keskity onnistumisiin Kehu aina kun jakaminen onnistuu. "Oli kyllä tosi kilttiä kun annoit pojalle lelun. Se oli hienosti tehty." Jos lasta toruu voimakkaasti siitä, että hän ottaa leluja toiselta; se vain saa lapsen tuntemaan, että jakaminen on huono juttu ja koko homma on väkinäistä. Rankaisu ei kannusta aitoon hyväntahtoisuuteen ja anteliaisuuteen. Pakotettu anteeksipyytäminen ei myöskään johda tunnetaitojen kehittymiseen. "Olisi hyvä jos pyytäisit anteeksi Matilta, Matille ja itsellesi tulisi hyvä mieli, kun riita on sovittu." on parempi ilmaisu kun "Nyt kyllä pyydät heti anteeksi!!" Tärkeät lelut jemmaan Ennen leikkitreffejä kannattaa laittaa piiloon lapselle kaikista tärkeimmät lelut. Lapsella, niin kuin meillä kaikilla, on oikeus myös omiin tavaroihin, joihin muut eivät saa koskea. Kun jakamisen vaikeus tympii leikkitreffeillä Kannusta lapsia rinnakkain leikkiin, jossa molemmat leikkivät omia leikkejään rinnakkain. Lapset kuitenkin nauttivat toistensa seurasta, vaikka eivät osaa vielä leikkiä yhdessä. Leikkikää välillä leluttomia leikkejä esim. tanssia musiikin tahtiin, piilosta tai puistossa liukumäkeä ja keinumista. Se mitä ainakin itse voisin muuttaa, on selkeästi se, että kysyn jatkossa Sohvilta: saako äiti leikkiä tällä sinun lelulla? Kun näytän, että kunnioitan hänen omia tavaroitaan, niin hän oppii kunnioittamaan muiden omia tavaroita. Vastaus otsikon kysymykseen: Miksi 2 v ei jaa lelujaan?: Hän ei ole vielä tarpeeksi kehittynyt. Tein sitten mitä tahansa tai jätän tekemättä, Sohvi oppii jakamisen vasta, kun on siihen kehityspsykologisesti valmis eli siellä kolmen neljän vuoden kieppeillä. Ja lopulta tämäkin on vain yksi vaihe joka pitää kahlata läpi. Suomeksi löysin asiasta huonosti tietoa. Tässä muutama nettisivu englanniksi, joista sain tähän postaukseen vinkkejä: https://www.healthywa.wa.gov.au/Articles/A_E/Child-development-2-3-years https://www.parents.com/toddlers-preschoolers/development/behavioral/toddlers-do-not-need-to-share/ https://www.babycenter.com/child/parenting-strategies/how-to-teach-your-2-year-old-to-share_63838 https://www.greatkidsinc.org/sharing-is-caringand-a-developmental-milestone/ https://www.is.fi/perhe/art-2000001228955.html

Älkää uskoko niitä otsikoita, joissa luvataan, että lapsi oppii potalle parissa tunnissa tai parissa päivässä. Totuus on, että suurin osa lapsista opettelee tätäkin uutta taitoa useita viikkoja. Ihan niinkuin kävelyä tai puhumista. Kyse ei ole vain pottaan pissaamisesta, vaan opittavia asioita on monta: pissahädän tunnistaminen, pissahädästä kertominen, pissan pidättäminen, housujen laskeminen, potalle istuutuminen. Tämän jälkeen vielä myöhemmin pyyhkiminen, housujen nostaminen ja käsien pesu. Lisäksi jos sattuu olemaan kyseessä vielä uhmaikäinen, niin harjoittelu on entistä haastavampaa. Uhmaikäinen ei tykkää hienovaraisista kehoituksista istua potalle, hän haluaa keksiä sen itse. Hän myös tykkää vaihtoehdoista, Käytkö tällä vai tällä toisella potalla? Käytkö puskapissalla vai potalla? Potalle opetteluun tarvitaan; Housuton taapero, jolla voisi olla edes vähän mielenkiintoa pottailuun Vanhempien stressitön elämäntilanne, ei suuria muutoksia, hyvää mieltä, useita vapaapäiviä (mieluiten kesäloma), asennoituminen eritteiden siivoamiseen lattialta Potta, joka sijoitetaan hyvin lähelle leikkivää taaperoa Paljon hyvää juotavaa Pottaan tutustuminen vauvavuotena tuotti tuloksia, kunnes... Päätin tutustuttaa pikkuiseni pottaan jo hyvin varhain. Luimme erilaisia pottakirjoja (Kirja taaperolle-post) ja potalla sai tehdä kaikkea kivaa, syödä suklaata ja katsella piirrettyjä. Meillä olikin vaihe, jolloin alla vuoden ikäinen vaapero teki aina päiväkakat hienosti pottaan, kun hänet siihen laittoi päikkärien jälkeen istumaan ja juomaan lämmintä maitoa. Koko homma tyssäsi kuitenkin kuin seinään siinä kohtaa, kun äitee oli päättänyt, ettei enää jaksa pukea ja riisua lasta ulos päikkäreille koko ajan, vaan toiset päikkärit saivat jäädä pois. Juuri ne, joiden jälkeen oli kakka tullut pottaan. No ei enää tullut ja potalla istuminen ei käynyt enää millään laatuun, vaan siitä tuli aina suuri vastustus. Äiti oli ihmeissään. Tuntui, että potasta oli tullut ahdistava kummitus. Potta laitettiin piiloon kuukausiksi ja otettiin kunnon "timeout". Homma ei vaan etene Potta otettiin uudelleen esille taaperon lähestyessä kahta vuotta. Uhmaikä toi oman lisämausteensa pottailuun. Sohvi kieltäytyi järjestäen potalle menemisestä ja sai suorastaan raivarit, kun siitä puhuttiinkin. Yritin luoda taaperolle uutta positiivista suhdetta pottaan ja hän sai koristella potan tarroilla. Katsoimme myös pottalauluja youtubesta ( babybum ja cocomelon ). Pottailu ei kuitenkaan kiinnostanut ja hän järjestäen kieltäytyi istumasta potalle. Potta jätettiin näkyville ja tulevien kuukausien aikana aina välillä vihjattiin, että potallekin voisi mennä. Potta-asiaan tuli aina heti vihainen vastustus: ”Ei!” Alkoi iskeä jo epätoivo. Jos Sohvi olisi päiväkodissa niin varmasti olisi tämän homman jo oppinut. Se on niin kova matkimaan muita. Voi kun tämän homman voisi jättää päiväkodin tehtäväksi. Miten tämä ei nyt lähde sujumaan? Olenko ollut liian painostava? Aito kiinnostus pottailuun herää Lopulta siinä 2 vuoden jälkeen huomasin, että pottailu oli alkanut kiinnostaa Sohvia, mutta ei kotona, vaan muualla. Hoplopin wc:ssä hän halusi usein potalle istumaan. Mitään ei koskaan pottaan tullut, mutta homma kiinnosti. Myöskin uimahallissa oleva potta herätti kiinnostusta. Aavistelin, että nyt kun itse vaan jaksaisin niin alkaisi olla hyvä hetki kokeilla jättää päivävaipat pois. Se tarkoittaisi pissalätäköitä lattialla ja pissapyykkien pyörittämistä. Ei vaan houkuttele, ei yhtään. Toisaalta, jätemaksut vähenisivät 20e/kk ja vaipparahoja säästyisi 60e/kk:ssa. Eli 80e/kk säästöä... no motivoihan se. Pottaharjoitukset alkavat Sohvin ollessa 2,5 v tuli arkeen sopiva hetki. Oli sopivan tylsä arkiviikonloppu, hyviä yöunia kaikilla takana, ei ylimääräisiä stressitekijöitä. Pottailu alkoi sattumalta, kun Sohvin vaippa oli lauantaiaamuna herätessä kuiva. Otin vaipan pois ja kerroin, että tänään ei käytetä ollenkaan vaippoja, vain pottaa. Laitoin Sohvin päälle vain sukat ja ylipitkän t-paidan. Käärin muutaman isoimman maton pois ja laitoin kylppäriin ämpärin tulevalle pyykille. Sohvi sai aamupalan lisäksi vielä mehutripin, jotta saataisiin harjoittelutilanne päälle. Sohvi alkoi pikkuhiljaa olla silminnähden pissahätäinen ja yritti mennä vessasta hakemaan vaippaa ja sanoi että "äiti vaihtaa”. "Ei äiti tänään vaihda kun tänään pissataan pottaan." vastasin. Kannustava ja ystävällinen potalle kehottaminen ei onnistunut, vaan siitä seurasi jyrkkä kieltäytyminen. Parit ekat pissat Sohvi pissasi huoneensa lattialle duploleikin lomassa. Hän yllättyi aina tilanteesta ja jäi paikoilleen seisomaan, kunnes olin siivonnut pisut pois. Yritin suhtautua asiaan positiivisesti, mutta realistisesti: ”Hupsis, tuliko pissat. Ei haittaa, mutta ensi kerralla mene potalle, jooko. Kun tulee hätä sano äitille, että potta. Ei pissata lattialle, eihän.” Välillä Sohville laitettiin pikkuhousut, mutta ne tuntuivat ehkä vähän vaipoilta, sillä ne tuli kasteltua aina märiksi, joten paras tilanne oli kun ei ollut housuja ollenkaan. Leikin Sohvin kanssa hänen huoneessaan, jonne potta oli sijoitettu, jotta se olisi heti saatavilla kun tilanne tulee. Sohvilla kesti kauan uskaltaa pissata pottaan. Ensin sinne tuli muutama tippa jota hurrattiin ja taputettiin kovaa. Sitten hetken tepastelun jälkeen lopulta saatiin ne isot pisut! Ja voi sitä riemua taaperon kasvoilla. Kyllä näki, että hän oli ylpeä itsestään ja uudesta taidosta, jonka oli oppinut. Palkinnoksi jatkettiin duploleikkiä yhdessä. Aina kun pissa oli tulossa, taapero tepasteli paikoillaan hätäisesti. Siitä aavistin, että kohta lirahtaa. Pikkuhiljaa Sohvi rupesi myös kertomaan itse että nyt on pissa tai kakka. Loppujenlopuksi viikonlopun saldo pottaan oli yhdet pisut ja yhdet kakat kumpanakin päivänä. Sunnuntai iltana juttelin mieheni kanssa, että mites nyt jatketaan? Tarkoittaako tämä, että Sohvi on valmis pottailuun vai ei ole? Sitten hoksattiin kysyä Sohvilta ja kun Sohvi sanoi ”Potta tykkää!” Oli homma selvä. Tätä jatketaan! Ja olihan sen huomannut miten taapero nautti uuden taidon opettelusta ja onnistumisen kokemuksista. Stressiä ja huonoja yöunia Kuin kohtalon ivaa, alkuviikko ei alkanutkaan hyvin. Elämään tuli stressitekijöitä ja huonoja öitä. Maanantaina yllätyin siitä, että vaikka laiskana laitoin Sohville housuvaipan, hän kuitenkin tuli sanomaan "potta" tai "pissa" ja istui vielä sujuvasti potalle tekemään pisut. Kuitenkin kun viikko jatkui ja vastoinkäymiset ja stressi lisääntyivät, jäi pottailu lopulta torstaihin mennessä kokonaan pois. Eli se oli suoraan verrannollinen vanhempien stressitasoon, jaksamiseen ja mielenkiintoon asiaa kohtaa. Kun vanhempien voimavarat siivota eritteitä laskee niin eipä huvita taaperoakaan opetella pottailua. Kesällä alkaa puskapissailu ja vaipat jäävät pois Tämän jälkeen pottailussa oli parin kuukauden tauko. Ajatuksissa oli kesällä aloittaa pottaharjoittelut ja niin lopulta tehtiinkin kesäkuun lopussa, kun säät suosivat. Kesällähän on ihanaa, kun voi pissata myös ulkona. Lisäksi Sohvi sai päälleen kivoja kesämekkoja, niin housuja ei tarvittu ollenkaan. Eikä niitä voinut pariin viikkoon pitääkään, sillä heti kun neidillä oli pikkupöksyt jalassa, niin pisut ja kakat tulivat järjestäen pöksyihin, niin paljon ne tuntuivat vaipoilta. Mutta ilman housuja pottailu sujui jo ihan hyvin. Äitiä jännitti lujaa lähteä ekaa kertaa kauppaan vaipattoman vesselin kanssa. Sohvi kuitenkin ilmoitti ettei halua vaippaa ja pakkohan se oli uskoa. Kauppareissut sujuivatkin ilman vahinkoja. Sohvi yleensä vastusti potalle kehoitusta, mutta kun luvassa oli kiva kauppareissu, niin pottailu ennen lähtöä sujui mukisematta, kun tiedossa oli jotain kivaa. Viikon kohdalla oltiin ekaa kertaa mummulassa ilman vaippoja ja siellä Sohvi ilmoitti äitille, että "vessa" ja vain pieni liraus ehti tulla pöksyihin kun jo päästiin potalle. Vahinkoja kuitenkin tuli vielä keskimäärin kerran päivässä. Joko hetkeksi laitettuihin housuihin, tai sitten losottaen lattialle. Tämä ei kuitenkaan harmittanut itseäni yhtään, sillä vihdoinkin Sohvin asenne oli kohdallaan: hän ei halunnut enää vaippoja. Tai muutaman kerran taisi haluta, ihan vaan kun oltiin kotosalla. Ei niihin tainnut mitään tulla, mutta halusipa hetkeksi kokeilla miltä ne tuntuivat ja laitoin kyllä aina vaipan pyydettäessä. Luotin siihen, että ei Sohvi täysin vaippoihin enää palaa vaikka niitä välillä haluaakin kokeilla. Housujen kanssa Sohvilla oli se ongelma, ettei hän osannut laskea housuja alas. Sitä ruvettiin pikkuhiljaa harjoittelemaan ja se alkoikin sujua koko ajan yhä paremmin. Ja sitä myöten Sohvi oppi olemaan pissaamatta housuihin ja voitiin ottaa housut jo käyttöön ilman pelkoa, että ne heti kastuisivat. Sohvi keksi myös hienosti harjoitella pissan pidättämistä. Hän meni ulos nurmikolle pissalle ja hakeutui pihapolun laattojen päälle. Hän halusi pissata vähäsen jokaiselle kuudelle laatalle ja harjoitteli/leikki tätä muutaman kerran. Lisäksi oli hauskaa pissata kukan päälle tai puunjuurelle. Sohvi selvästi tykkäsi kun sai ulkona valita itse mihin pissaa. Sanoisin, että meillä meni ekat 3 viikkoa niin, että kerran päivässä tuli yksi vahinko. Mutta jo toisella harjoitteluviikolla Sohvi meni usein itsenäisesti vessaan kun hätä tuli, kaatoi potasta pisut pönttöön, painoi huuhtelunappia ja pyyhki pepun wc-paperilla. Aina ei tosiaan edes tiedetty, että Sohvi oli käynyt wc:ssä, muuta kun pisutipoista potan pohjalla. Kolmannen viikon lopulla Sohvi osasi jo laskea ja nostaa omat housunsa ja lähinnä saattoi joskus lirahtaa lusikallinen pöksyihin ennen kun hän ehti potalle. Tässä kohtaa Sohvi myös kieltäytyi yövaipasta joten päätimme testata yön ilman. Ja totta se oli, yövaippaa ei enää tarvittu, vaikka satunnaisesti yöllä saattoikin lirahtaa lusikallinen pisua housuun vielä pidemmän aikaa. Yövaippahan saattaa olla käytössä vielä muutaman vuodenkin päiväkuivaksi opettelun jälkeen ja se on ihan normaalia. Meillä sattui nyt käydä näin. Loppujen lopuksi me lähdettiin kokeilemaan yhtä viikkoa. Viikon jälkeen vaikutti niin hyvältä, että päätettiin kokeilla vielä toinen viikko. Kun sekin meni vain yhdellä vahingolla/pv niin tiesin, että tästä tää lähtee. 5 viikon kohdalla Sohvi oli päivä- ja yökuiva. Ainoastaan pieniä lirahduksia saattoi tulla satunnaisesti pöksyihin. Ja voisin kuvitella että isompikin vahinko voi vielä käydä jos on mielenkiintoista tekemistä eikä malta käydä pissalla. Mutta vaipat on nyt taakse jäänyttä elämää. Uhmaikä ja potalle opettelu - helppo homma vai mahdoton tehtävä? Sanoisin, että se riippuu siitä, onko taapero itse valmis pottailuun ja jaksavatko vanhemmat siivoilla ja pyykätä. Painostamalla ja pakottamalla homma ei ainakaan onnistu, eikä jos haaveissa siintää nopea oppiminen. Toisaalta on myös lapsia, jotka oppivat homman kerrasta kun ovat itse siihen valmiita ja kiinnostuneita tai matkivat isompia sisaruksiaan. Mutta jos homma ei lähde parissa kolmessa päivässä yhtään sujumaan, kannattaa ottaa kunnolla etäisyyttä potta-asiaan ja kokeilla kuukauden parin päästä uudestaan. Mihinkäs tässä on kiire, valmiissa maailmassa. Kaikki me on opittu lopulta käymään wc:ssä.

Sohvin uhmaikä alkoi rytinällä jo 1,5 v iässä. Tähän olen koonnut omia uhmaikä kokemuksia yhteen nippuun postauksien ja kuvien muodossa: 1.Kun uhmaikä alkoi ymmärsin pian 2 asiaa Uhmaikä ei kolkuta oveen, vaan se rynnistää sisään. Käsittelen suloisen tyttäreni yhtäkkisen suurta käytöksen muutosta suloisesta pikkutaaperosta raivoavaan pikkuihmiseen. Kun Sohvin uhmaikä alkaa, joudun huomaamaan, että itsellänikin on selkeitä puutteita tunnetaidoissa. Onko vanhemmalla oikeus näyttää omia tunteitaan vai pitääkö ne laittaa johonkin lokeroon? Miten ihmeessä pysyisin itse rauhallisena uhmiksen raivotessa? 2. Uhmaikä koettelee kaikkien hermoja -5 vinkkiä uhmiksen raivareihin Tärkeimmät asiat, jotka opin Sohvin uhmaiän tunnemyrskyistä (ja omista) selvittyäni. 3. Mitä tehdä kun lapsi lyö ja puree vanhempiaan Sitä tuntee itsensä avuttomaksi kun lapsen käytös muuttuu yhtäkkiä aggressiiviseksi. Tässä kokemuksia Sohvin käytöksestä 1,5-2,5 vuotiaana. 4. Mitä tehdä kun taapero hakkaa päätään lattiaan? 5. Kuinka opettaa tunnetaitoja lapselle -kun ei itsekään osaa Havahduttavaa tässä vaiheessa elämää huomata, kuinka vajaavaiset ovatkaan omat tunnetaidot. Mutta ei se auta muu kuin ryhtyä niitä opettelemaan, jotta voisi antaa lapselleen parempaa esimerkkiä. Mutta kyllä menee hitaasti oppi päähän äiteelle. Tässä vielä 2 postausta, joissa Sohvin ja äiteen kirjasuosituksia. Joukossa on useita tunne-elämää ja tunnetaitoja käsitteleviä lastenkirjoja. Niistä on ollut äiteenkin hyvä aloittaa tämä tunnemaailman opiskelu. Mikä kirja 2 vuotiaalle? Kirjavinkkejä taaperolle Äiti pyytää anteeksi ja halaa.

Usein puhutaan lasten tunnekasvatuksesta, mutta vanhemman tunnetaidot ovat harvemmin tapetilla. Olen usein pohtinut, kuinka voin opettaa lapselle tunnetaitoja, kun en itsekään osaa? Uhmaikäisen kanssa vanhemman omat hermot saattavat jatkuvasti olla koetuksella ja käämi palaa tämän tästä. Mitä enemmän stressitekijöitä vanhemman ja lapsen mielen päällä on, sitä herkemmin leimahtaa riita asiasta kun asiasta. Koska vanhempi on kuitenkin se, josta lapsi ottaa esimerkkiä, olen todennut kantapään kautta, että olisi hyvä myös kehittää omia tunnetaitoja niin, että pystyisi pysymään rauhallisena. Tähän asiaan etsin vinkkejä ja löysin tämän pinnasuunnitelman kirjasta: Hyvän vanhemman salaisuus. Käytännössä pinnan pidennyssuunnitelmaan kootaan itselle sopivimmat oman mielen rauhoittelukeinot, haluamassasi järjestyksessä. Itselleni koostin kuvassa olevan suunnitelman. Pinnan pidennyssuunnitelman avulla sekä vanhemman, että lapsen tunteet pysyvät turvassa. Vanhemmalla on oikeus tuntea kiukkua, mutta suunnitelman avulla, se pysyy mittasuhteissaan. Kummankaan tunteet eivät tule ylijyrätyiksi, eikä vanhemmalla räisky yli. Kirjassa ehdotettiin esimerkiksi hyräilemään mielessään lempikappalettaan, mutta jostain syystä minulle tuli mieleen "Ain`t no mountain high enough" vuodelta 1967(tarkistin). Se ei ole lempikappaleeni, eikä löydy edes spotifyn soittolistoiltani. Jostain se vaan putkahti mieleeni ja sillä on ollut minuun rauhoittava vaikutus. En edes muista kappaleen sanoja juuri tuon enempää, mutta se maadoittaa minut heti. Testattuani suunnitelmaa, yllätyin siitä, että jo kaksi ensimmäistä asiaa listalla auttoi minua tarpeeksi: 1. Ihan se, että otin pari metriä etäisyyttä, vein vaikka astioita pois keittiöön. 2. Aloin hyräillä tuota biisiä. Muuta ei tarvittu ja pysyin riitatilanteessa rauhallisena vanhempana ja hermoni saivat pitkän jatkopalan. Sain jonkinlaista suhteellisuudentajua ja ajattelin: " Uhmiksen kiukku menee kohta ohi, ehkä voitaisiin sitten muovailla hetki muovailuvahaa, se voisi rauhoittaa molempia." Pysyin vanhempana, enkä taantunut huutamaan uhmikselle takaisin. Jokainen kokoaa oman, itselle sopivan pinnan pidennyssuunnitelman. En muista tarkkaan mitä vaihtoehtoja kirjassa lueteltiin, mutta niitä voi keksiä itsekin lisää. Suunnitelmassa voi olla esim. seuraavanlaisia keinoja: huokaan syvään sanon ääneen, että hermot menee kohta otan etäisyyttä, omaa tilaa, kerron että menen vessaan hetkeksi rauhoittumaan ja laitan oven lukkoon hyräilen lempikappalettani mielessäni tai ääneen lasken hitaasti kymmeneen keskityn hengittämiseen haen kuulosuojaimet hetkeksi päähän juon lasin kylmää vettä pesen kasvoni kylmällä vedellä silitän omia kasvojani Lapsille (ja miksei meille aikuisillekin) voi myös kehittää kiukkuhetkiin oman TUNNEensiapulaukun tai leijonankesytyskorin. Lue lisää täältä.

Tässä koosteena kaikki tunnekirjat, joita olen nyt Sohvin kanssa lukenut sieltä 1,5 vuotiaasta tähän 3 vuoden ikään. Mikä tahansa näistä on hyvä tunnetaidot -kirja lapselle ja myös vanhemmalle, joka on vähän hukassa omien tunnetaitojensa kanssa. Kirjat tuovat esille tunteiden käsittelyä hieman eri näkökulmista. Paras taaperoikäiselle on ollut näistä: Daynes; Mitä tunteet ovat?-luukkukirja. Toiseksi paras on ehkä ollut Kysy ja kurkista! tunteet- kirja luukkujensa vuoksi, vaikka se onkin enemmän koulumaailmaan sijoittuva. Mutta kaikkia näitä on kyllä luettu paljon ja äidinkin tunnetaidot ovat näiden avulla kehittyneet. Lopussa on vielä paras vanhemmille löytämäni tunnekirjaopas: Hyvän vanhemman salaisuus . Siitä saa konkreettisia neuvoja niihin tilanteisiin kun ei ole ihan varma, toimiiko nyt oikein vanhempana. Kirjan ydin on lempeä lähestyminen vanhemmuuteen ja kasvatukseen. Esittelyssä siis seuraavat kirjat: Fiksut faktat: Mitä tunteet ovat? Aada ja kiukkuleijona Kysy ja kurkista! Tunteet Monen sortin tunteet Hyvän vanhemman salaisuus Mitä tunteet ovat? Daynes, Katie Näitä meille suomalaisille vaikeita asioita, joita tunteiksi kutsutaan ruoditaan ihan kunnolla esimerkkitilanteiden kautta. Kirjan jokainen sivu on kauttaaltaan täynnä avattavia luukkuja, joten lapsi on hyvin aktiivisesti mukana koko ajan. Sohvi tykästyi tähän kirjaan niin, että sitä luettiin kyllä alkuun joka päivä. Tässä tuli hyvää tietoa tunnevammaiselle äidillekin . Käsittelyssä on tunteiden yleistiedon lisäksi; ilo, suru, viha ja pelko. Lopuksi on vinkkejä tunteiden käsittelyyn.  Kirjan tekemisessä on ollut mukana asiantuntijapsykologi. Ehkä yksi kohta jäi silti mietityttämään. Luukun päällä on kysymys: ”Miten voisin piristyä?” Luukun alta paljastuu ohjeeksi: ”Ajattele jotain muuta ja yritä hymyillä. Hymyily itsessään tekee sinusta iloisemman!” Voin sanoa että ei ihan tänne kaamoksen keskelle vakuuta tuo. Aika pinnallinen ohje, jos joku on oikeasti masentunut tai allapäin. Toisaalta tässähän ollaan suomalaisen kulttuurin ytimessä: vaikeat tunteet lakaistaan maton alle. Henkilö 1 kertoo: ”Äitini kuoli.” Johon henkilö 2 vastaa: ”Ajattele jotain muuta ja yritä hymyillä.”  No en kuitenkaan haluaisi, että sama jatkuu seuraavalle sukupolvelle, joten lukiessani tätä Sohville, yritän keksiä tuohon itse paremman vastauksen.. vaikka ”Hakeudu toisten seuraan ja kerro miksi olet allapäin, tehkää yhdessä jotain kivaa”. No se on vain yksi luukku ja siinäkin ehkä joku käännöskukkanen tullut? Yleisesti luukuista paljastuu hyviä ohjeita esim. yhdessä luukussa on kysymys: ”Haittaako jos itkettää?” ”Ei! Itkun jälkeen olo on usein parempi. Kun itket, muutkin huomaavat, että sinua sattuu tai harmittaa ja he voivat yrittää auttaa. Aada ja kiukkuleijona Riihonen, Riikka Tämä on yksi Sohvin suosikeista. Tässä on ollut yhtenä tekijänä psykologi. Kirjassa kerrotaan miten tärkeä tunne on kiukku. Kiukku on vertauskuvallisesti leijona, joka suurenee sen mukaan miten vihaiseksi tuntee itsensä. Kun kiukku on liian suuri saattaa tulla tehdyksi jotain typerää. Siksi opitaan tunnistamaan milloin kiukku on karkaamassa käsistä. Askarrellaan kiukkumittari (en ole vielä tehnyt tätä mittaria Sohville vaikka se on kyllä kirjan lempparisivu. ) Sitten kootaan leijonan kesytyskori, jossa on rauhoittavia tarvikkeita kiukkuleijonan kesytystä varten. Lopussa on vielä hyvää tunnetietoa vanhemmalle luettavaksi. Tästä sain itse opiksi juuri sen, että miten kiukkuiseen lapseen tulisi suhtautua. Ennen otin silmiäni pyöritellen etäisyyttä raivoavaan uhmikseen, mutta nyt opettelen olemaan ihan vaan lähellä, saatavilla ja ehkä silittämään selkää. Pahimman kiukun väistyttyä Sohvi saattaa tulla syliin ja sitten vasta sanoitetaan tilannetta ”Suutuit kun et saanut itse laittaa valoja päälle, ja se harmittaa sinua. Voit laittaa ne ensi kerralla päälle.” Eli ihan turha sanoa mitään silloin kun toinen raivoaa. Ei se aina todellakaan näin vielä mene, mutta äitee opettelee. Lisää tunneasioista postissa: (Kuinka opettaa tunnetaitoja lapselle -kun ei itsekään osaa) Sohvi on vielä niin pieni (2v) että joudun vielä yksinkertaistamaan jokaisen sivun 1-2 lauseeseen, koska Sohvi on pian jo kääntämässä sivua, että päästään hänen lempikohtiinsa; pyörremyrskyyn ja kiukkumittariin. Vaikka oikeasti tarina on kyllä lyhyt ja ytimekäs vähän isommalle lapselle. Kysy ja kurkista! Tunteet Bryan, Lara Tämä kirja on täynnä järkeviä ohjeita ja vinkkejä erilaisiin tunnetilanteisiin. En keksi mitään mikä häiritsee tai tuntuu oudolta ohjeelta. Kuitenkin 2,5 vuotiaalle kirja on vähän turhan sekava ja haastava. ”Mitä tunteet ovat” -kirja  oli hyvin selkeä, sillä joka aukeamalla käsiteltiin vain yhtä tunnetta eli toistoa oli paljon ja idea oli selkeä. Tämä kirja ei toimi yhtä hyvin näin pikkuisen kanssa, vaikka joka sivu onkin luukkuja täynnä. Tässä ei oikeastaan ole mitään punaista lankaa vaan luukut ovat täynnä kysymyksiä tunteista ja luukun alla on vastauksia ja neuvoja. Teksti on paikoin kovin tieteellistä ja täynnä hankalia sanoja 2 vuotiaan ymmärtää, kuten: reagoida, aivojen kemikaalit, samoissa tilanteissa. Monet kirjan esimerkit ovat koulumaailmasta, joten ajattelisin, että kirja sopisi parhaiten eskarilaisesta ylöspäin. Toisaalta varmaan ei mene kun vuosi tai kaksi, kun Sohvikin kiinnostuu tästä jo enemmän. Nyt hän on kiinnostunut lähinnä kuvituksen yksityiskohdista kuten kakkakasasta tai nallesta.  Yksi ajatuksia herättänyt luukku meni näin: ”Miksi vanhempani eivät ymmärrä minua?” -”Luultavasti he yrittävät ymmärtää, mutta on vaikea tietää mitä toinen ajattelee?.. varsinkin silloin kun ikäeroa on paljon. Voit auttaa vanhempiasi kertomalla ajatuksistasi ja tunteistasi.” Tämän voi allekirjoittaa varmasti moni aikuinenkin, jonka ajatukset eivät edelleenkään kohtaa omien vanhenevien vanhempiensa kanssa. Ja sitten pitäisi uskaltaa sanoa ääneen mitä oikeasti ajattelee ja tuntee, koska muuten asia ei ainakaan saa edes mahdollisuutta tulla ymmärretyksi.  Kirja on aikaansa sopiva: siinä verrataan emojien tunteita ja soitetaan vaarille videopuhelu. Lopussa on hyvä tunnepyörä, missä on emojein kuvattuna eri tunteita. Uskon, että tunnepyörä tai koko kirja sopii hyvin keskustelun avaukseksi, jos lasta painaa jokin, mistä aikuinen ei oikein saa itse kiinni, tai mitä lapsi ei osaa selittää. Monen sortin tunteet Brooks, Felicity ym. Tämä tunnekirja on selkeä ja johdonmukainen ja tekstit ovat hyvin lyhyitä jo 2 vuotiaankin ymmärtää. Kirja haastaa jatkuvasti keskustelemaan ja ihmettelemään lapsen kanssa: ”Keho viestii erilaisista tunteista monin tavoin. Tutki kuvan henkilöiden ilmeitä ja asentoja. Saatko selville, miltä heistä tuntuu?” Sohvi tutkii kuvia ja eläytyy hahmojen tunteisiin ”ikkee, oijjoi” ”huutaa” jne. Eli tämä oli yllättävän hyvä ostos jo nyt, vaikka on selkeästi suunnattu vähän isommille. Kirjassa on paljon pieniä kuvitettuja tarinoita eri tilanteista, joten Sohvi jaksaa keskittyä tarinoihin. Tämä kirja on siitä erilainen kuin mikään muu tunne-kirja mitä olen nyt lukenut, että tässä kirjassa puhutaan siitä, miltä tunteet tuntuvat kehossa ja minkä värisiä ne voisivat olla. Kirjassa myös opetetaan lasta pääsemään negatiivisten ajatusten kierteestä pois esim. näin ”Roosan perheellä on aina kaikkea uutta ja hienoa, meillä ei ole koskaan mitään” positiivinen ajatus: ”Perheeni on minulle rakas. Meillä on hauskaa vaikka emme hanki koko ajan uutta”. Hyvän vanhemman salaisuus Julia Pöyhönen ja Heidi Livingstone, kuvitus Jenni Kuhalainen Olen saanut kaikista lapsille suunnantuista tunnekirjoista ahaa-elämyksiä, mutta silloin kun kaipaat todella jotain, joka auttaa sinua juurikin vanhempana tunteiden viidakossa, suosittelen tätä kirjaa. Sanoisin, että tämä kirja käsittelee laajasti vanhempien omia tunnetaitoja ja antaa kullanarvoisia ajatuksia haastaviin tilanteisiin lapsen kanssa. Tämä löytyy myös e-kirjana kirjastosta ja minulla kävi hyvä tuuri, sillä sain sen heti luettavakseni, kun inspiraatio iski. Kannen perusteella luulin, että kyseessä on ehkä jokin opinnäytetyön pohjalta koottu "lasten kasvatus opas". Kansikuva ei aivan tee kunniaa tälle kirjalle, vaikka sisäsivujen sarjakuvat ovatkin aivan loistavasti kuvitettuja ja todella samaistuttavia. Kirjan ovat kirjoittaneet perheiden tukemiseen, lapsen kehitykseen ja tunnetaitoihin erikoistuneet psykologit Julia Pöyhönen ja Heidi Livingstone. Pidin kirjan vireestä. En kertaakaan kokenut vanhempana syyllisyyttä vaan paljon paljon rakkautta. Ja lopulta kirjan suljettuani, koin että tiedän paremmin millainen vanhempi haluan olla ja koin, että olen hyvä vanhempi. Tässä muutamia minuun kolahtaneita poimintoja ja oivalluksia kirjan sivuilta: "Käsittelemättömät tunteet voivat arjessa aiheuttaa epämääräisiä oireita, esimerkiksi väsymystä, stressiä, ärtymystä, uniongelmia, masennusta, ahdistusta tai erilaisia fyysisiä oireita, kuten vatsakipuja. Torjuttuihin tunteisiin pätee erityisen hyvin sanonta minkä taakseen jättää sen edestään löytää - usein korkojen kera." "Monelle vanhemmalle on tyypillistä esimerkiksi yrittää suojata lasta omalta ärtymykseltään joustamalla yli sietorajojensa ja yrittämällä väkisin torjua kiukun tunnetta, joka kuitenkin koko ajan kasvaa voimakkaammaksi, kunnes kuppi menee nurin." Kirjassa esitellään itse koostettava turvasuunnitelma vanhemman oman kiukun kohtaamiseen. Listasta voi valita itselle sopivimmat keinot, parhaassa järjestyksessä. "Tunteen empaattinen hyväksyminen vie jo pitkälle." Tässä kirjan neuvojen avulla koottu oma turvasuunnitelmani kovan kiukun yllättäessä: 1.kerron ääneen omista tunteistani: nyt suututtaa, tarvitsen oman hetken 2.vetäydyn omaan rauhaan vessaan hetkeksi 3.huokaan 2.hyräilen rauhoittavaa kappaletta "ain`t no mountain high enough" 4.ajattelen että pystyn tähän, kaikki järjestyy Kirjassa käsitellään silmiä avaavasti myös lasten ongelmakäyttäytymistä: "Haastava käyttäytyminen kertoo lapsen tarvevajeesta Kun lapsesi käyttäytyy huonosti, hän tarvitsee jotakin. Kehotarpeet: Onko lapsen kehossa tasapainoinen olo? (esim. kylmä/kuuma/nälkä) Turvatarve: Onko lapsella turvallinen olo? Yhteystarve: Kokeeko lapsi että olemme yhteydessä toisiimme? Arvostuksen tarve: Kokeeko lapsi olonsa arvostetuksi? Itsenäisyystarve: Saako lapsi toimia itsenäisesti ja toteuttaa omia ideoitaan." Tämä auttaa ymmärtämään, kuinka lapsen ongelmakäyttäytymisen taustalla on aina jokin vaille jäänyt tarve. Kun tarve tulee täytetyksi, ongelmakäyttäytyminen häviää ja kaikkien elämästä tulee helpompaa. Tässä yksi hieno oivallus kirjasta: "Voit ihan hyvin kieltää lasta silppuamasta mainoslehtisiä uusilla saksilla tuhansiksi suikaleiksi olohuoneen matolle. Mutta ihan yhtä hyvin voit antaa lapsen jatkaa hienomotoristen taitojen ja luovuuden omatoimista kehittämistä sillä välin, kun itse juot rauhassa iltapäiväkahvia." Hmm... Minä valitsen kahvitauon! Useissa kirjan esimerkeissä vanhemmat keksivät luovia ja kekseliäitä ratkaisuja erilaisiin hankaliin arjen tilanteisiin, kuten hammaspesuun, nukkumaanmenoon tai uhmakohtauksen. Esim. näin: ”Hammaspesurobotti käynnistyy polvesta painamalla ja sammuu nenästä painamalla!” Koen jopa hieman kateutta siitä miten kekseliäitä muut vanhemmat ovat olleet. Mutta ehkä jokaisella on se jokin yksi hieno temppu. "Vanhemmalla on oikeus kaikkiin tunteisiin. On mahdollista olla samaan aikaan vihainen ja johdonmukainen ja toimia lapsen tarpeet huomioivalla tavalla." "Vanhemmat usein tuntevat syyllisyyttä siitä, että hermostuvat lapsilleen ja huutavat, sillä he pelkäävät antavansa huonoa mallia tunnekäsittelystä. Asiaa voi katsoa myös toisesta näkökulmasta: vanhempi tulee antaneeksi mallia siitä mitä voi tehdä tunnekuohun jälkeen palauttaakseen yhteyden muihin." Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi kaikille vanhemmille. Kirjan lukuisat esimerkit herättävät lämpöä ja rakkautta. Kirja vahvisti ajatustani siitä, että voin olla vanhempana salliva, joustava ja silti turvalliset rajat asettava. Joustavuus ja rajojen asettaminen eivät poissulje toisiaan. Rajat asetetaan asioihin, jotka ovat erittäin tärkeitä (kiviä ei heitetä toisia päin, koiraa ei potkita, ruuhkaisella parkkipaikalla pidetään kädestä kiinni). Turvallisissa asioissa voi ja saa joustaa, sillä se antaa lapselle erittäin tärkeän esimerkin kompromissien tekemisestä. Kirjan mukaan kompromissien tekeminen on erittäin tärkeä taito lapselle kaikissa hänen tulevissa ihmissuhteissaan ja minä kyllä komppaan tätä.  Olen kamppaillut myös tämän asian kanssa: joustanko liikaa kun toisaalta käsketään olla johdonmukaisia. Tämän kirjan luettuani, minussa on vahvistunut ajatus siitä, että se missä ollaan johdonmukaisia, on turvallinen arki. Se, että johdonmukaisesti vanhempana pidän huolta siitä, että tarjoan säännöllisen rytmin lapselleni. Meillä toistuu ruokailut tiettyinä aikoina, päikkärit, leikkiaika, iltatoimet ja nukkumaanmeno. Siitä koostuu turvallinen arki. Se, syökö hän ruualla ei ole niin oleellista tai se nukahtaako hän juuri tänään päikkäreille ei ole oleellista, vaan se, että nämä toiminnot tarjotaan suunnilleen samoihin aikoihin. Minusta se on johdonmukaisuutta, eikä se poissulje joustavuutta. Voin antaa hänen syödä jätskin aamupalaksi, kunhan se ei toistu joka päivä. Voin lukea vielä kaksi kirjaa, vaikka aluksi sovittiin, että kolme riittää. Lapsi on kuin peili, jos minä olen joustava ja kykenen kompromisseihin, myös hänestä kasvaa joustava, kompromisseihin kykenevä.

Tässä postissa: Tunteiden ensiapuboxi (lapsille ja vanhemmille, joilla on jo isommat lapset) Rentoutumisboxi (erityisesti meille vanhemmille) Kiukkuleijonan kesytyskori (lapsille) Etsiessäni apua tunteiden säätelyyn vanhempana , löysin sattumalta HUS:in facebook sivuilta tällaisen tunteiden ensiapuboxin. Tämä ensiapusalkku käy erilaisiin voimakkaisiin tunneryöppyihin. Tunnetaidot vahvistuvat vain tuntemalla ja opettelemalla tunteiden tervettä hallintaa. Tunteitahan ei voi eikä pidä täysin hallita, (ei varsinkaan lakaista maton alle), mutta yliryöpsähdyksiä on hyvä opetella hieman rauhoittamaan niin, että järkevät ajatukset saavat myös tilaa pään sisällä. Tämä boxi on suunniteltu lapsille, nuorille ja nuorille aikuisille, mutta me paatuneet vanhemmatkin joskus hyötyisimme varmasti ainakin jonkinlaisesta rentoutumisboxista kun arki kuormittaa. Ainoa syy miksi tämä ei ehkä toimi useimmille vanhemmille on se, ettei pienten lasten vanhemmilla useinkaan ole aikaa/mahdollisuuksia mennä tonkimaan rauhoittumisboxia, kun raivokas uhmaikäinen huutaa ja heittelee tavaroita. Helpoin ja nopein vanhemmille tarkoitettu tunteiden rauhoituskeino on itselle ollutkin pinnanpidennys suunnitelma . Mutta kun lapsi kasvaa niin että osaa itse hakeutua oman boxin äärelle niin sitten vanhempikin voisi riitatilanteessa hakeutua oman boxinsa ääreen ja kummankin rauhoituttua voisi sitten keskustella riitatilanteesta yhdessä rauhassa. Ensiapulaukun sisällön avulla suurimmista tunnekuohuista ja hankalista olotiloista pääsee hieman seesteisempiin tunnelmiin. Kun tunne rauhoittuu, kykenee tarkemmin miettimään mikä sai minussa aikaan näin voimakkaan tunteen? Mitä voisin jatkossa tehdä jos sama asia toistuu? Ehkä näitä boxeja voisi käyttää vuoronperään. Aluksi tunteiden ensiapuboxi ja kun on vähän rauhoittunut niin sitten voi avata rentoutumisboxin ja miettiä kahvin ja tuoksukynttilän äärellä, että mikäs nyt pipoa kiristää? Tunteiden ensiapuboxi -kun vihastuttaa, ahdistaa, surettaa tai muuten olo on kurja Sisältää esim. seuraavia asioita: 1.Stressilelut Joitakin meistä rauhoittaa jonkun asian pyörittely käsissä. Stressipallo, kuplapeli tai muovailuvaha ovat tähän hyviä vaihtoehtoja. 2.Tarkkuustehtävät Johonkin tarkkuutta vaativaan keskittyminen voi siedä ajatukset muualle. Esim. sudokut, ristikot, palapelit, kuvien väritys tai kynsien lakkaus voi toimia. 3.Aistikokemukset Erilaisten aistikokemusten kautta rauhoittuminen on joillekin luontevaa. Tuoksukynttilät, tuoksusaippuan tai hajuveden nuuhkiminen saattaa olla avuksi. Itse olen nuuhkinut suopursun lehtiä ja se tunne vie minut aina mielessäni lapin rauhallisiin tunturimaisemiin. Kuumavesipullo, lämmin suihku, kylpy tai saunominen voi auttaa. Itselleni lämmöllä on lohduttava vaikutus jos vaikka tunnen itseni surulliseksi tai arvottomaksi. Silloin lämmin suihku antaa lohtua ja puhtaus saa tuntemaan itseni taas yhtä arvokkaaksi kuin muutkin. Olen myös kuullut että vaatteiden vaihtaminen eri asuun voi auttaa vaihtamaan tunnetta. 4. Jumppa Yksi keino saada voimakas tunne laantumaan, on laittaa keho liikkumaan, muuttaa sykettä ja kehon lämpötilaa pienen jumppatuokion avulla. 5. Musiikki Musiikkiin liittyy muistoja ja ne vaikuttavat mielialaamme herkästi. Vaihda soittolista hankalassa tilanteessa ennalta valitsemaasi hyvän mielen listaan. 6. Tulinen Tulisen tai kirpeän karkin imeskely saa ajatukset nopeasti muualle. 7. Ajatukset muualle Lähde kävelylle, soita kaverille, hakeudu seuraan, silitä lemmikkiä, piirrä, askartele, katso eläinvideoita tai laita lempisarjasi pyörimään. Selaa lempikuviasi kännykästä, lempipaikkasi maisema tai lemmikin hassuja ilmeitä. Näistä voi askarrella laput ensiapuboxiin muistuttamaan mikä auttaa juuri sinua. 8. Voimalauseet Erilaiset miete- ja voimalauseet saattavat antaa tukea vaikeaan tunteeseen. Lauseet voi kirjoittaa lapulle tai tulostaa ja laittaa ensiapuboxiin. Omat lempparit: "Kaikki järjestyy." "Asioilla on tapana järjestyä, ei niinkuin luulet tai silloin kun eniten haluat, mutta lopulta kuitenkin." "Life isn`t about waiting the storm to pass, its about learning to dance in the rain." Nämä keinot on tarkoitettu ensiavuksi. Voimakkaimman tunteen laannuttua on tunteita syytä kuitenkin silloin tällöin käsitellä perusteellisemmin. Mikä herätti minussa näin voimakkaan tunteen? Voisiko asiaan löytyä jatkossa ratkaisu? Voisiko siitä jutella jonkun kanssa? Rentoutumisboxi vanhemmille Inspiroiduin tuosta ensiapuboxista ja suunnittelin tähän oman rentoutumisboxin. Kuvassa olevan boxin kokosin nyt ihan itseäni ja meitä varttuneempaa väestöä ajatellen, lapsi kokoaa omanlaisensa rentoutumisboxin. Jokaisella on boxissa niitä omia lemppariasioita. Boxiin tulee siis kaikenlaisia rentouttavia asioita tai muistutuksia rentouttavasta tekemisestä. Tämähän olisi hyvä avata aina haastavien hetkien päätteeksi, jos vanhempi vaan saa sitä ihanaa elvyttävää omaa aikaa. Sitten voikin miettiä kahvin ja tuoksukynttilän äärellä, että mikä sitä pipoa oikein tänään(kin) kiristää? Jos tätä boxia availee ihan säännöllisesti, niin todennäköisesti tarvitsee vähemmän tuota tunteiden ensiapuboxia käyttää. Tietysti vaatii oman aikansa ja vaivansa hankkia pieni laatikko ja täyttää se lemppariasioilla, mutta itselle riittää ainakin nyt että boxi on piirrettynä. Voin sitten kännykästä vilkuilla boxia kun on omaa aikaa luvassa ja haaveilla mitä ihanan rentouttavaa tekisin. Tähän boxiin voi laittaa esim. -lemppariäänikirjojen lista, hyviä sarjoja ja leffoja -lista -tuoksusaippuaa, tuoksukynttilän -kuvan lempipaikasta/ mukavan matka- tai lomamuiston -kiitollisuus listan "olen kiitollinen siitä että olen terve ja sain lapsen, olen kiitollinen tästä talosta, talon vieressä olevasta koivumetsästä ja siitä että saan nyt kunnolla omaa aikaa" -villasukat -aikuisten värityskuvia ja kyniä, sudokuja, ristikoita -nappikuulokkeet -kahvia, tummaa suklaata, lempikuppi -kutimet ja villalankaa Kiukkuleijonan kesytyskori lapsille Leijonan kesytyskorin tarkemmat ohjeet löytyvät kirjasta Aada ja kiukkuleijona , mutta ne ovat samantapaisia kuin tunteiden ensiapuboxissa. Suurin ero on, että leijonan kesytyskori on tarkoitettu vain kiukun tunteeseen. Kirjan idea on, että kiukku on kuin pieni leijona taskussamme ja joskus se kasvaa hurjan suureksi. Silloin otetaan esiin leijonan kesytyskori, jonka avulla kiukkua voidaan purkaa turvallisesti pienemmäksi, ilman että vahingoitetaan muita tai itseä. Kiukkuleijonan kesytyskori -paperia revittäväksi -vastamelukuulokkeet tai musiikkikuulokkeet -stressipallo -värikyniä ja paperia Luitko jo: Pinnan pidennyssuunnitelma vanhemmalle Lähteet: HUS Lastenpsykiatria facebook-julkaisu 5.6.2024 (Tunne -ensiapuboksi) Aada ja kiukkuleijona -kirja; Riikka Riihonan, Kaisla Suokas

Turvataidot on ollut asia, jonka olen halunnut opettaa omalle lapselleni heti alusta alkaen. Ongelmana on ollut, etten oikein tiedä miten opettaa ja mitä sanoa. Miten ihmeessä opetan lapselle turvataitoja?? Tähän olen löytänyt hyviä vinkkejä väestöliiton sivuilta ja sitten näistä ihanista Pikku Kakkosen videopätkistä : Jes! Mun ei tarvii sanoa mitään, sen kun laitan videon pyörimään niin ihana täti kertoo kehonosista ja uikkarisäännöstä. Meillä näitä katsottiin vajaa 3 vuotiaan kanssa useamman kerran, sillä yhdestä kerrasta ei vielä jäänyt juuri muistijälkeä. Sohvin lempparivideo oli uikkarisääntövideo luultavasti siksi, että rekvisiittana oli mukavia uimavälineitä, räpylää ja uimarengasta. No olihan minun vanhempana vielä ryhdistäydyttävä ja puhuttava tästä tärkeästä asiasta, mutta nuo pikku kakkosen videot antoivat siihen tukea ja niitä sanoja suuhun, mitä sanoa? Eli käytännössä lapselle kerrotaan esim. suihkussa mitä on eri kehon osien nimet (mm. pimppi, pippeli, peppu, tissit, napa, reidet, maha...), jotta hän tietää mistä puhutaan ja että uimapukualueelle ei saa kukaan koskea ilman lupaa. Eikä myöskään lapsi saa koskea toisen uikkarialueelle ilman lupaa. Se on jokaisen omaa aluetta. "Kukaan ei saa koskea ilman lupaa." Tästä muodostui itselleni heti suuri dilemma. Entäs kun äiti tai iskä pyyhkii takapuolta tai jos on jotain näppyjä alapäässä ja vanhempi haluaa kurkistaa että pitääkö niistä olla huolissaan. Miten tämä sääntö sitten käytännössä pätee, vai ovatko vanhemmat poikkeus tähän sääntöön? Eivät ole. Nimenomaan vanhempien suhtautuminen lapsen kehon rajoihin opettaa lapselle sen miten muut saavat häntä koskettaa ja onko hänen kehonsa arvokas ja saako siinä olla rajoja. Useinhan lapsi huutaa että pyyhkimään, joten takapuolta ei kosketeta ilman lupaa. Jos pitää tutkia jotain näppyjä tarkemmin, pitää lapselta pyytää tähän lupa. "Saako äiti kurkata mitä punoitusta sulla on tuossa alapäässä?" Pointti on opettaa lapselle, että hänen erityisiä kehonosiaan kunnioitetaan. Koska silloin hän osaa vaatia myös muita kunnioittamaan niitä kaikissa mahdollisissa elämäntilanteissa, joita hän tulee kohtaamaan läpi elämänsä. Ja se tapahtuu kysymällä lupaa. Vaippaikäiselle vauvalle kehon ja omien alueiden kunnioitusta opetetaan olemalla hellä ja empaattinen vaipanvaihdoissa. Uhmaikäisen kanssa voi joskus joutua takkumaan, vaikka siitä saako vaippaa vaihtaa. Silloin kannattaa antaa vähän aikaa ja kysyä hetken päästä uudestaan. Jos tulee tilanteita, että lapsen omille alueille joudutaan koskemaan ilman lupaa, voi kunnioitusta lapsen tahtoa ja kehoa kohtaan kuitenkin osoittaa olemalla pahoillaan ja selittämällä miksi säännöstä poikettiin. "Olen pahoillani että pesen sun pepun, vaikka et haluaisi mutta ripuliräjähdys pitää saada pois, muuten se aiheuttaa haavoja." Näin lapsi ymmärtää tilanteen olevan poikkeuksellinen/ tai sitten ei ymmärrä, mutta olet tehnyt parhaasi. Turvataitojen avulla lapsi oppii, että omaa kehoa ja omia rajoja pitää muiden kunnioittaa. Ja parhaiten hän tulee sen oppimaan kun vanhemmat suhtautuvat kunnioittavasti hänen omiin uikkarialueisiinsa. Alueista on hyvä puhua esim. suihkussa käydessä kun lapsi alkaa ihmetellä vanhempien omia alueita. Silloin kerrotaan alueiden oikeat nimet ja että nämä ovat tärkeitä omia alueita joihin ei kukaan saa koskea ilman lupaa. On myös hyvä muistuttaa lasta, että mikään kosketus ei saa jättää kurjaa oloa tai olla salaisuus. Tällaisesta pitää aina kertoa luotettavalle aikuiselle. Tässä vielä pikkukakkosen linkki , josta löytyy muutama hyvä lyhyt video aiheesta. Tiivistettynä videoiden sanoma: opetetaan kehonosien nimet opetetaan uikkarisääntö (uikkarialueelle ei kosketa ilman lupaa) millainen on hyvä kosketus kolmen kohdan sääntö (sanotaan ei, mennään pois, ei kuunnella selityksiä) Väestöliiton sivuilta löytyy myös hyvää tietoa turvataidoista. mm. juliste Väestöliitolta löytyy myös ohjeita digiturvataitoihin .