Onko lapsiluku täynnä? -10 järkisyytä olla hankkimatta lisää lapsia

Kun aikanaan haaveilimme lapsista, oli lapsiluku selvä. Aioimme hankkia kaksi lasta. Sitten kun tajusimme, ettei lapsia noin vain hankitakaan ja lapsettomuus venyi vuosiksi ja vuosiksi, tulimme toisiin aatoksiin. Erityisesti silloin, kun muut saivat jo toista tai kolmatta lasta noin vaan helposti, ei sitä voinut ymmärtää, että miksei meille anneta edes yhtä. Vuosien kuluessa lapsihaave kulminoituikin siihen, että kun saataisiin edes se yksi. Siitä tuli sellainen hokema omassa päässään. Sitten vihdoin saimme tämän yhden. Kiitollisuus hänestä on edelleen niin suurta, että eihän tässä voisi enempää todellakaan toivoa. Meidän oma ihana nyt jo 2 vuotias tyttö. Voiko lapsiluku olla jo täynnä?

Muistan, että raskauden loppuvaiheessa tuli sellainen olo, että pakkohan meidän on yrittää saada näitä lisää. Olin varmaan ihan jossain endorfiinipöllyissä. Mutta heti synnytyksen jälkeen mieli muuttui ja sanoin, että kyllä tämä oli tässä. Yksi saa riittää ja niinhän se riittääkin. Olen kuitenkin useasti ollut kahden vaiheilla. Ei sillä, että se meidän haluamisella se toinen lapsi tulisikaan. Jos on Sohvia 7 vuotta tehty niin voi hyvin olla, ettei enempää olisi tulossakaan, vaikka niin haluaisi ja toivoisi ja yrittäisi. Siinä on yksi syy sille, miksi en ole innokas yrittämään toista lasta. Lapsettomuus on ollut ajoittain niin kivulias asia, että en haluaisi käydä läpi mitään siihen liittyvää uudestaan. Ikinä. Ja ajatuskin siitä, että kävisi läpi taas hoitoja ja lääkkeitä ja tutkimuksia ja lopulta sitä toista ei saisikaan, on ajatuksena tällä hetkellä liian kivulias. Tämä on vähän sellainen pessimistin ohjenuora. Älä edes yritä, niin ei tule pettymyksiä. Tunteet kuitenkin ottavat välillä vallan ja jos ne saisivat päättää, olisi lapsia varmaan neljä. Muistan, kun ostin Sohville ensimmäisen nuken 1- vuotislahjaksi. Kun Sohvi oli saatu nukkumaan, avasin postista haetun pahvilaatikon ja ihastuin. Miten aidon vauvan oloinen nukke oli. Pidin sitä sylissäni ja puin sille Sohvin vanhat vauvan vaatteet. Vauvakuume iski hurjana päälle. Kun Sohvi ei kuitenkaan hirveästi innostunut nukkeleikeistä, laantui äiteen vauvakuumekin. Rattaissa työnnetään edelleen lähinnä pikkuautoja.

Kun kuuntelen järkeäni, keksin valtavan määrän syitä sille, miksi ei kannata nyt hankkia toista lasta. Taloudellinen puoli on varmaan isoin ongelma tässä. Haluan tarjota lapselleni vakaan lapsuuden, jossa raha-asioita murehdittaisiin hyvin vähän. Oma lapsuuteni sijoittui 90-luvun lamaan ja muistan kuinka lakkasin pyytämästä mitään leluja, koska tiesin etten kuitenkaan saisi. Haluan nyt pystyä ostamaan lapselleni niitä unelmaleluja, mitä näin vain rikkaammilla kavereilla. Tällä tavalla varmaan korjaan jollain tapaa sitä omaa lapsuuttani, kun saan tarjota lapselleni jotain, mistä koin jääväni paitsi. Maailman taloustilanne on tälläkin hetkellä arvaamaton. Uusi iso lama voi olla oven takana. Haluan siis tarjota yhdelle lapselle enemmän kuin kahdelle vähemmän.

Toinen järkisyy on oma aika. Ja oma järki. Jotta en sitten olisi jatkuvasti se ruuhkavuosien uuvuttama väsynyt haamu, joka vain yrittää rämpiä pikkulapsiajan jotenkin läpi. Haluan omaa aikaa, mutta niin, ettei lapseni kärsi siitä tai koe jääneensä vaille laatuaikaa kanssani. Pelkään, että jos lapsia olisi toinenkin, jäisi jompikumpi tai molemmat jotenkin vajaaksi rakkaudesta. Riittääkö siitä monelle? Jotenkin ajattelen, että haluan antaa kaiken oman rakkauteni yhdelle lapselleni, jotta joku päivä kun hän mahdollisesti haluaa lapsia, olisi hänellä antaa rakkautta usealle lapselle. En kestä ajatusta siitä, että oma lapseni kokisi, ettei saanut tarpeeksi rakkautta. Ja sitten sitä puitaisiin aikuisina terapeutin vastaanotolla. Mistä pääsemmekin vielä takaisin tähän talousasiaan. Nykypäivänä pitää laskea jo lapsenhankintaan ne tulevat terapiakäynnit, mitä makselee lapselle ja itselle kun on mokannut äitinä jotakin. Niin minä haluan ainakin tehdä. Tehdä kaikkeni, ettei välillemme tulisi aikuisena ylitsepääsemättömiä riitoja tai selvittämättömiä asioita.

Vielä raha-asiasta. Olin todella yllättynyt, miten paljon lapsen hankinta maksaa. Lapsettomuushoitoihin (sairaalahoitoa vaativine komplikaatioineen) taisi mennä 1500-2000e kunnallisella. Tiedän, että yksityisellä luku on 10 kertainen. Joka tapauksessa se on lisäkulu, jolla olisin mielummin ostellut kaikkia tarvikkeita vauvalle. Lapsen synnyttyä on yllättänyt erityisesti auton turvaistuimien hinnat (yli 1 vuotiaalle), ihan hulluja hintoja. Ja käytettyä ei voi ostaa, koska se ei enää varmasti suojele lastasi. Näin tietysti pelotellaan. Luulin myös jotenkin, että äitiyspakkauksella pärjää pitkälle, mutta vauvallehan piti hankkia joka kuukausi uudet vaatteet, kun vauva kasvoi niin nopeaa. Vauvalle hankittiin paljon tavaraa, roinan määrä yllätti: vaunut, rattaat, syöttötuoli, pinnasänky, kylpyamme, lelukaari, hoitopöytä, lelut, tilpehöörit yms. Nyt kun hän tästä vielä kasvaa, niin tulee pyörät, luistimet, sukset, läppärit, puhelin, ja varmaan 10 asiaa, joista en ole vielä kuullutkaan. Kallista hommaa. Hyvä kun yhdelle voi nämä kaikki hankkia.

Sitten on oma terveys. En tiedä kestäisikö kehoni uutta synnytystä tai kauanko kestäisi toipua siitä. Vasta 1,5 v kuluttua synnytyksestä alkoi häpyluukipuni olla selätetty. Kipu tuntui tietyissä liikkeissä todella kovana ja rajoitti tietysti liikkumishaluja. Tähänkin tarvittaisiin taas sitä rahaa. Että olisi sitten ensi kerralla varaa käydä fysioterapiassa synnytyksen jälkeen ja palkata vaikka kotiapua alkuun kotiin. Meillä on aika pieni tukiverkosto. Kyse on myös siitä, ettei kehtaa pyytää apua läheisiltä ja harva sitä tarjoaa ihan pyytämättä. Sitten kun on 2 lasta, olisi taas enemmän missä tarvitaan apuja niin mistäs niitä sitten. Muuta kun ostopalveluna.

Meidän talomme on aika pieni. Kun sitä rakennettiin, oli siinä varaukset kahdelle lastenhuoneelle. Tämä oli kuitenkin aikaa ennen koronaa, enkä hoksannut, että kaikki tulisi muuttumaan ja työhuoneesta tulisi välttämätön. Näin ollen, jos hankkisimme lisää lapsia, pitäisi etätyöpisteet siirtää hiiriä ja rottia vilisevään ulkorakennukseen, joka vaatisi aikamoista remontteja. Ja tietysti sekin maksaa.

Joskus olen pohtinut sitä, tuleeko ainut lapseni olemaan katkera meille vanhemmille, kun ei yritetty edes hankkia hänelle sisarusta. Sureeko hän sitä, että jäi paitsi jostain? Aika pian kuitenkin tajusin, että tämä on sellainen asia, josta ainoastaan vanhemmat voivat päättää. He tietävät jaksamisensa ja taloutensa rajat. Tätä päätöstä ei voi perustaa vain ja ainoastaan lapsen näkökulmaan. Toisaalta voisi käydä niinkin, että kun toinen sisarus olisi, niin lapset vain kinastelisivat aina eivätkä aikuisina olisi missään tekemisissä. Sisarussuhde ei välttämättä todellakaan ole hyvä ja ikuinen, paljon riippuu varmasti vanhemmista, miten tasapuolisesti on onnistuttu rakkaus ja tavarat jakamaan. Kuitenkin, jos Sohville jää tästä vaille jäämisen kokemus, voi hän hankkia vaikka kuusi lasta aikuisena ja sitä kautta elää vähän uudelleen sitä mistä jäi paitsi.

Tässä tiivistettynä 10 järkisyytä olla hankkimatta lisää lapsia:

Taloudellinen tilanne

Laman uhka

Oma aika

Omat voimavarat

Oma järki

Oma terveys

Heikko tukiverkosto

Hedelmöityshoidot ei ole kivoja

Halu tarjota yhdelle enemmän kuin kahdelle vähemmän

Ei ole enempää lastenhuoneita.

Oliko lapsiluku siis tässä? Jos kuitenkin vahingossa tulisin joskus uudestaan raskaaksi, kumoaisin nämä kaikki järkisyyt yhdellä asialla, ihan heittämällä. Ja se on se voimakas onnellisuuden tunne. Että juuri näinhän sen pitikin mennä. Ja kyllä kaikki saadaan järjestymään.

Ja sitten tekisin postauksen siitä mitä kaikkea hyvää tuo elämään se, että on kaksi lasta.

Mutta en siis ole hankkimassa toista lasta.

En ollenkaan. Ei ole järkevää... niinkun yhtään. Ei. Ei. Ei.

*haaveileva huokaus*

Koska lapsettomuuden tuska helpottaa? Miksei se helpota vaikka on lapsi?

Lapsettomuus on tuntunut pahimmillaan syvältä surulta, epätoivolta ja vääryydeltä, suurelta epäonnistumiselta ja siltä, että on viallinen ja jotenkin tuomittu lapsettomuuteen iäksi. Lapsettomuus on epäreilua. Pahimpia oli hetket kun kuuli, että joku tuttu sai jo 2. tai 3. lapsen. Se tuntui väärältä. Miten toiset saa jo vaikka kuinka monta lasta ihan helposti ja me ei saada edes yhtä? Hämmentävää oli myös kohdata joku joka suri pohjattomasti sitä, että oli helposti saanut kaksi lasta, mutta sitä kolmatta ei vain kuulunut. Täysin lapsettoman näkökulmasta tuo vaikuttaa kiittämättömältä, mutta juteltuani tämän henkilön kanssa huomasin, että suru oli todellakin yhtä vahvaa kuin oma suruni. Kaikilla on oikeus omiin tunteisiin. Eipä sitä toinen voi mennä sanomaan, että et ole oikeutettu noin suureen suruun. Omassa lapsettomuudessani, joka kesti 7 vuotta, oli myös vuosia kun surua ei ollut. Silloin oli vielä toivoa. Toivoa oli myös kun aloitimme lapsettomuushoidot, nyt saisimme vielä tämän mahdollisuuden. Rankaksi homma meni kun, joutui odotella, että oman kehon rytmi menisi yhteen poliklinikan aukiolojen kanssa. Se oli valtavaa turhautumista, vihaa, vääryyttä! Aivan typerää ja täysin turhaa tuskaa, jonka aiheutti ihmisten keksimät aukioloajat! Enkä voinut vaikuttaa asiaan itse mitenkään muuten kun toivoa lääkkeellistä kiertoa. Kerroin edellisessä postissa myös vastoinkäymisistä hoitojen aikana, silloin on ollut myös aika epätoivoinen olo. Ehkä luonnostaan, olimme vähemmän tekemisissä tuttujen kanssa, jotka olivat saaneet jo lapsia. Siksi kipu ei ehkä ole ollut niin jatkuvaa, koska ei ole ollut mitenkään tiiviisti tekemisissä näiden lapsiperheiden kanssa. Olisi rankkaa kyllä asua alueella, jossa jokainen naapuri on vuorollaan raskaana ja työntelee rattaita meidän kodin tyhjän lastenhuoneen ikkunan alta. Olen saanut siis aika hyvin suojattua itseni lapsiperhearjelta ja päässyt nauttimaan kahden aikuisen vapaudesta. Toisinaan tuo vapaus on kyllä tuntunut vain todella suurelta tyhjiöltä. Tuttavista löytyi myös useita, jotka halusivat jäädä lapsettomiksi. Myös heidän kanssaan oli asiaa vaikea jakaa. He eivät kokeneet asiasta mitään tuskaa, koska ei ollut sitä kovaa tahtoa tulla äidiksi. Kun vain uskalsi suunsa avata niin yllättävän paljon löytyi myös muita tuttuja, jotka kärsivät lapsettomuudesta. Toiset 6kk ajan ja toiset vuosien ajan. Se oli parasta terapiaa, kun sai jakaa kokemuksia hoidoista ja vaikeista hetkistä. Eikä ollut tunne, että me ollaan ainoita maailmassa.

Jo kauan ennen kun tulin raskaaksi törmäsin itseäni hämmentävään asiaan. Se taisi olla joku tv-reality tai dokumentti, jossa pitkään lapsettomuudesta kärsinyt pariskunta sai vihdoin oman lapsen, pienen vauvan. Hämmentävää oli kuinka äiti kertoi, että lapsettomuuden tuska ei silti helpottanut, siis vaikka heillä on lapsi. Mietin miten tämä on mahdollista? Naisen ilmeestä kuitenkin näki, että ihan aidosti hän oli yhä hajalla, suru jatkui, jokin oli vielä rikki. Lapsettomuudesta kärsiminen saattaa rikkoa ihmisen niin kertakaikkiaan hajalle, että edes se lapsen saaminen ei pelkästään riitä korjaamaan rikkoutunutta. Silti, kun itse sillä hetkellä olimme lapsettomia vastoin tahtoamme, oli todella vaikea ymmärtää miten se lapsen saaminen ei muka korjaa sitä valtavaa tyhjiötä.

Kun me saimme lapsen, oli tunne uskomaton. Sitä ei kertakaikkiaan meinannut uskoa todeksi. Ei pitkään aikaan. Alkuun oltiin ylionnellisia ja helpottuneita siitä, että vauva oli terve. Tästä alkoi jännittävä ja väsyttävä vauvavuosi, jonka aikana ei enää uskaltanutkaan olla onnellinen kun pelkäsi, että se onni murskataan. Olihan tämänhetkinenkin tilanne ollut rankkojen hoitojen ja monien vastoinkäymisten tulos. Miksei siis kaikki menisi vielä uudelleen pieleen? Pelkäsin jatkuvasti menettäväni vauvan kätkyt kuolemaan tai muuhun ja kävin öisin tarkistamassa, että vauva hengittää. Teen sitä vieläkin, mutta ehkä muutamia kertoja vuodessa, silloin tarkistusta piti tehdä monta kertaa päivässä. Menettämisen pelko oli kova ja se varjosti sitä suurta onnea ja helpotusta. Meillä oli edelleen otsassa se epäonnistuneen leima.

Tilannetta ei helpottanut se, että meistä oli myös helppo löytää vikoja vanhempina, koska kaikki oli uutta ja kaikki piti opetella kantapään kautta ja ankaralla googlaamisella. Pienen paikkakunnan neuvolassa oli myös aika vanhollisia ajatuksia: mm. kun isä kävi kerran vauvan kanssa kahden neuvolassa, oli tilannetta ihmetelty niin paljon, että tuoreelle isälle jäi käynnistä täysin epäonnistunut olo. Ja tietysti myös minä koin epäonnistuneeni kun en ollut sitten mukana. Jatkossa en uskaltanut enää päästää isää yksin lapsen kanssa neuvolaan. Neuvolassa tuntui myös siltä, että meitä syynättiin takemmin, koska Sohvi oli ”koeputkilapsi” ja oikeen etsimällä etsittiin, että kyllä me vielä jotain vikaa tästä lapsesta löydetään. Tunne saattoi olla lähinnä omassa päässäni ja varmasti sai pontta siitä jatkuvasta väsymyksestä ja omasta epävarmuudesta äitinä. Siitäkin huolimatta, että oma terkkarimme oli ihan huippu, aina emme vain päässeet hänen luokseen vaan paikalla saattoi olla varaterkka, joka piti sellaset kuulustelut ja sulkeiset, että neuvolasta lähdettiin pää painuksissa.

Aloin pikkuhiljaa ymmärtää paremmin mitä se dokumentissa näkemäni tuore äiti kävi läpi. Koin itseni edelleen jollain tavalla vialliseksi. Olin edelleen se nainen, joka ei ollut saanut lasta luonnollisin keinoin. Nainen, jossa on jotain selittämätöntä vikaa. Tuoreina vanhempina koimme myös jatkuvaa epäonnistumista, kun yöt olivat välillä yhtä helvettiä huutavan vauvan kanssa tai kun en kertakaikkiaan tiennyt miten vauva pitäisi pukea vallitsevaan sääoloon tai kun koko ajan mietin teenkö tämän tuttien puhdistamisen väärin ja neuvolasta lähtiessä mietin, osaanko nyt oikeasti tukea vauvani kehitystä. En tuntenut olevani sellainen äiti kun olisin halunnut olla. Olin väsynyt haamu.

Se, koska lapsettomuudentuska helpottaa on varmasti yksilöllistä. Ehkä joku uskaltaa huokaista jo kun tulee raskaaksi, toinen taas korjailee itseään vielä vuosia. Siihen vaikuttaa varmasti moni asia. Millaisia elämänkokemuksia itse kullakin on taustalla, millaista apua ja tukea saa, millainen tukiverkosto on tai onko sitä ollenkaan. Itselläni varmasti vaikutti jo koko raskauden kestänyt pelko menettämisestä joka jatkui vielä vauva-ajan sekä aiemmat elämänkokemukset, jotka aiheuttivat viallisuuden tunnetta jo valmiiksi. Itselläni muutos parempaan tapahtui pikkuhiljaa.

Sitä mukaan kun neuvolakäynnit harvenivat, alkoi viallisuudentunteeni helpottaa, koska en kokenut enää olevani jatkuvan arvostelun alla. Tunsin lapsettomuuden tuskan haihtuvan myös vähän enemmän joka kerta kun työntelin vaunuja ihmistenilmoilla tai menimme lastentapahtumaan tai ylipäätään tein jotakin, jota en lapsettomana saanut kokea. Nyt mukanani oli oma lapsi ja se oikeutti osallistumaan lastenkonserttiin tai käymään hoplopissa, pyytämään ravintolassa nokkamukia ja siirtämään pöytäämme syöttötuolin, vaihtamaan vaipat ostoskeskuksen lastenhoitohuoneessa.

Lapsettomuuden tuska pääsi yllättämään minut viimeisen kerran ja oikein kunnolla, kun Sohvi oli siinä vuoden iässä ekaa kertaa Prisman autokärryssä. Muistan miten jouduin oudon ja voimakkaan tunnekuohun valtaan työnnellessä autokärryjä pitkin Prisman käytäviä. Tunsin valtavaa ylpeyttä. Tunsin myös suurta vihaa ja katkeruutta, ihan kuin muut olisivat olleet etuoikeutettuja ja kaikki nämä vuodet hautoneet autokärryjä itsellään ja kaahailleet ohi nenä pystyssä. Ja nyt oli vihdoinkin minun vuoroni! Teki mieli huutaa: "Kattokaa nyt minua! Nyt mullakin on lapsi ja mä saan käyttää autokärryjä perkele! Just niin, nyt on mun vuoro! Mä saan, koska mullakin on lapsi!!"

Tuli itselleni täysin puskista, miten iso haava prisman autokärryt oli mulle ollut kaikki nämä vuodet, mutta nähtävästi ne oli tosi iso juttu. Sanoisin, että siihen hetkeen loppui mun lapsettomuuden tuskani. Se loppui siihen hetkeen, kun meistä tuli tavallinen, arkinen Prisman autokärryperhe.