Haku

Tässä yhteen koottuna postaukseni aiheesta tunnetaidot. Kuinka opettaa tunnetaitoja lapselle, kun ei itsekään osaa? (tunnetaidot hukassa) Tunnetaidot- aiheisia kirjoja lapselle ja vanhemmalle Pinnan pidennyssuunnitelma - eli mitä tehdä juuri ennen kun vanhemman omat hermot menee (vanhemman tunnetaidot)

Tässä yhteen koottuna viimeaikojen postaukset aiheesta uhmaikä. Mikä on uhmaikä? Uhmaiällä on tarkoitus 5 vinkkiä uhmaiän raivokohtauksiin Mitä tehdä kun taapero lyö tai puree vanhempiaan? Mitä tehdä kun lapsi ei tottele Kun uhmaikä/tahtoikä alkoi, ymmärsin pian 2 asiaa Pinnanpidennyssuunnitelma - mitä tehdä ennen kun vanhemman omat hermot menee Uhmaikä ja uni Miksi 2 vuotias ei jaa leluja?

Jossain kohtaa tahtoiän kukoistuskaudella tuli ongelmaksi se, että Sohvi alkoi lyödä omaa päätään lattiaan, kun häneltä kiellettiin jotain. Oli se sitten mehua, piirrettyjä tai vaan joku tilanne, jossa äiti ei olisi saanut koskea hänen leluihinsa, mutta kuitenkin meni koskemaan ja leikki oli pilalla. Hän mäjäytti otsansa vauhdilla kovaan lattiaan kertaalleen, ja niin lujaa, että oikeasti sattui ja otsaan muodostui mustelma. Tämä oli ongelma, sillä taapero teki tämän niin nopeasti, ettei hidasliikkeinen äitee ehtinyt siihen reagoida mitenkään. Koska pään kopsautuksia lattiaan tapahtui vähän joka toinen päivä, oli taaperolla parin viikon ajan jatkuvasti mustelma otsassa. Ajatus ihmistenilmoille lähtemisestä alkoi ahdistaa, kun lapsi näytti ihan mukiloidulta. En keksinyt muuta ratkaisua, kun että pitää vaan salamannopeasti mennä reagoimaan, eihän tässä muukaan auta. Aloin tehdä niin, että heti kun taapero hermostui tulisesti jostain, menin välittömästi ja otin hänet syliin, ettei hän ehtisi mäiskäyttää päätään. Vaikka hän ei olisi syliin halunnut, koska äiteehän oli se ilkimys joka kielsi kivoja asioita. Sain kuitenkin näin estettyä pään kopsahduksen lattiaan ja hyvin pian hän jo rauhoittui niin, että pystyin päästämään hänet irti ja sitten syli olikin jo ihan ok. Ja sitten lohdutin häntä, oli se sitten piirretyn loppuminen tai joku muu. "Nyt se loppui, mutta mennään tekemään jotain muuta kivaa, vaikka leikitään pikkuautoilla." Lopulta nopea reagointi auttoi ja olin huojentunut, että mustelma otsalta vihdoin katosi ja itsensä satuttaminen loppui. Luulen, että niin kuin meillä aikuisillakin, pettymyksiä on erityisen vaikea sietää kun on väsynyt, nälkäinen ja vielä siihen päälle puhkeavien hampaiden särkyä. Luulen, että siksi tuo reagointi oli hetken aikaa noin voimakasta pieniinkin pettymyksiin. Ja niin tämäkin vaihe, kun taapero hakkaa päätään lattiaan, niin kuin kaikki muutkin erikoiset vaiheet lapsen elämässä, menilopulta ohitse. Olemme ahkerasti lukeneet Sohvin kanssa tunnekirjoja. Lisäksi taaperon suuttuessa olen yrittänyt ohjata, että jos on tosi vihainen niin huutaminenkin on parempi vaihtoehto, kun itsensä  tai toisten satuttaminen. Usein neuvotaan hengittämään syvään ja laskemaan kymmeneen. Sitten voi mennä jonnekin rauhoittumaan itsekseen. Tätä taapero tykkää välillä tehdä. Huokaista syvään. Olen suhtautunut hieman skeptisesti tällaisten Mindfulness-tapojen opettamisen näin pienelle lapselle, vaikka niitä monessa paikassa suositellaankin. Jopa kaupan leluhyllyllä on myynnissä mindfullness pehmolelu, joka opettaa lasta meditoimaan. Toisaalta, olen kuitenkin huomannut, että Sohvi on oikeasti tykännyt tästä rauhoittumiskeinosta, tosin laskemme vain viiteen, jotta mielenkiinto asiaan säilyy. Joskus jos on ollut puuhakas päivä ja Sohvin on vaikea rauhoittua nukkumaan, niin on käytetty tätä syvään huokaamista. Ja se on pieneksi hetkeksi oikeasti rauhoittanut Sohvin... kunnes viuhtominen on taas jatkunut. Mutta vaikutusta kuitenkin oli. Sohvilla oli myös vaihe, joka uhkaavasti toi esimakua tulevasta teini-iästä. Tosin olen käsittänyt, että tahtoikäkin on eräänlainen teini-ikä, niissä opetellaan itsenäisyyttä molemmissa. Sohvihan saattoi suuttuessaan mennä omaan huoneeseensa niin, että laittoi oven kiinni perässään. Suloiseksi tämän teki se, että Sohvin käsi hädin tuskin ylsi ovenkahvaan ja oven kiinni laittaminen ei ollut ihan yksinkertainen operaatio. Rauhoituttuaan 10 minuuttia huoneessaan, hän halusi pois, mutta oven avaaminen olikin niin vaikeaa, että äiteen piti mennä avuksi. Eihän tällaiselle tempulle voi kun hymyillä! Kuinka pieni tyttöni onkin yhtäkkiä jo niin iso ja itsenäinen <3 Luitko jo: Mitä tehdä kun taapero lyö tai puree vanhempiaan?

Ennen 2- vuotisneuvolaa tuskailin sitä, kun Sohvin puhe ei ollut lähtenyt luistamaan ja sanoja tuli vain muutama. Neuvolassa kävimme Sohvin ollessa vähän yli 2 v ja sovimme kontrollipuhelun 1/2 vuoden päähän ja sitten lähete puheterapiaan, jos puheenkehitys ei ole lähtenyt kunnolla vauhtiin. On kyllä uskomatonta, miten nopeasti se puhe sitten aivan yhtäkkiä lähti kehittymään. Neuvolakäynnistä oli kulunut vain kuukausi, kun Sohvi sanoi jo ensimmäisen 3- sanaisen lauseensa tilanteessa, jossa äiteen huomio oli kiinnittynyt jonnekin muualle (ei tietenkään kännykän ruudulle, mutta jonnekin) ja saadakseen äiteen huomion, hän kauniisti muotoili ensimmäisen ison lauseensa: ”Kukkuu kakka äiti”. Ja voin sanoa, että kyllä sai heti huomioni tällä lauseella. No minä repesin nauramaan, sillä niin puskista tuli tuo lausahdus. Ja huojentunutkin olin, koska voin sitten terkkarille kertoa, että kyllä osaa kolmisanaisia lauseita. No, oikeasti tuon yksittäisen tokaisun jälkeen Sohville vakiintui parissa kuukaudessa lähinnä kaksisanaisia lauseita, niinkuin: "isi nukkuu" tai "haukku haukkuu". Ja uusia sanoja alkoi tulla oikeen vauhdilla siinä 2v 3kk kohdalla ja hän alkoi matkia kaikkia mielenkiintoisia sanoja, mitä me sanottiin. Eräänä päivänä lapseni sanavarastoon oli ilmestynyt sanat ”kauko” ja ”kaija”. Ihmettelin ketä ovat nämä Kauko ja Kaija, sillä emme tunne ketään sen nimisiä ihmisiä. Seuraavana päivänä kävi ilmi että ”Kaija” tarkoitti Ryhmä-haun Kaja-hahmoa ja ”kauko” tarkoitti Sohvin kauko-ohjattavan pikkuauton kaukosäädintä. Asia selkee. Muita ensimmäisiä käyttöön otettuja sanoja on ollut: äiti, kuu, kakka, kukka, kukkuu, haukku, isi, mummu, puu, pupu, pii paa, pipi, kaikki (usein se tarkoittaa karkki, joskus kaikki), piip piip (pikkukakkosen pelisovellus), puvva (pulla). Näissä sanoissa muuten rehellisesti näkyy, mistä meidän arki koostuu ja tällä sanavalikoimalla on mahdotonta valehdella, että ”ei meillä ikinä herkutella tai todellakaan anneta noin pienen pelata mitään saati sitten katsoa piirrettyjä. Ihan on oppinut lastenkirjoista tuollaisia sanoja.” No totuus on, että piirrettyjä meillä katsotaan aika paljon. Ryhmä hau on tullut äidillekin rasittavan tutuksi. Pullasta Sohvi ei oikeasti edes tykkää (?), muutakun nyppii joskus sokereita siitä päältä. Karkeista Sohvi tykkää ja ne tarkoittaa yläkaapissa olevia 3 vuotta vanhoja kivettyneitä minivaahtokarkkeja, jotka ostin eräänä jouluna kaakaota varten. Harvemmin tulee miehen kanssa ostettua muuta karkkia kuin suklaata. Pikkukakkosen pelisovellusta Sohvi on käyttänyt alle 5 kertaa elämänsä aikana, koska vaikuttaa koukuttuvan siihen aika rajusti pienestäkin käytöstä ja siksi jatkossakin saa pelata vain erityistilanteissa esim. kun koko perhe on flunssassa. (Saas nähdä tuleeko tämä pitämään oikeasti paikkansa.) Sohville on tullut hiljattain mahdoton tarve erotella kaikki maailman ihmiset isiin ja äiteihin. Hän saattaa mennä tuntemattoman miehen luo ja sanoa ”isi”. Mietin siinä, että luuleekohan nämä miehet, että Sohvi on orpo tai että olen yksinhuoltaja, joka on opettanut sille tuollaisen tempun, jotta voin iskeä miehiä. Ihan samalla tavalla ollessaan iskän kanssa menee Sohvi naisten luo kutsuen heitä äitiksi. Ihmiset ovat tästä kumminkin onneksi huvittuneita. Sohvi on aika hyvä erottamaan miehet ja naiset, toistaiseksi vain kerran hän on sanonut isiksi vanhempaa rouvashenkilöä, jolla oli lyhyet hiukset. Näinä moderneina aikoina ei tietysti saisi lokeroida ihmisiä mihinkään ja harvalla Sohvin lokeroimalla on edes lapsia. Mutta minkäs teet. Sohvilla on myös erityisiä heilutus-päiviä, jolloin hän tervehtii ahkerasti tuntemattomia ihmisiä. Uhreiksi valikoituvat erityisesti lähelle taaperoa ajautuneet ihmiset. Käsi viuhuu ja hän hokee tiukassa katsekontaktissa ”hei, hei, hei, hei, hei, hei, hei...” eikä hän lopeta tervehtimistä, ennen kuin saa vastatervehdyksen. Sohvilla on myös välillä tapana matkia muiden ihmisten naurua. Toisten ihmisten iloiset naurunpurskahdukset saavat taaperon välittömästi purskahtamaan tekonaurulta kuulostavaan ivalliseen hahatukseen. Ihan vähän nolottaa, koska tarkoitus ei ole todellakaan ivata ketään, mutta jos ei näe, että taapero siellä hohottaa uimahallin pukkarin toisessa päädyssä niin tilanne kuulostaa joltain teinien lapselliselta pilailulta. Yritän sitten selittää kovaan ääneen, että joku on tosi iloinen siellä. Jotta kaikki kuulijat ymmärtävät, että taapero täällä vain opettelee ääntelehtimään. Puhe vaikuttaa siis kehittyvän rytinällä ja sitä on ollut jännittävää seurata. Toistaiseksi on epävarmaa kuinka taitavaa puheen tulisi olla muutaman kuukauden kuluttua, että puheterapialähetettä ei tarvittaisi. Käsitin, että monisanaisia lauseita. Pääasia kuitenkin on, että olen itse nyt todella huojentunut, kun puhe on nytkähtänyt vauhdilla liikkeelle eikä enää huoleta, etteikö hän puhumaan oppisi. Ja siitä nyt ei ole mitään haittaa, vaikka käytäisiinkin siellä puheterapeutilla. Jää nähtäväksi ja palaan vielä puheasioihin. Luitko jo?: "Se puhuu vihdoinkin! -puheenkehitys osa 3".

Näin äitienpäivän kynnyksellä, Sohvin lähestyessä 3 ikävuotta alkaa äitienpäiväkin tuntua erilailla merkitykselliseltä. Nyt olen äiti ja Sohvikin on osannut jo sanoa, että "tykkii" äitistä. Lapsettomuusvuosina en koskaan kokenut äitienpäivää kipeänä asiana. Se ehkä johtui siitä, ettei lähipiirissäni ollut ikäistäni äitiä. Kipeämpää teki ihan se lapsiperheiden näkeminen arjen keskellä kaupassa tai tuttujen kohtaaminen, joilla oli jo lapsia. Usein myös vaatekauppojen lastenosastot olivat kipeitä paikkoja. Kun huomasin ajautuneeni lastenvaateosastolle, kävelin pian pois, sillä jos olisin jäänyt ihailemaan pienten vaatteita, olisin vain alkanut sääliä itseäni. Tai sitten pelkäsin, että joku tuttu näkee minut ja tulee utelemaan kenelle ostan lastenvaatteita. Netistä tein kuitenkin muutamia salaisia haaveiluostoksia silloin tällöin, sillä oman kodin suojassa verkkokaupan äärellä pystyin haaveilemaan ihan rauhassa. Aina välillä kaivoin ostamani ostokset kaapista ja haaveilin lisää. Surullisinta oli itselle se, ettei talossamme näkynyt se, että täällä on lapsia. Olisin niin halunnut ostella jo valmiiksi vaikka mitä lasta varten, mutta mitä teen kaikella tavaralla jos en saisikaan lasta? Enkä voi sisustaa lastenhuonetta valmiiksi, kun vieraat sitten tulevat ihmettelemään, että mitäs tämä on. Onhan se itsesuojeluakin, välillä en halunnut, että mikään muistuttaa puuttuvasta lapsesta. Ehkä juuri näiden muistojen takia on nyt ihastuttavaa katsella ympäri kämppää ja pihamaata lojuvia leluja. Ihastelen myös jatkuvasti pikkuisia vaatteita kuivumassa pyykkitelineessä tai kaappia täynnä puhtaita lastenvaatteita. Meidän talossa saa nyt joka huoneessa näkyä, että talossa on lapsi! Olen ottanut kuviakin muistoksi lavuaarissa lojuvista duploista, joita taapero on ollut kylvettämässä ja pikkuvaatteista, jotka ovat jääneet myttyyn sohvan eteen lattialle. Tämä näkymä on itselle jatkuva todiste siitä että, kyllä, meillä on oikeasti lapsi. Sitä on ollut niin vaikea uskoa kaikkien niiden lapsettomien vuosien jälkeen. Äitiys on yllättänyt minut täysin. Huomasin heti, että aloin kutsua itseäni äidiksi. "Nyt äiti vaihtaa vaipan. Nyt äiti juo kahvia. Äiti laittaa nyt pyykit ja sitten mennään syömään. Kaaduitko? Äiti puhaltaa. Äiti on tässä." Ja se on tuntunut ihan mahtavalta! Ihan uskomatonta, että saan kutsua itseäni äidiksi. Vihdoinkin! Itselle tosi tärkeitä on olleet ne ekat kerrat kauppojen lastenvaateosastolla. Juuri ne lastenvaateosastot, joista on aina äkkiä vaan luikkinut läpi. Se tunne, kuin olisi yhtäkkiä saanut harvinaisen VIP passin, jolla pääsee kaikille lastenvaateosastoille, ilman sääliä, ilman pelkoa että joku näkee, ihan oikeasti ostamaan OMALLE lapselle vaatteita. Nautin myös todella paljon lastenvaatteiden pyykkäämisestä. Se tunne, että saan varmistaa, että lapsellani on ehjiä ja puhtaita vaatteita, tuntuu valtavan tärkeältä. Lapseni ansaitsee puhtaat vaatteet. Vaikka pianhan ne on ruuassa ja vesiväreissä, mutta huomenna taas kaapista puhtaat päälle. Tunnepuolella olen yllättynyt siitä, miten paljon voi toista rakastaa. Olen myös googlannut voiko lasta rakastaa liikaa? Itsellä on joku vanhan ajan hokema päässä, että lapsesta tulee elämässä pärjäämätön pehmo, jos rakastaa liikaa. No ei voi rakastaa liikaa!! Mies vain huomautti, että pitää osata päästää myös irti sitten kun lapsi itsenäistyy. Siihen olen kyllä henkisesti varautunut, mutta siihen saakka en aio säästellä haleja ja pusuja, vaan aion vilpittömästi ihailla lastani koko sydämeni kyllyydestä. Ja tietysti jatkan ihailua vielä kun hän muuttaa pois. Sekin on ollut jännä huomata kuinka rakkaus vain on kasvanut koko ajan lapsen kasvaessa. Uskomaton vesseli! Ja miten hienolta tuntuu, kun lapsi tulee ja muiskauttaa ison yllätyspusun poskelle tai silittää äitiä käsivarresta. Rakkautta ei voi olla liikaa. Jos se pursuaa yli niin se valuu onnen hituina kaikille muille lähellä oleville. Ja haaveeni onkin ollut Sohvin kasvatuksessa se, että Sohvi saisi niin paljon rakkautta ja turvaa, että sitä riittäisi sitten Sohvin omille lapsille ja läheisille myös yllinkyllin. Mahtavaa vanhemmaksi tulossa on ollut myös se, että siitä aukeaa ihan uusi elämä ja maailma. Prisman autokärryt ovat ahkerassa käytössä. Lapsen kanssa on osallistuttu moniin vain lapsille tarkoitettuihin tapahtumiin mm. taaperokerhoon ja pikku-kakkos konserttiin. On käyty Hoplopissa, kylpylässä pikkulasten altaissa, ravintoloissa, joissa on lapsille leikkipaikkoja, leikkipuistoissa jne. Eli siis paikoissa, joissa on itse viimeksi käynyt kun olen ollut lapsi. Ja nyt näiden paikkojen ovet avautuvat jälleen ja saan katsella oman lapseni riemua. Vaikka ennen lasta emme eläneet kovin tylsää elämää, on lapsentulo muuttanut ajankäytön täysin. Nyt ei ole ainuttakaan tylsää hetkeä, ei minuuttiakaan. Jokaisesta hetkestä tulee lapsen kanssa jotenkin täyttä. Yhtäkkiä hän huomaa lattialla leppäkertun ja sitä sitten ihmetellään tai sitten jo ruokitaan väsynyttä perhosta banaanilla ulkoterassilla. Lapsi elää hetkessä, ja joka hetki on täynnä elämää. Vähintäänkin taaperon huoneesta kuuluu iloista höpötystä hänen leikkiessään pikkuautoilla. Parhaita hetkiä on kun tv on pois päältä ja kaikki istuvat illalla sohvalla ja jutellaan vaikka tulevan viikon ohjelmasta ja taapero esittelee tyynylle-hyppimistaitojaan ja nauraa, kun sitä kutittaa ja sitten koko perhe alkaa hassutella ja kaikki ovat lähellä toisiaan ja nauravat. Ihan parhaita hetkiä! Vaikka olen huomannut kotiäidin oikeuksissa paljon puutteita aiemmassa postauksessani , niin on se tarjonnut myös huikean ikimuistoisia hetkiä. Parhaita muistoja on, kun on kovana pakkaspäivänä istuttu kahdestaan Sohvin kanssa hiljaisen kylpylän aamusaunassa riehakkaan uinnin jälkeen ja juotu trippejä. Ihan kuin koko kylpylä olisi auki vain meille kahdelle! Tämä se on elämää! Äitiys on herättänyt paljon epävarmuuksia omassa vanhemmuudessani, mutta olen aktiivisesti etsinyt sitä omaa parasta kasvatusmallia ja muutaman vanhemmuusoppaan luettuani, koen löytäneeni juuri sen omaan arvomaailmaani sopivan kasvatusmallin, jossa tunnekasvatus on tärkeänä osana. Tähän on kuulunut erilaisten tunnekirjojen hankkiminen . On ollut ihanaa hankkia Sohville tosi erilaisia lastenkirjoja ja niitä on luettu yhdessä lukemattomia kertoja. Ylipäätään on ollut ihanaa hankkia lapselle niitä asioita, joita omassa lapsuudessa oli niukasti tai joista sai vain haaveilla. Näin pystyy jollain lailla paikkaamaan sitä omaa lapsuuttaan ja elämään sitä uudestaan ehjempänä. Se eheyttää, kun ajattelen mitä kaikkea voin Sohville tarjota, mitä omassa lapsuudessani koin jääväni vaille. Tunteista puhuminen on alkanut kantaa jo hedelmää: Oli ihana huomata kuinka puhuessani haaveilevaan sävyyn vappusuunnitelmista, huikkasi Sohvi iltapalan lomasta "äiti onni!". Sitä pysähtyi itsekin kuulostelemaan omaa tunnettaan: Kyllä. Äiti on onnellinen <3 Nyt äitienpäivä on saanut ihan uuden merkityksen. En ollut ajatellut miten tärkeäksi se päivä muodostuisi minulle. Se on yksi niistä päivistä, jonka saan viettää ihanan lapseni ja mieheni kanssa, ihan vaan meidän perheen kesken ja fiilistellä sitä, miten hieno perhe meillä on ja olla kiitollinen, että saan olla nyt äiti. Ja muistaa miten tärkeässä ja vastuullisessa roolissa sitä onkaan. Toisaalta tunnustan, että kaipaan kyllä sitä nostoa, että äitienpäivä on juuri minulle äitinä. Kaipaan sitä arvostusta, sillä vaikka en ole täydellinen, enkä siihen pyrikään niin yritän kovasti hioa omaa vanhemmuuttani parempaan suuntaan. Ja olen siinä tehnyt ihan helvetisti töitä. Joten kyllä, minulle saa ostaa kukkia ja antaa aamulla pusun. Aion levätä yhden päivän vuodessa laakereilla ja olla ylpeä siitä, että olen ihan hyvä äiti. Niin no yhden koneellisen pyykkiä ehkä pesen, koska tykkään siitä hommasta, mutta muuten.. aion vain olla!

Tässä kaikki postaukset aiheesta Sohvin puheenkehitys. Kaikki alkaa siitä kun pohdin malttamattomana miksi meidän 2v ei puhu vielä. Mutta kun malttoi odottaa, niin alkoihan sitä puhetta lopulta tulemaan! 1.Miksi meidän 2v ei puhu? 2."Kukkuu kakka äiti" - puheenkehitys osa 2 3.Se puhuu sittenkin - puheenkehitys osa 3