Haku

Onko uhmiksella ollut jo 10 raivokohtausta tänään? Taaperolla on kova tarve opetella pettymysten sietoa ja tunteiden käsittelyä. Uhmaiässä taaperon tarve opetella tunteiden rauhoittelua on niin suuri, että raivari saadaan aikaiseksi asiasta kuin asiasta. Äiti ehti painamaan valokatkaisimen päälle tai avaamaan oven, kun taapero olisi halunnut itse ja siinä ei sitten auta oven kiinni laittaminen ja kehoitus taaperolle avata ovi. Ei. Taaperon mielestä, tilanne on jo menetetty ja taapero itkee kurkku suorana. Siinä ei voi muuta kuin lohduttaa toista pettymyksen äärellä ja juuri sitä lapsi eniten kaipaakin: Esimerkkiä siitä, mikä auttaa kun on pettynyt olo. Tähän tepsii siis alta vaihtoehto d). "Kyllä mä nään että sua harmittaa kun et kerinnyt avata ovea. Saat avata oven ensi kerralla.  (Sitten kun taapero on vähän rauhoittunut, voi kysyä:)  Haluatko tulla syliin, luetaanko hetki vaikka yhdessä sitä sun autokirjaa?" Kun Sohvin uhmaikä jatkui tuli eteen myös näitä perinteisempiä tahtojen taistoja ja silloin minulla oli enemmän vaihtoehtoja käytettävissä esim. näin: "Ei nyt oteta jätskiä." Jos Sohvilta kieltää jotain ja siitä alkaa taas uusi raivokohtaus, voin vanhempana joko: a) Antaa periksi jos on omat voimat vähissä, eikä ole kyse mistään hengenvaarallisesta (joskus pitää ajatella omaa jaksamista ja on myös ihan ok uudelleenarvioida omaa käskyään ja tilannetta) "Okei, saat ottaa yhden jätskin." Satunnaisesti käytettynä tämä antaa viestin, että olet hyvä ja reilu johtaja, joka kunnioittaa myös toisten tarpeita ja toiveita. Jos jatkuvasti antaa periksi kaikessa, se luo turvattomuutta. b) Sopia jonkinlaisen reilun kompromissin lapsen kanssa (näin lapsikin oppii tekemään kompromisseja) "Jos syöt nyt jätskiä et jaksa syödä ruokaa. Sovitaanko, että saat juoda nyt vähän mehua ja saat jätskin sitten vasta ruuan jälkeen." c) Pysyä jyrkästi omassa kannassani ja huudattaa lasta tuntikausia, (jolloin lapsi oppii vain tukahduttamaan tunteensa, eikä käsittelemään pettymyksiä ja hänestä todennäköisesti kasvaa myös yhtä jääräpäinen kuin minusta) "Se on ihan selvä asia, että jätskiä ei tänään syödä, kun minä sanon niin! Piste!" d) Pysyä lempeästi omassa kannassani , mutta lohduttaa lasta empaattisesti pettymyksen äärellä, ymmärtää/sallia hänen pettymyksensä, ja tarjota lopulta syliä tai halia, jolloin lapsi oppii, että pettymykset kuuluvat elämään. Niistä kuitenkin selvitään erilaisilla keinoilla esim. halauksen voimalla ja sitten siirtymällä tekemään jotain muuta mukavaa/yhteistä kivaa vanhemman kanssa, vaikka satukirjan lukemista. "Kyllä mä nään että sua harmittaa kun et nyt saa jätskiä. Saat jätskiä sitten huomenna mummulassa. (Sitten kun taapero on vähän rauhoittunut, voi kysyä:) Haluatko tulla syliin, luetaanko hetki vaikka yhdessä sitä sun autokirjaa?"

3 vuotiaalla alkaa olla jo usein omia mieltymyksiä ja suosikkeja tai ainakin ne alkavat muotoutua tässä 3-4 v iässä. Toisilla on tietysti vahvat mielipiteet jo heti synnyttyään. Sohvi on edelleen aika kaikkiruokainen kirjojen suhteen. Vielä hetki sitten kirjastosta jäi usein käteen paljon auto- ja konekirjoja, mutta nyt eläinkirjat alkavat olla Sohvin suosikkeja. Erityisesti sellaiset, joissa on söpöjä eläinten pentuja. 3 vuotias jaksaa usein jo kuunnella vähän pitempääkin tarinaa ja meillä onkin iltaisin luettu myös Mimmi lehmä-kirjaa tai pitkää Ruma viisikko -satua. Tosin on iltoja, että yritän vähän lyhentää satua, kun huomaan että Sohvin keskittymiskyky alkaa hajoilla. Silti edelleen luetaan välillä ihan niitä lyhyitä vauvakirjojakin esim. Pupen lumileikit. Jos olet hukassa kirjamaailmassa tai tarvitse inspiraatiota kirjastoreissulle, valitse tästä seuraava suosikki kirja 3 vuotiaalle. Tässä on monia, jotka varmasti käyvät niin tytölle kuin pojalle. Oiva sintti Donaldson Julia, kuvittanut Scheffler Alex Tämä oli meillä pitkään ehdoton Sohvin suosikkikirja ja tunnustan, että itse olen ihastunut tähän värikylläiseen perinteiseen kuvitustyyliin. Axel Scheffler luo upean merenalaisen maailman, jossa seikkailee Oiva sintti. Oivalla on tapana myöhästyä aina kalakoulusta ja keksiä sitten upeat seikkailuntäyteiset selitykset opettajalle kuinka näin pääsi käymään. Kerran Oiva sitten oikeasti ajautuu hurjaan seikkailuun matkalla kouluun. Kirjan tarinassa Oiva eksyi ja löysi lopulta takaisin kun kuuli omia keksittyjä tarinoitaan kerrottavan merimaailmassa ja lopulta yksi tarinankertoja tunnisti Oivan. Kirja on riemukkaasti riimitelty ja tämän kirjan jälkeen Sohvi nimesi kaikki vastaantulevat kalalelut ja oikeat kalat Oiva sinteiksi. Maanantai aamuna yhdeksältä, kalojen luokassa näytti tältä. Opettaja Rausku piti nimenhuudon: "Onko paikalla Pietari Kalanen?" "Täällä ope, näethän sen!" "Kiira Keltapyrstö?" "Täällä." "Pekka Punasimppu?" "Tässä, kiven päällä!" "Oiva sintti? Oiva? Kuunnelkaas, Oiva sintti on myöhässä taas." "Ompa surkea sintti, pikku rääpäletintti, Viskataan sut takaisin, mereen tahdot kuitenkin." Oiva keskellä merta peloissaan, näki välkkeen outojen valojen... "Olen Oiva sintti" kertoi Oiva. "Nyt uin ja polskin aaltojen teillä tarinani kintereillä." Kampela nyökkäsi: "Juuri kuten luulin, tarinasi vanha rouva Kalaselta kuulin." OIKEA SIVU: Kello löi yksi, kello kaksi, luokka muuttui levottomaksi. Vaikka koulu oli jo loppu, kellään ei ollut kotiin hoppu. Kun Mimmi lehmä tapasi variksen Wieslander Jujja, Kuvittanut: Nordqvist Sven Näitä Mimmi lehmä -kirjoja löytyy kokonainen sarja. Tämä ylläoleva on ollut näistä Mimmi-lehmä kirjoista Sohvin suosikki. Upeasti kuvitetut maisemat ovat karkkia äiteen silmille ja Sohvi tykkää tarinasta, jossa kärttyinen ja yksinäinen varis on jäämässä ilman synttärijuhlia kunnes tapaa Mimmi lehmän. Mimmi tuo lopuksi lättyjä ja pienen lahjankin yllättyneelle varikselle. Mimmi on aina lempeä, ystävällinen ja rauhallinen kun taas varis on äksyilevä, tiuskiva ja aina rajoittamassa Mimmin päähänpistoja "Eiväthän lehmät voi tehdä noin!" Variksella on kuitenkin kovan kuoren alla herkkä sydän joka lämpenee Mimmille. Tässä kirjassa on se huono puoli, että jotkin variksen letkautukset jäävät käyttöön ja meilläkin on ruokapöydässä useammin kuultu "Yäk! Ällllllöttävää!" Niinkuin varis sanoo kylmästä kahvista etsiessään jotain herkkuja kotipesästään. Rähmäräpylä Britta Teckentrup Tämä on ollut yllättävä Sohvin suosikki. Tämä on se kirja jota jouduin lukemaan monta kertaa päivässä niin että se tuli korvista jo ulos. Mutta jokin tässä oli mikä kosketti Sohvia. Ehkä hän pystyi samaistumaan rähmäräpylään, joka kompuroi ja kaatuili aina ja kaikkialla. Sohvikin on ollut aika kaatuiluherkkä. Tarina kertoo pienestä sorsanpoikasesta ja sen kaverista pikkutipusta. Rähmäräpylä kaatuilee kaikkialla, kunnes tipu alkaa selvittää, missä olisi hyötyä noin isoista, kömpelöistä räpylöistä. Kokeiltuaan kaikenlaista sorsa päätyy lampeen kompastuttuaan ja huomaa siellä omaavansa loistavan uimataidon. Kirja siis opettaa hienosti sen, että kaikki ovat hyviä jossain, vaikka välillä tuntuisi, ettei osaa mitään. Kaikilla on omat vahvuutensa. Ruma viisikko Donaldson Julia, Kuvittanut: Scheffler Axel Tämä kirja oli yllättäjä. Luulin että tämä ehkä olisi liian pelottava Sohville, mutta tästähän tuli aivan hitti. Toisaalta myös pohdin aluksi haluanko opettaa lapselleni tällaista rumiin jaottelua, mutta lopuksi kirjan sanoma on selvä, me kaikki olemme kauniita ja kauneus on katsojan silmässä ja lopulta sillä ei ole mitään väljä miltä me näytämme. Silti joku meitä rakastaa. Kirjassa esitellään viisi Afrikan ruminta eläintä. Itse en ole tällaisesta lajittelusta ennen kuullut, koska ei nyt hyeena tai gnu omasta mielestä ole rumia. Kieltämättä taas tätä marabuhaikaraa ei ihmissilmä pysty kovin viehättävänä pitämään. Kirja on riimitelty ja joukon jatkoksi liittyy toinen toistaan rumempia elukoita. Lopulta ruma joukkio kohtaa omat pentunsa, jotka rakastavat omia vanhempiaan ehdoitta pahkoineen kaikkineen ja rumasta viisikosta tuleekin viisi ihanaa. Varoituksen sana; sivulla jossa esitellään marabuhaikaraa käytetään sanaa "homssuinen". Olin vähän että mitä? Itse olen ajatellut että se tarkoittaa vähän huorahtavaa, mutta piti oikein googlata niin oikea määritys on epäsiisti. En kyllä itse käyttäisi arjessa: "Anteeksi, olen tänään vähän homssuinen." Joten keksin tähän aina jonkun toisen sanan esim. hassu. koska en todellakaan halua lapseni hokevan päiväkodissa homssuinen- sanaa. Mutta ei anneta yhden sanan pilata hyvää kirjaa. "Hirveysasteikolla oomme kyllä aivan kärkeä, kun vilkaisetkin meitä alkaa silmiäsi särkeä." "Te ootte viisi ihanaa, teitä herttaisempia ei kanna päällään maa." Pete ja Pulmu -Iso ilmapallo Scheffler Axel Pete ja Pulmu -sarjassa on monta kirjaa ja niissä käsitellään usein pelkoja ja pettymyksiä. Kirjasta on tehty myös animaatio joka on nimeltään Pippa ja Popi, joka on ainakin kirjoitushetkellä katsottavissa yleareenasta. Pete on pupu ja Pulmu on hiiri, he ovat parhaat ystävykset. Kirjassa Pete on saanut hienon punaisen ilmapallon. Ilmapallo kuitenkin karkaa ja rikkoutuu puunoksaan. Pete on tietysti tosi surullinen, kunnes Pulmu kaivaa repustaan saippuakuplapurkit. Kaikki kuplat lentävät pois ja rikkoutuvat. Eikä se haittaa ollenkaan. Tämän sarjan kirjoissa on hienoa, että surun ja pettymyksen tunteet tulevat näkyviksi. Sitten kertoja osoittaa empatiaa surevaa kohtaan: "Pete parka!" Ja sitten keksitään ratkaisu, jossa suru muuttuu iloksi taas. Loistavaa tunnetaitokasvatusta! Suosittelen. Pop-up peekaboo! Disney princess Etsiskelin joululahjaksi pop-up eli ponnahduskirjoja, mutta suomennettuja oli vaikea löytää. Tämä vähäsanainen kirja menee kuitenkin hyvin myös englanniksi. Taitavasti suunnitellussa kirjassa pongahtavat esiin yksitellen suosikkiprinsessat; Ariel, Jasmine, Belle, Moana ja Tähkäpää. Kaunis, taidokas ja sopivan lyhyt kirja prinsessojen ystäville. This is not my hat Klassen Jon Jatkan englanninkielisellä linjalla. Tämä kirja on osa hauskaa Jon Klassenin hattu -kirjasarjaa. Kirjassa pikkukala varastaa hatun isolta kalalta. Vähäeleinen ja -sanainen kirja jättää lopun tulkinnanvaraiseksi. Söikö iso kala pikkukalan? Vai hakiko hän vain hattunsa takaisin? Sohvi on sitä mieltä, että pikkuhattu on sopiva pikkukalalle ja ison kalan pitäisi ostaa kaupasta isompi hattu. Joten en tiedä meneekö viesti perille, että varastaminen on väärin ja siitä jää aina kiinni. Mutta kirja on upeasti kuvitettu ja värimaailmaltaan erilainen lastenkirja. Sohvi on tykännyt tästä kirjasta tosi paljon ja erityisesti ison kalan ilmeistä. Kirjassa on paljon tilaa kirjoittaa vaikka oma suomennos tekstin viereen. Voimme myös toivoa, että joku kääntäisi tämän kirjan suomeksi. Muita Jon Klassenin kirjoja ovat: We found a hat ja I want my hat back . Kirjat käsittelevät oivaltavalla ja humoristisella tavalla varastamista, jakamista, rehellisyyttä ja valehtelua.

Uhmaikä on valloittavaa ja välillä hermoja raastavaa aikaa. Tunteet räiskyvät ja halu opetella uusia asioita on hurjan kova. Tässä kuvia uhmaikäisen Sohvin arjesta.

1,5 v kiipeää pinnasängystä pois Sohvi on aina ollut levoton nukkuja ja ryöminyt jo vauva-aikana unissaan ympäri pinnasänkyä kolauttaen välillä äänekkäästi päänsä pinnasängyn päätyyn. Sohvi nukkuu meidän makuuhuoneessa ja taaperon univaikeudet alkoivat siinä 1,5v iässä, kun hän alkoi kiivetä (ja tipahtaa) yöllä pinnasängystä alas. Muuta helppoa ja turvallista ratkaisua ei asiaan keksitty, kuin yhden laidan poistaminen pinnasängystä. Taaperohan oli riemuissaan tästä uudesta vapaudesta ja nukuttaminen oli kieltämättä haastavaa seuraavat 2 viikkoa. Ei voinut vain laittaa taaperoa pinnasänkyyn, vaan nyt piti olla jämäkkä ja saada puheella houkuteltua taapero sänkyyn. Usein iltasadut luettiin ensin sängyn vieressä lattialla patjan päällä. Sen jälkeen alkoi taistelu taaperon saamiseksi sänkyyn. Homma oli haastava ja kaikki peruskeinot olivat käytössä: uhkailu, kiristys, lahjonta. "Haluatko että äiti peittelee sinut? Sitten sinun pitää ensin mennä sänkyyn. Jos et mene sänkyyn, äiti ei peittele sinua. Saat itse laittaa peiton." Usein tämä peittelyhomma ja siihen liittyvä silittely ja suukottelu toimi motivaattorina, niin että taapero lopulta saatiin omaan sänkyyn. Taaperon siirtäminen fyysisesti sänkyyn oli turhaa hommaa, sillä siitä tuli pian hauska leikki, kun taapero kikattaen rynnisti sängystä pois yhä uudelleen. Joten puhe oli se jolla tämä siirto piti lopulta saada aikaan. Ja niinhän se alkoi sujumaan jotenkin. 2 viikon aikana oli muutama yö kun mies heräsi siihen, että taapero oli noussut sängystä ja lähtenyt taapertamaan rappusia pitkin alakertaan. Se säikäytti meidät ja jatkossa lukitsimme rappusten yläportin yöksi. Muutenkin taapero heräili usein yöllä ja saattoi sitten tulla meidän väliin nukkumaan. Joskus sain kannettua hänet takaisin omaan sänkyyn, joskus hän alkoi itkeä ja sai tietysti jäädä sitten meidän väliin. Kuitenkin kahden viikon jälkeen kaikki olivat tottuneet järjestelyyn ja Sohvin yöheräilyt ja yöseikkailut loppuivat. Kuinka päädyttiin perhepeti-järjestelyyn Tuohon aikaan itsellä oli vahva ajatus siitä, että taaperon piti opetella itsenäistä nukahtamista ja minulla oli tapana istua tuolilla huoneessa kunnes taapero nukahtaa omaan sänkyynsä. Ajatus oli, että pikkuhiljaa olisin voinut siirtyä oven ulkopuolelle istumaan, mutta tähän ei enää laidan poistamisen jälkeen päästy. Toinen haave oli tietysti, että olisin päässyt siihen pisteeseen, että vain peittelen ja suukottelen ja hyvän yön toivotusten jälkeen hän olisi jäänyt itse nukahtamaan. Tämä onnistuikin ajoittain vauva-aikana ja 1v kieppeillä, mutta tuo laidan poisto tuntui tekevän asiasta ihan mahdotonta. Kun olin kuukausien ajan kipeyttänyt selkäni huonolla nukutustuolilla istuen, aloin ottaa mallia mieheni nukutustyylistä. Mieluiten taapero halusi nukahtaa meidän sänkyyn, joten iskä makoili omalla paikallaan mukavan pehmeällä patjalla taaperon nukahtaessaan hänen viereensä. Sitten kun me aikuiset mentiin nukkumaan, kannoin taaperon omaan sänkyynsä. Kuitenkin aika usein, jos taapero heräsi aamuyöllä, niin hän kapusi takaisin meidän väliin nukkumaan. Tämä sänkyyn kapuaminen tietysti keskeytti omat yöunet ja lisäsi väsymystäni päivällä. Niinpä lopulta turhautuneena taas alkaneisiin yöheräilyihin päätettiin, että annetaan sen nukkua meidän välissä. Tässäkin asiassa oli 2 viikon sopeutumisjakso. Sohvihan on todella levoton nukkuja ja heräilimme miehen kanssa pitkin yötä siihen, kun Sohvi potkaisi meitä päähän tai kolautti oman päänsä meidän päähän. Myös muutaman kerran Sohvi itse putosi meidän sängystä pyörittyään niin paljon, että päätyi jalkopäähän ja sieltä sitten tippui lattialle. Ajattelin jo, että tämä järjestely on ihan mahdoton. Eihän tässä saa kukaan nukutuksi. Mutta ihme ja kumma. Sohvi oppi ajan kanssa jotenkin nukkumaan tosi rauhassa, ja 2 viikon jälkeen ei kukaan saanut enää yllätyspotkuja yöllä ja aamulla Sohvi nukkui samassa kohtaa kuin mihin oli nukahtanut. Tämän jälkeen kaikki tottuivat järjestelyyn ja nukkuivat laadukkaita unia. Enkä olisi uskonut, miten sitä itsekin alkoi kiintyä tähän järjestelyyn. Oman lapsen tuhina ja läheisyys luovat itsellekin turvallisuuden tunteen. Lapsi on lähelläni ja kaikki on hänellä hyvin. Nyt kun tämä järjestely on ollut usean kuukauden toiminnassa, onkin niin päin, että itseni on vaikea saada unta, jos Sohvi ei ole siinä vieressä. Vahvistusta tälle nukkumajärjestelylle sain vielä kirjasta Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan  ,jossa ihmeteltiin miksi ihminen haluaa pakottaa lapsensa nukkumaan yksin, kun kaikki muut nisäkkäät nukkuvat lastensa kanssa. Aiemmin olisin sanonut, että no siksi että saan itse nukuttua hyvin ja jaksan päivisin olla sitten parempi äiti. Mutta kun jaksoin 2 viikon ajan kestää muksautuksia, yöheräilyjä ja totuttelua, voin sanoa käsi sydämellä, että olen saanut parhaimmat yöunet nukkumalla lapseni vieressä. Olisi pitänyt aloittaa tämä jo aiemmin. Uhmaikä ja uni Uhmaikä on nyt tuonut oman lisämausteensa kohta 3 vuotiaan Sohvin ajoittaiseen nukahtamisen vaikeuteen. Googlaillessani en löytänyt varsinaista kehitykseen liittyvää unitaantumaa. Sitä ei tunnisteta uhmaikäisellä, vaan uhmaiän tuomat ongelmat liittyvät usein ympäristötekijöihin. Elämässä tapahtuvat muutokset, kuten sisaruksen syntymä tai päiväkodin aloitus voivat aiheuttaa uniongelmia. Lisäksi oman tahdon kehittyessä , taapero haluaa myös kokeilla mitä tahtomalla saa aikaan. Meillä taaperoa aletaan nukuttaa siinä 21. Eli luetaan pari iltasatua ja sitten makoillaan taaperon vieressä kunnes hän nukahtaa. Joskus hän haluaa, että pidetään hellästi kädestä kiinni. Nukahtaminen tapahtuu usein lähempänä klo 22. Taapero on alkanut ilmoittaa joskus iltasatujen jälkeen, että haluaa vettä ja sitten pitää mennä hakemaan vettä hänen kanssaan alakerrasta. Joskus hän myös saattaa sanoa, että sattuu johonkin, mutta virneestä päätellen tämä saattaa olla keksittyä. Joskus on kuitenkin annettu kipulääkettä varmuuden vuoksi. Tällaisen taustalla voi hyvin olla se, ettei taaperoa oikeasti vielä väsytä. Päivä on ehkä ollut hyvin tavanomainen, ilman sen kummempia jänniä juttuja, jolloin väsymystaso ei ole kohonnut korkeaksi. Tai sitten kyse on joskus oman tahdon testaamisesta. Joskus omasta väsymyksestä johtuen menen itsekin nukkumaan samaan aikaan Sohvin kanssa ja silloin Sohvi nukahtaa kyllä nopeammin kuin muuten eikä keksi ylimääräisiä toiveita. Kaikilla perheillähän on omat aikataulut ja nukkumaanmenot omien rytmiensä mukaan ja meillä on nyt tällainen, kun Sohvi ei vielä ole päiväkodissa. Herääminen lähemmäs 3 vuotiaalla Sohvilla tapahtuu 7.30-8 välillä. 1-2 tunnin päiväunet hän nukkuu usein klo 13-16 välillä. Tavoite on, että taapero herää klo 15, ettei tulisi haittaa nukahtamisessa yöunille. Päikkärien aikana nukutetaan meidän makkariin lukemalla pari satua ja sitten makoilemalla siinä vieressä kunnes nukahtaa. Päikkäreille hän nukahtaa tosi nopeasti, n. 15 min. Aiemmin käytin tässä vielä kajarista valkoista kohinaa, meren aaltoja tai sateen ropinaa apuna, sillä taapero järjestäen heräsi, kun yritin itse luikkia huoneesta pois. Nykyisin sitä ei enää tarvita. Kajarin käyttö liittyi lähinnä murrosvaiheeseen, kun päikkärit oli ennen nukuttu rattaissa ja tämä makkarissa päikkärien nukkuminen oli uusi asia.

Niin siis kauanko tätä vielä kestää? Kaikki alkoi jo 1v 8kk iässä kun taapero alkoi lyömään tai uhkaili puremisella , kun hänen mielipiteitään ei nähty. Oli pään lyömistä lattiaan kun tahtoa ei saanut läpi. Pinnasängystä kiivettiin helposti ylitse ja nukahtaminen oli uusissa ongelmissa. Asiaa ei yhtään helpottanut se ettei taapero puhunut joten yhteistä kieltä asioiden selvittämiseen ei ollut. Lopulta tuli ihana seesteinen hetki juuri ennen 2v ikää.. kunnes sitten pamahtikin uhmaikä täysillä päälle siinä heti 2 v jälkeen. Kun vertaan aikaa nyt (Sohvi on 3v) ja silloin uhman alussa, niin okei, julkisia itkupotkuraivareita ei enää ole ollut, luojan kiitos. Ei ole tarvinnut jännittää tai perua menoja uhmiksen mielentilan mukaan. Ja nyt kun kaikki hampaatkin ovat puhjenneet, niin ei ole enää sitä särkykiukkuakaan. Joten kyllä, olen kiitollinen että olemme päässeet tähän pisteeseen, jossa moni asia on helpottanut ja ehkä ratkaisevana tekijänä on ollut se, kun Sohvi oppi puhumaan. Nyt asioista ja tunteista on voitu keskustella paremmin. Kuitenkin on päiviä, kun mietin, että kauanko tämä uhmaikä oikeen jatkuu? Eikö tätä ole kärsitty jo ihan tarpeeksi. Ihan tosi. Joinain päivinä uhmiksemme tunteet käyvät edelleen niin herkillä, että hän loukkaantuu hyvin pienistä asioista, koko päivän. Siis äidin mielestä pienistä asioista. Jos sanon jonkin asian liian jämäkästi tai käskevästi hän alkaa pienesti nyyhkyttää ja sitten purskahtaa lohduttomaan itkuun. Otan hänet syliin ja lohdutan, selitän, "kun me myöhästytään kohta", "kun äitiä väsyttää", "kun tulee iso sotku". Eli ne tyypilliset tilanteet, joissa äidin ääni alkaa tiukentua. Tulee pakostakin mieleen, olenko kasvattanut lapsestani liian herkän. Onko se edes mahdollista? Eikö herkkyys ole synnynnäistä ja kovuus se suojamuuri joka herkkyyden ympärille rakennetaan. Vaikka juuri tätähän halusin, että hän uskaltaisi aina näyttää tunteensa ja ilmaista, jos tulee loukatuksi tai joku on epäkunnioittava häntä kohtaan. Että hän ei tukahduttaisi ja kerryttäisi sisälleen kaikkea sitä paskaa, mitä maailma pakostakin lykkää eteen. Ja jos hän ei reagoisi noin voimakkaasti niin enhän tajuaisi itsekään kuinka olen ärjähtänyt jostain asiasta, jonka olisi voinut sanoa ihan nätistikin. Ja haluan olla lastani kohtaan kunnioittava , jotta hän lopulta keräisi elämänsä varrelta lähelleen niitä ihmisiä, jotka ovat mukavia ja kunnioittavia. Monestihan sitä kerääntyy ympärille niitä samantyyppisiä ihmisiä joiden kanssa on lapsuutensa viettänyt, koska on tottunut itse juuri tietynlaiseen tunneilmastoon. Oli se sitten sellainen, jossa huudetaan ja raivotaan ja tavarat lentelee tai sellainen, jossa mökötetään maailman tappiin asti, eikä koskaan puhuta asioita halki. Toivoisin, että meidän perheen ilmapiiri olisi sellainen, ettei kenenkään tarvitsisi varoa suututtamasta ketään eikä kenenkään tarvitse kävellä kuin lasinpalasilla. Että virheiden tekeminen ei olisi maailmanloppu ja että lapsi saisi meluta, nauraa, itkeä ja huutaa, olla lapsi. Että olisi halveksunnan, paheksunnan, virheiden kyttäyksen ja moittimisen sijaan, kunnioitusta, edes yritystä ymmärtää toisia ja kannustusta. Koska mehän ollaan samassa veneessä. Mistä me saadaan tukea ja voimaa, jos ei meidän omasta perheestä. Joten, kyllä, hän saa olla herkkä. Hänen täytyy olla herkkä, jotta me paatuneet aikuisetkin ymmärretään olla herkempiä. Mutta silti, ihan tosi. Koska tämä loppuu? Koska olen jotenkin itse ajatellut, että päiväkodin aloitus voisi tehdä hyvää. Sohvi saisi tavallaan "oman elämän" eikä olisi niin riippuvainen meidän aikuisten tunneilmastosta. Hänellä olisi muutakin elämää ja paljon muitakin ihmisiä elämässä. Voin olla tässä ihan hakoteillä, mutta jos peilaan asiaa aikuisen ihmisen elämään niin on ihan tervettä, että kaikilla olisi jotain perheen ulkopuolista elämää. Joku jonka kanssa vaihtaa ajatuksia, viettää mukavaa aikaa ja pitää hauskaa. Jää nähtäväksi pitääkö teoriani paikkansa, vai puretaanko päiväkodin ikävät tapahtumat iltaisin itkuhuutona kotona? Todella toivon, että niin ei käy, vaan päiväkodista saisi useimpina päivänä sellaista positiivista energiaa, "Sohvi osaa itse" ja "oppii uusia taitoja" ,"tapaa kivoja kavereita" -tyyppistä energiaa. Pienen googlauksen jälkeen, saatan ollakin oikeilla jäljillä, koska päiväkodin aloitus, jos mikä on itsenäiseksi, äidistä erilliseksi ihmiseksi opettelua ja niinhän tapahtuu, kun Sohvi saa päiväkodissa touhata aivan omiaan ilman äidin valvovaa silmää. Uhmaiän pituuteen ei google anna paljon lohdun sanaa. Sen kesto vaihtelee ja useimmilla on ohi 4-5 vuoden paikkeilla. Siis vielä 2 vuotta tätä!!! Mutta kaiken järjen mukaan, kun uhmaiän tarkoitus on täyttynyt, eli lapsi on kasvanut erilliseksi omaksi itsekseen niin uhmaikä lakkaa. Ja uhmaikä voi lakata äkillisestikin MLL sivujen mukaan. Keskustelupalstojen perusteella taas lapsen uhma jatkuu enemmän ja vähemmän sinne murrosiän jälkeiseen aikaan, että välillä tulee mukavia suvantovaiheita ja sitten taas harataan vastaan joka asiassa. Tavallaan tämä kuulostaa loogiselta, koska eihän mikään 3 vuotias ole vielä kauhean itsenäinen ihmisyksilö. Tulee vielä monta vaihetta ennen kuin lapsi on valmis lentämään pesästä. Ei tähän ole mitään varmaa vastausta. Se voi loppua huomenna tai sitten vain tauota hetkeksi. Se voi jatkua vielä vuosia, mutta varmasti tulee helpompia vaiheita välillä. Se mikä on varmaa, on se, että lapsi on kuin peili. Mitä enemmän jaksan vastata tunnekuohuihin lempeästi ja lohduttaa pettymysten äärellä, sitä enemmän Sohvi oppii näistä tilanteista taitoja selvitä voimakkaista tunteista ja pettymyksistä elämässään.

Meillä on toistuvasti törmätty siihen ongelmaan että päiväkotiaamut ei vaan toimi. On aamuja kun Sohvi vastustaa kaikkea ja kaikkia. Löysin tällaisen hauskan vinkin kun lasten on usein vaikea hahmottaa aikaa. Tämä on ilmainen lasten ajastinsovellus. Näitä on muitakin, kokeilin itse Google play -kaupan Mouse Timeria meidän 3 vuotiaalle. "Koitapa pukea ulkovaatteet ennen kun hiiri on syönyt kaikki omenat!" Sovelluksessa valitaan haluttu aika minuutteina ja sitten annetaan lapselle tehtävä joka pitää saada tehtyä ennen hiirtä. Hiiri syö yhden omenan/ 10 sekuntia ja lopuksi ajastin pärisee. Ensin ajattelin, että kuulostaa aika kamalalta, pitääkö nyt jo lapsenkin oppia siihen hektiseen oravanpyörään missä aikuiset juoksevat ja jossa mikään tehokkuus ja nopeus ei tunnu riittävän. Mutta pian tuli tilanne, että Sohvi ei olisi halunnut mennä päiväkotiin, koska oli retkipäivä tiedossa ja se pelotti Sohvia. Keskustelimme peloista ja miten niitä voisi lievittää. Sohvia helpotti ajatus, että toinen koiramme tulee autoon mukaan päiväkotimatkalle. Hän sai myös ottaa pehmolelun automatkalle ja katsoa videoita matkan ajan. Mutta vaatteiden pukemisesta ei silti tullut mitään, hän ei halunnut pukea tai että puetaan. Kysyin sitten haluaisiko hän leikkiä sellaista kilpailua hiiren kanssa, että kumpi on nopeampi. Sohvi kiinnostui. Laitoin hiiri- ajastimeen 3 minuuttia päälle ja selitin, että koita pukea housut ennen kun hiiri on syönyt omenat. Hän innostui valtavasti ja rupesi iloisena hurjaa vauhtia kiskomaan housuja jalkaan. Sitten hainkin jo ripeästi muutkin vaatteet ja saatiin 3 minuutissa kaikki vaatteet päälle ja Sohvilla oli tosi hauskaa. Ajomatkankin ajan hän halusi vain katsella kuinka hiiri syö omenoita. Tämä tulee varmasti käyttöön jatkossakin hankaliin aamuihin. Olin väärässä; tämä sovellus ei stressaa lasta negatiivisella tavalla vaan kyse onkin lapselle hauskasta, lyhytkestoisesta leikistä. (Ja tämä ei ole mainos vaan ihan oma kokeilu helpottamaan arkea.) "Hiiri -pelistä" on ollut myös hyötyä kun päikkärit ei meinaa onnistua. Sohvi ei aina nuku päikkäreitä, mutta on päiviä jolloin Sohvi todella vielä tarvitsee kunnon tirsuja. Väsyraivoavan uhmiksen nukuttaminen ei ole helppoa. Annoin kerran hänelle luvan katsoa hiiri-peliä 10 minuuttia ja jos hän ei nukahda niin saa mennä leikkimään. Laitoin päälle 60 minuuttin omenat ja Sohvi nukahti jo 5 minuutin kohdalla. Mouse Timer 3 minuutin omenat

Vanhemmuusopas ei ole se, mihin tartutaan silloin kun tuntee epäonnistumista vanhempana. Juuri silloin ei kaipaa yhtään lisää syyllisyyttä siitä, että on taas mennyt huutamaan tai tiuskimaan omalle lapselle. Nyt kun alla on hyvin mennyt jakso ja Sohvin uhmakauden ehkä pahimmat myrskyt ohitse, aloin selata vanhemmuusoppaiden valikoimaa. Nämä kolme kirjaa nousivat toistuvasti esille googlehauissani, joten halusin lukea nämä läpi. Arvioin kirjoja sen perusteella, miten paljon tai vähän syyllisyyttä ne herättivät. Koska koen, että syyllisyys on juuri se, mikä estää meitä tarttumasta vanhemmuusoppaaseen. Mutta jos tietää etukäteen että tämä kirja ei syyllistä, niin siihen on helppo tarttua. Toisena kriteerinä oli se miten paljon hienoja ajatuksia ja ideoita kirjasta jäi käteen. Tässä oppaat paremmuusjärjestyksessä. Kirkkaasti ykköseksi nousi "Hyvän vanhemman salaisuus", siitä jäi olo, että olen hyvä vanhempi, eikä se herättänyt yhtään syyllisyyden, vaan pelkästään rakkauden tunteita. Tässä postauksessa kirjat: Hyvän vanhemman salaisuus Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan (ja lapsesi kiittävät, että sinä luit) Vanhemman kiukkukirja 1.Hyvän vanhemman salaisuus: Julia Pöyhönen ja Heidi Livingstone, kuvitus Jenni Kuhalainen "Lapsi kunnioittaa vanhempaa, kun kokee kunnioituksen olevan vastavuoroista." Sanon heti, että tämä on se opas, joka näistä kannattaa lukea. Ja mikä parasta, tämä löytyy myös e-kirjana kirjastosta. Minulla kävi hyvä tuuri, sillä sain sen heti luettavakseni, kun inspiraatio iski. Kannen perusteella luulin, että kyseessä on ehkä jokin opinnäytetyön pohjalta koottu "lasten kasvatus opas". Kansikuva ei aivan tee kunniaa tälle kirjalle, vaikka sisäsivujen sarjakuvat ovatkin aivan loistavasti kuvitettuja ja todella samaistuttavia. Kirjan ovat kirjoittaneet perheiden tukemiseen, lapsen kehitykseen ja tunnetaitoihin erikoistuneet psykologit Julia Pöyhönen ja Heidi Livingstone. Pidin kirjan vireestä. En kertaakaan kokenut syyllisyyttä vaan paljon paljon rakkautta. Ja lopulta kirjan suljettuani, koin että tiedän paremmin millainen vanhempi haluan olla ja koin, että olen hyvä vanhempi. Tässä muutamia minuun kolahtaneita poimintoja ja oivalluksia kirjan sivuilta: "Käsittelemättömät tunteet voivat arjessa aiheuttaa epämääräisiä oireita, esimerkiksi väsymystä, stressiä, ärtymystä, uniongelmia, masennusta, ahdistusta tai erilaisia fyysisiä oireita, kuten vatsakipuja. Torjuttuihin tunteisiin pätee erityisen hyvin sanonta minkä taakseen jättää sen edestään löytää - usein korkojen kera." "Monelle vanhemmalle on tyypillistä esimerkiksi yrittää suojata lasta omalta ärtymykseltään joustamalla yli sietorajojensa ja yrittämällä väkisin torjua kiukun tunnetta, joka kuitenkin koko ajan kasvaa voimakkaammaksi, kunnes kuppi menee nurin." Kirjassa esitellään itse koostettava turvasuunnitelma vanhemman oman kiukun kohtaamiseen. Listasta voi valita itselle sopivimmat keinot, parhaassa järjestyksessä. "Tunteen empaattinen hyväksyminen vie jo pitkälle." Tässä kirjan neuvojen avulla koottu oma turvasuunnitelmani kovan kiukun yllättäessä: 1.kerron ääneen omista tunteistani: nyt suututtaa, tarvitsen oman hetken 2.vetäydyn omaan rauhaan vessaan hetkeksi 3.huokaan 2.hyräilen rauhoittavaa kappaletta "ain`t no mountain high enough" 4.ajattelen että pystyn tähän, kaikki järjestyy Tein tästä myös oman postauksen: Kokoa tästä oma pinnan pidennyssuunnitelmasi Ote Jenni Kuhalaisen kuvittamasta sarjakuvasta, jossa vanhempi kamppailee ajatustensa kanssa: Kirjassa käsitellään silmiä avaavasti myös lasten ongelmakäyttäytymistä: "Haastava käyttäytyminen kertoo lapsen tarvevajeesta Kun lapsesi käyttäytyy huonosti, hän tarvitsee jotakin. Kehotarpeet: Onko lapsen kehossa tasapainoinen olo? (esim. kylmä/kuuma/nälkä) Turvatarve: Onko lapsella turvallinen olo? Yhteystarve: Kokeeko lapsi että olemme yhteydessä toisiimme? Arvostuksen tarve: Kokeeko lapsi olonsa arvostetuksi? Itsenäisyystarve: Saako lapsi toimia itsenäisesti ja toteuttaa omia ideoitaan." Tämä auttaa ymmärtämään, kuinka lapsen ongelmakäyttäytymisen taustalla on aina jokin vaille jäänyt tarve. Kun tarve tulee täytetyksi, ongelmakäyttäytyminen häviää ja kaikkien elämästä tulee helpompaa. Tässä yksi hieno poiminta kirjasta: "Voit ihan hyvin kieltää lasta silppuamasta mainoslehtisiä uusilla saksilla tuhansiksi suikaleiksi olohuoneen matolle. Mutta ihan yhtä hyvin voit antaa lapsen jatkaa hienomotoristen taitojen ja luovuuden omatoimista kehittämistä sillä välin, kun itse juot rauhassa iltapäiväkahvia." Hmm. Minä valitsen kahvitauon! Useissa kirjan esimerkeissä vanhemmat keksivät luovia ja kekseliäitä ratkaisuja erilaisiin hankaliin arjen tilanteisiin, kuten hammaspesuun, nukkumaanmenoon tai uhmakohtauksen. Esim. näin: ”Hammaspesurobotti käynnistyy polvesta painamalla ja sammuu nenästä painamalla!” Koen jopa hieman kateutta siitä miten kekseliäitä muut vanhemmat ovat olleet. Mutta ehkä jokaisella on se jokin yksi hieno temppu. "Vanhemmalla on oikeus kaikkiin tunteisiin. On mahdollista olla samaan aikaan vihainen ja johdonmukainen ja toimia lapsen tarpeet huomioivalla tavalla." "Vanhemmat usein tuntevat syyllisyyttä siitä, että hermostuvat lapsilleen ja huutavat, sillä he pelkäävät antavansa huonoa mallia tunnekäsittelystä. Asiaa voi katsoa myös toisesta näkökulmasta: vanhempi tulee antaneeksi mallia siitä mitä voi tehdä tunnekuohun jälkeen palauttaakseen yhteyden muihin." Ote Jenni Kuhalaisen kuvittamasta sarjakuvasta, jossa vanhemman hermot ovat menneet. Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi kaikille vanhemmille. Kirjan lukuisat esimerkit herättävät lämpöä ja rakkautta. Kirja vahvisti ajatustani siitä, että voin olla vanhempana salliva, joustava ja silti turvalliset rajat asettava. Joustavuus ja rajojen asettaminen eivät poissulje toisiaan. Rajat asetetaan asioihin, jotka ovat erittäin tärkeitä (kiviä ei heitetä toisia päin, koiraa ei potkita, ruuhkaisella parkkipaikalla pidetään kädestä kiinni). Turvallisissa asioissa voi ja saa joustaa, sillä se antaa lapselle erittäin tärkeän esimerkin kompromissien tekemisestä. Kirjan mukaan kompromissien tekeminen on erittäin tärkeä taito lapselle kaikissa hänen tulevissa ihmissuhteissaan ja minä kyllä komppaan tätä. Olen kamppaillut myös tämän asian kanssa: joustanko liikaa kun toisaalta käsketään olla johdonmukaisia. Tämän kirjan luettuani, minussa on vahvistunut ajatus siitä, että se missä ollaan johdonmukaisia, on turvallinen arki. Se, että johdonmukaisesti vanhempana pidän huolta siitä, että tarjoan säännöllisen rytmin lapselleni. Meillä toistuu ruokailut tiettyinä aikoina, päikkärit, leikkiaika, iltatoimet ja nukkumaanmeno. Siitä koostuu turvallinen arki. Se, syökö hän ruualla ei ole niin oleellista tai se nukahtaako hän juuri tänään päikkäreille ei ole oleellista, vaan se, että nämä toiminnot tarjotaan suunnilleen samoihin aikoihin. Minusta se on johdonmukaisuutta, eikä se poissulje joustavuutta. Voin antaa hänen syödä jätskin aamupalaksi, kunhan se ei toistu joka päivä. Voin lukea vielä kaksi kirjaa, vaikka aluksi sovittiin, että kolme riittää. Lapsi on kuin peili, jos minä olen joustava ja kykenen kompromisseihin, myös hänestä kasvaa joustava, kompromisseihin kykenevä. 2.Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan (ja lapsesi kiittävät että sinä luit) Philippa Perry "Parasta mitä voimme tehdä erilailla kuin aiemmat sukupolvet, on lakata teeskentelemästä, että olemme täydellisiä." Tämä kirja on kerännyt järjestäen 5 tähteä arvosteluissa. Kannessa lukee "Valtavan lämmin, viisas, toiveikas ja kannustava". Koen, että on ollut vaikea tarttua mihinkään vanhemmuusoppaaseen, sillä heti tulee leima otsaan: olen huono äiti. Hyvät äidithän eivät tarvitse mitään oppaita. Tämä kirja kuitenkin todistaa asian vääräksi. Kun aloin lukea kirjaa tunsin monessa kohtaa syyllisyyttä. Tuonkin asian olisin voinut tehdä paremmin ja tuo nyt meni jo mönkään vauva-aikana. Aina kun syyllisyys herää, kirjoittaja ehtii jo seuraavassa lauseessa muistuttaa, että on turha tuntea syyllisyyttä. Tärkeintä on tehdä nyt muutoksia. Koko kirjan yksi idea onkin todeta, että ei ole hyviä tai huonoja vanhempia, vaan aina jotain siltä väliltä. Me kaikki teemme virheitä, joskus silloinkin kun luulemme tekevämme oikein. Myös kirjoittaja itse kertoo useista "mokistaan" vanhempana ja siitä miten on lähtenyt niitä korjaamaan. Kaikkia mokiahan me ei edes huomata tai tajuta kun vasta silloin kun lapsi osaa/uskaltaa niistä meille huomauttaa. Kirja lähtee otsikon mukaisesti siitä kuinka toistamme vanhempiemme virheitä. Lapsi on peili ja oppii tekemään niinkuin me teemme, ei niinkuin me sanomme hänelle. Kaiken pohjalla on kunnioitus lasta ja hänen tunteitaan ja tarpeitaan kohtaan. Vasta kun kunnioitamme lasta, hän oppii kunnioittamaan meitä. Kirja tarjoaa laajasti vähän kaikkea kaikille, oli lapsesi minkä ikäinen tahansa. On ohjeita parisuhderiitoihin, vauvan nukutukseen, "huonoon" käytökseen jne. Näitä käydään läpi lukuisin tosielämän esimerkein. Koska kirjan on kirjoittanut psykoterapeutti olisin odottanut hänen suojelevan lukijoitaan, niinkuin suojelisi asiakkaitaankin järkyttäviltä asioilta. Jos haluan järkyttyä, voin lukea iltapäivälehtien sivustoja, mutta koen että vanhemmuusoppaassa vanhemman järkyttäminen on manipulointikeino; läheistä sukua syyllistämiselle ja uhkailulle. Siksi arvostus häntä kohtaan tipahti hieman kirjan keskivaiheilla. Varmasti olisi löytynyt jokin muukin esimerkki kertoa siitä, kuinka tärkeää on viettää lapsen kanssa aikaa päivittäin, eikä vain viikonloppuisin niinkuin kiireiset britti-vanhemmat tekevät palloteltuaan lastaan koko viikon mummolan ja lastenhoitajien välillä. Luulen, että kirjoittaja halusi käyttää järkyttävää esimerkkiä siksi, että hän todella välittää lapsista ja on vahvasti lasten puolella. Koko kirja onkin ehkä alunperin suunnattu rikkaalle brittiyläluokalle herättelemään heitä vanhemman rooliin sen sijaan, että lasten kanssa vietetty aika ulkoistettaisiin aina lastenhoitajalle. Kun olin lukenut kirjan, minusta tuntui kun olisin kaffitellut jonkun hieman höpsähtäneen vanhemman naisen kanssa, jolla oli paljon tarinoita kerrottavana, mutta joita ei kaikkia kannata niellä purematta. Seassa oli kuitenkin todella viisaita ajatuksia. Kirjan viesti on erittäin tärkeä. Se kertoo, että kukaan meistä ei ole täydellinen vanhempi ja parasta mitä voimme tehdä erilailla kuin aiemmat sukupolvet, on lakata teeskentelemästä, että olemme täydellisiä. Myöntää lapsellemme, että mekin teemme virheitä, mutta yritämme muuttaa tapojamme. Mitä minulle jäi käteen kirjasta? Etsin tukea 2 v uhmakohtauksiin ja kirja vahvisti ajatustani siitä, että on ihan oikein joustaa lapsen kanssa ja uskaltaa kohdata hänen tunteensa. Yhden univinkin otin talteen: kun sohvi herää päikkäreiltä hän usein alkaa itkeä. Ja itselle on ollut vaikea ymmärtää miksi. Kirjasta opin, että Sohvi tuntee ehkä yksinäisyyttä herättyään yksin. Voin jatkossa sanoa että "tunnet olosi yksinäiseksi kun ketään ei ollut tässä lähellä kun heräsit, auttaisiko syli?" Toinen univinkki sai minut luopumaan ajatuksesta, että pitäisi opettaa lapsi nukkumaan omassa sängyssä. Kaikki muut nisäkkäät nukkuvat poikastensa kanssa, miksi ihminen yrittää pakottaa lapsensa nukkumaan yksin? 3.Va nhemman kiukkukirja Päivi Nurmi ja Heli Pruuki "Sinun äänesi on jatkossa lapsesi sisäistä puhetta." Tämän kirjan nimi kolahti juuri siihen mitä etsinkin. Neuvoja ja tukea minulle vanhempana oman kiukun hallintaan. Kirjan on kirjoittanut sairaanhoitaja Päivi nurmi ja psykoterapeutti Heli Pruuki. Kirjan alussa on erittäin hyvä teoriapaketti vihasta: "Näkyvä viha on usein tulivuoren huippu, sen sisältä löytyy paljon muita syviä kokemuksia: pettymystä, turhautumista, yksinäisyyttä, väsymystä, epätoivoa, syyllisyyttä, ahdistusta, pelkoa, hylätyksi tulemista jne - - . Usein ihminen on niellyt monenlaisia tunteita ja yrittänyt pärjäillä niiden kanssa pitkän aikaa. Ei ihme, että lopulta tunne purskahtelee yli ja näkyviin." Tämä lause osui ja upposi. Se sai minut pohtimaan kuinka paljon nielen tosiaan kaikenlaisia tunteita ja sitten kun on hetki omaa aikaa niin sitä vaan toljottaa tv:stä jotain sarjaa, sen sijaan että oikeasti pohtisi, mitä minulle kuuluu nyt? Mitä kaipaisin juuri nyt tai lähipäivinä? Mikä vaivaa? Kun tulivuorta purkaisi säännöllisesti ulos niin se ei pääsisi yllättämään. Muuten jouduinkin sitten pettymään kirjan antiin. Jos "hyvän vanhemman salaisuus" kirja tuntui huokuva sanaa tunne, tunne, tunne. Niin tämä kirja huokui lausetta: Älä lyö! Älä lyö! Älä lyö! Kirjassa toistettiin jatkuvasti sitä miten vahingollista fyysinen väkivalta on. Ja onhan se. Mutta lukijana koen, että minut aliarvioidaan. On ihan yleisesti tiedossa, ettei lasta saa lyödä/tukistaa/antaa luunappia. Tartuin kirjaan hakeakseni neuvoja omiin kiukun tunteisiini taaperon uhmatessa, mutta tämä kirja on enemmänkin suunnattu vanhemmille, jotka käyttävät fyysistä väkivaltaa tietoisesti kasvatuksessaan ja ajattelevat sen olevan ok. Kirja tuntui jotenkin oudolta ja asia alkoi valjeta, kun pääsin kirjassa kohtaan jossa kerrotaan, kuinka arvot, perinteet ja tavat ovat kaikki jonkun opettamaa, kulkevat ns. suvussa. " Ei meillä koskaan käyty joulukirkossa." "Näiden tapojen muuttamisen avaimet ovat usein omissa käsissä"... Tästä saa siis käsityksen että hyvä vanhempi vie lapsensa joulukirkkoon, että ihan toivotonta ei ole jos on tällaisessa syntisessä suvussa elänyt, missä ei kirkossa käyty. Kaiken voi vielä muuttaa ja sielunsa pelastaa helvetin lieskoilta. Tässä kohtaa aloin kartoittaa paremmin kirjan taustoja ja huomaan, että toinen kirjoittaja on teologian professori ja kustantaja Kirjapaja tuottaa paljon uskonnollista kirjallisuutta. On sääli että hyväksi tarkoitettuun oppaaseen ripotellaan uskonnollista paasausta. Ellei tämä sitten ole tarkoitettukin uskonnollisille yhteisöille, joissa ehkä kukoistaa vielä ikiaikainen raamatusta poimittu lastenkasvatusneuvo, ken vitsaa säästää se lastaan vihaa. Kirjan tyyli on selvästi saanut vaikutteita uskonnosta, ylhäältä annetaan ohjeet miten teet, älä ajattele itse. Kirja saa minut tuntemaan itseni vialliseksi. En käy joulukirkossa ja minusta tunnetaidot ovat välillä todella vaikeita, jopa rakettitiedettä. Kirja taas väittää että "tunnetaidot eivät ole rakettitiedettä tai harvojen omaksuttavissa." Vaikka tässä varmaan on ajatuksena kannustaa opettelemaan tunnetaitoja, tuo on vähättelyä. Edessä on rankka tie ja paljon toistoja. Syvälle juurretut ajattelutavat eivät poistu nappia painamalla, siihen tarvitaan motivaatiota. Törmään kirjassa useamman kerran hieman töksähtäviin sanavalintoihin. Väkivallasta kirjassa puhutaan kuitenkin rehellisesti ja suoraan. "Väkivalta pitää saada perheessä nopeasti loppumaan. --Väkivallasta on mahdollista oppia pois ja siihen on vastuullista hakea apua." Kirjassa on kuitenkin liikaa sivujuonteita, jotka eivät vastaa arvomaailmaani ja se syö kirjan uskottavuutta. Kirjassa mm. viljellään lukuisia kaupassa, bussissa tai leikkipuistossa kuultuja vanhempien negatiivisia lipsautuksia lapsistaan, jotka esitellään sitten tuomitsevaan sävyyn asiayhteydestä irrotettuina. Puolustan höyryjen päästelyä. Vanhempien on hyvä päästä tuulettamaan tunteitaan ja ajatuksiaan vanhemmuudesta ja kasvatuksesta muiden vanhempien tai kumppanin kanssa. Vaikka keskustelut voivat kuulostaa rajuiltakin, keskusteluista vanhempi saa usein itse uusia ideoita ja tärkeimpänä sitä vertaistukea. Ystävä toimii kuin peilinä omille ajatuksille ja lopulta keskustelu joka on alkanut siitä, ettei enää yhtään jaksa sitä muksua, päättyy ajatukseen, että ehkä tarvitsen nyt vain kunnolla omaa aikaa. Huomaan, että arvostelustani paistaa omat tunteeni ja kokemukseni uskonnollisista yhteisöistä. Kirjassa on paljon myös hyvää, jota en vaan pystynyt enää näkemään, huomattuani joutuvani itse uskonnollisen paasauksen kohteeksi. Kirja herätti minussa viallisuuden tunteen, häpeän, helvetin pelon, syyllisyyden, vihan, riittämättömyyden ja sen etten ikinä tule riittämään tai olemaan tarpeeksi hyvä. Kaikki muistoja menneestä elämästä. Kirjan lopussa puhutaan armosta ja anteeksiannosta. Yksi tärkeä asia jäi kuitenkin mainitsematta: Kun puhutaan uskonnollisista yhteisöistä, tulee väistämättä mieleen se anteeksiantamiseen pakottaminen. Kun uhri antaa anteeksi, tekijä voi pyyhkiä pois kaikki karmeat rikokset, toistaa ne ja taas painostaa uhria antamaan anteeksi. Tapahtuneiden kanssa voi oppia elämään, mutta on tärkeää muistaa, että kenenkään ei ole pakko antaa mitään anteeksi. Ikinä. Kirjaa suosittelisin kristillisen vakaumuksen omaaville tai fyysistä väkivaltaa kasvatuksessaan käyttävälle vanhemmalle.

No joo. Meillä oli aika klassisia piirteitä tässä päiväkodin aloituksessa. Paitsi erikoisuutena oli se, ettei lapsi itkenyt päiväkotiin jäädessä, vaan pois haettaessa. Olin suunnitellut hyvin pehmeän aloituksen. Tähän tarkoitukseen löysin netistä sellaisen "berliinin mallin" jossa lapsi on tutustumiskäynnin/käyntien jälkeen päiväkodissa ilman vanhempaa ensin 1 tuntia, seuraavana päivänä 2 tuntia, seuraavana päivänä 3 tuntia jne... eli joka päivä pidennetään yhdellä tunnilla päiväkodissa oloa kunnes tulee täyteen se aika, jonka lapsen on tarkoitus päiväkodissa viettää päivittäin. Erityisen hyvä tämä malli on lapsille mitä pienempiä tai pelokkaampia he ovat ja mitä vaikeampaa on äidistä/isästä erossa oleminen. No koska Sohvi on jo 3 vuotias ja sen verran rohkea ja uusista asioista innostuva, niin hän sai aloittaa heti 2 tunnilla. Osasin aavistella, että Sohvia voisi olla vaikea saada lähtemään päiväkodista. Sohvilla kun on tapana innostua uusista asioista niin, etten saa häntä lähtemään pois. Toisaalta en voinut olla ennusmerkeistä huolimatta 100% varma, miten hän käyttäytyy, sillä hän oli ollut vain muutamia kertoja hoidossa kodin ulkopuolella (mummulla). Olin suunnitellut, että Sohvi aloittaisi päiväkodin torstaina ja perjantaina niin, että tulisi jo pian viikonloppu eteen. Näin Sohvi saisi latautua välillä, sillä odotettavissa oli väsymystä ja kiukuttelua. Tämä suunnitelma meni heti myttyyn. Itselleni tuli pakollisia menoja enkä halunnut, että missaisin aloituksen (eli iskä olisi vienyt ekoina päivinä), joten aloitusta siirrettiin maanantaille. Käytiin kuitenkin vielä toisella lyhyellä tutustumiskäynnillä yhdessä alkuperäisellä aloitusviikolla, sillä Sohvi oli niin innolla odottanut aloitusta ja halusin, että hän saa edes palasen siitä. Tutustumiskäynti meni hyvin Sohvin rynnistäessä lelukopasta toiseen. Hän todella näytti siltä kuin olisi kasvanut koko elämänsä ilman leluja ja leikkinyt tähän asti pelkästään kepeillä ja kävyillä. Silmät säihkyen hän pyöritteli kuluneita pikkuautoja ja muovieläimiä käsissään. Hoitajakin kommentoi, että onpas todella hullaantunut leluista. Sitten hoitaja kysyi aivan kuin myötäeläen hänen "lelutonta" lapsuuttaan, että millä leluilla sinä kotona leikit? Siihen Sohvi vastasi onneksi, että legoilla. Koska meillä on siis oikeasti mielestäni tosi paljon leluja ja montaa sorttia ja Sohvi leikkii kaikilla leluilla monipuolisesti, eikä ehdottomia suosikkeja ole. Päiväkodista lähtö oli helppo, sillä olimme jo valmiiksi ulkoilemassa ja kun muut menivät sisälle syömään, me vilkutettiin ja lähdettiin kotiin. Oli myös itselle avartavaa nähdä mitä päiväkotiarki oikeasti on. Lapset olivat suurimman osan aikaa yllättävän rauhallisia ja tottelevaisia?? Mutta hetkeksikään ei voinut tarkkailua hellittää sillä pian joku kiipeili jo jossain liian korkealla tai tuli kiistelyä leluista. Lisäresursseista ei olisi kyllä haittaa päiväkotiin. Sen tulin huomaamaan myös myöhemmistä tapahtumista. Kun päiväkoti varsinaisesti alkoi maanantaina, tulimmekin heti keskelle äksöniä. Heti alkoi aamupiiri ja sen jälkeen pienryhmät. Olin suunnitellut Sohvin olevan ekana päivänä 2,5 tuntia, niin että hän kerkiäisi syömään myös lounasta (9-11.30). Homma eteni suunnitelman mukaan. (Lisää omia tuntemuksiani löytyy postista Lapsen päivähoidon aloitus ahdistaa.) Kun tulin hakemaan Sohvia, oli ruokailut vielä kesken ja huikkasin Sohville, että syö rauhassa. Sohvi heti huomautti, ettei ruokana ollut spagettia. Sitten Sohvi käytti tuttua kikkaa ja väitti ruuan olevan liian kuumaa, vaikka muut olivat jo syöneet lautaset tyhjiksi aikaa sitten. No, sen tietää, että ekana päivänä ei välttämättä ruoka maistu kun jännittää. Sohvi sai tädeiltä luvan poistua pöydästä ja hänelle näytettiin mihin astiat viedään. Tämän jälkeen Sohvi rynnisti heti lähimmälle lelukopalle. Juttelin hetken hoitajien kanssa ja kaikki oli mennyt hyvin. Kun sitten yritin Sohvia saada lähtemään, hän alkoi itkeä. Hoitaja tajusikin heti, ettei Sohvi ollut kerinnyt yhtään leikkiä, kun oli ollut niin paljon ohjelmaa. Ja Sohvihan oli juurikin hulluna niihin kaikkiin "uusiin" leluihin mitä päiväkodissa oli ja oli odottanut tosi paljon juurikin niillä leikkimistä. Tässä kohtaa ei auttanut, vaikka muistutin Sohvia siitä mitä olimme autossa aamulla sopineet; "että sitten kun äiti tulee niin lähdetään." Sohvi oli selvästi myös jo väsynyt ja se lisäsi tietty vastustusta. Sitten piti ottaa kovemmat otteet ja sanoin, että "äiti kantaa sut nyt eteiseen, jos sä et tuu." Ja sitten kannoin itkevän lapseni eteiseen, jossa itku jo pian helpotti, kun Sohvi muisti että äiti oli puhunut aiemmin jätskiannoksesta kotona. Heti ulos astuttuaan Sohvi oli taas iloinen oma itsensä. Vähän harmitti itseäni, että teinkö nyt oikein kun vaan kannoin hänet pois. Vai olisiko pitänyt antaa Sohvin leikkiä vaikka eteisessä hetken muutamilla leluilla ja sitten koittaa uudestaan lähtemistä. Luulen, että molemmat tavat olisi olleet ihan ok, mutta jos homma toistuu niin voin koittaa tuota leikkimisjuttua seuraavalla kerralla. No seuraavana päivänä toin Sohvin ajoissa päiväkotiin, jotta ehtii varmasti leikkiä. Aamupalan Sohvi sai syödä kotona, jotta jaksaisi päivän, jos ruokahalu onkin huono päiväkodissa. Poikkesin myös pehmennyssuunnitelmasta, sillä Sohvi ei ollut ikävöinyt minua yhtään. Hän sai olla nyt 6 tuntia (8-14) ja ottaa ekat päikkärit päiväkodissa. Koska kaikki oli mennyt niin hyvin, en osannut odottaa mitään ongelmia kun hain Sohvia. Sydämeni hieman särkyi kun kuulin, että Sohvi oli itkenyt päikkäreillä. Hoitaja oli silitellyt Sohvin uneen, mutta Sohvi oli herätessään puhjennut taas lohduttomaan itkuun, johon ei silittelyt auttaneet. Oli sitten saanut nousta ja mennä tekemään palapelejä. Muuten päivä oli mennyt hyvin ja Sohvi oli maistellut ruokaakin. Nyt Sohvi lähti ihan helposti jo mukaani kotiin ja kertoi iloisena päivän tapahtumista, siitäkin että itki vähän. Kun pääsimme ulos ja lähestyimme päiväkodin porttia, Sohvi hypähti porttiin roikkumaan kuin vanha tekijä ja kampesi turvasalvan auki. Olin vähän että mitä? Hän oli selvästi harjoitellut portin avaamista. Sitten Sohvi alkoi selittää kuinka hän avasi portin ja osoitti viereistä leikkipuistoa, johon hän oli mennyt leikkimään. Mielessäni pyöri vaan, ettei päivän ohjelmassa ollut kyllä mitään ulkoilua aidan ulkopuolella. Sohvin puhe ei ole vielä ihan selkeää, joten yritin täydentävillä kysymyksillä selvittää oliko hän siis karannut päiväkodista. Tähän hän vastasi myöntävästi. Aloin heti toistella, ettei ikinä saa mennä portista ilman aikuista. Ei ikinä yksin. Itselle jäi epätodellinen olo, kai minulle olisi kerrottu jos Sohvi olisi karannut. Tilannetta ei helpottanut se, että nyt olisi yksi taukopäivä edessä kotona. Olisi pitänyt palata ja kysyä lisää tai soittaa perään. No taukopäivä tuli tarpeeseen, sillä päiväkodin aloitus on rankkaa hommaa. Sohvi kiukutteli helposti pienistä asioista illalla ja itku oli herkässä. Samaan aikaan hän oli silminnähden iloinen ja kertoili kaikkea mukavaa päiväkodista. Hän kertoi kuinka oli tyttöjen kanssa leikkineet pipsa possua ja tanssineet. Sitten hän halusi näyttää kuinka lujaa oli juossut liikuntasalissa. Hän tykkäsi päiväkodista ja halusi mennä uudestaan. Vietimme rentoa kotipäivää palapelien ja kauppaleikin muodossa ja annoin reippaalle tytölleni monen monta halia ja pusua. Olin niin iloinen ja huojentunut, että hän tykkäsi mennä päiväkotiin. Ja voin sanoa, että minäkin tykkäsin omasta ajastani. Pitkästä aikaa lapseton päivä! Sain monta työjuttua eteenpäin. Torstaina oli sitten jo eka päivä, jolloin Sohvi oli täyden suunnitellun ajan eli 8-15. Kun tulin hakemaan Sohvia, sain kuulla, että päikkärit oli menneet paljon paremmin jo. Oli itkenyt kun piti mennä päikkäreille, mutta nukkunut kumminkin tunnin ja herätessä jäänyt vielä rauhallisena makoilemaan sänkyyn. Tämä oli ihana kuulla vaikka itkua vielä olikin ollut, mutta selkeä parannus edelliseen. Sohville oli tarjottu nyt aamupala, lounas ja välipala päiväkodissa ja oli selkeästi alkanut ruoka jo maistumaan. Tämäkin oli huojentavaa, kyllä se tästä sitten lähtee sujumaan. Oli niin monta asiaa mielessä, että meinasin unohtaa kysyä sen tärkeimmän eli oliko Sohvi karannut päiväkodista heti alkuunsa? Hoitaja koitti muistella toissapäivää ja kertoi, että tilanne oli ollut se, että Sohvi oli tosiaan avaamassa porttia, mutta se oli onneksi huomattu ja ehditty väliin. Eli Sohvin oma selitys oli todennäköisesti tarkoittanut, että hän avasi portin, koska olisi halunnut mennä leikkipuistoon. Jäin tietysti hieman miettimään, sainko varmasti rehellisen selityksen hoitajalta, koska Sohvi selitti asian erilailla. Mutta koska tosiaan Sohvin puhe ja aikamuodot ei vielä ole ihan hallussa ja todella haluan uskoa, että minulle kerrotaan totuus, niin en voi muuta kun päättää luottaa hoitajiin. Ja eniten haluan luottaa Sohviin, siinä ettei hän enää karkaa nyt kun asia on käyty läpi. Selitin, että kaikki huolestuvat ja pelästyvät jos karkaat, kun kukaan ei tiedä missä olet. Portista ei saa mennä yksin. Illalla kotona kun vaihdoin Sohvin vaatteita huomasin, että hänen ohuissa legginseissä oli iso reikä. Kun kysyin mistä se oli tullut, hän sanoi että "pikkuautot". Eli joku vauhdikas pikkuautoleikki sitten ollut päiväkodissa. Reikä olikin pikkuauton kokoinen. Vaikka Sohvi on riehakas ja meilläkin on repeytynyt vaatteita niin ei kyllä ikinä ole näin isoa reikää tullut. No nämä leggarit olivat todella ohutta Lidl laatuista kangasta, joten ei mikään ihme, mutta niin iso reikä oli, että jouduin heittämään leggarit roskiin. Mutta olen sitä mieltä, että vaatteet on tehty käyttöä varten, eikä muutamat tappiot haittaa kunhan on ollut hauskaa. Ja tässä muistuu mieleen juurikin se ohje, että päiväkotiin ei kannata pukea niitä hienoimpia tai rakkaimpia vaatteita. En kyllä usko, että meillä on sellaisia? Pieneksi ne jää kaikki joskus kumminkin. Mietin kuinka paljon tyypillistä päiväkotimeininkiä on mahtunut näihin kolmeen päiväkotipäivään, joista kaksi oli vieläpä vajaita päiviä: Lapseni on melkein karannut päiväkodista ja yhdet housut oli niin rikki, että ne piti heittää roskiin. Mietin mitä muuta klassista vielä voisi tapahtua ekan viikon aikana? Ai niin ne taudit. Ja niinhän siinä sitten kävi, että perjantain päiväkotipäivä piti peruuttaa, sillä Sohvi sairastui kuumeiseen flunssaan. Ja me vanhemmat sitten tietty perässä. Jaahas tällastako tää sitten on. Missäs välissä niitä töitä oikein tehdään? No, tärkeintä on että Sohvi tykkää, koska en voisi kuvitella, että sosiaalinen tyttömme viettäisi enää yhtään vuotta kotihoidossa. Tässä alkuperäinen päiväkodin pehmeä aloitus -suunnitelmani ja sitten se toteutus mitä se lopulta oli. Pehmeä aloitus ei nyt ollut meidän lapsen kohdalla niin olennaista kun hän hullaantuikin päiväkotiin heti, joten pidennettiin päiviä sitten heti ekan päivän jälkeen reilummin. Mutta suunnitelma oli hyvä :)   Luitko jo? Kun lapsi ei tottele aamuisin -päiväkotiaamut sujuviksi Päiväkodin aloitus ahdistaa äitiä Lasta pelottaa mennä päiväkotiin

Samaan aikaan kun tiedän, että lapseni tarvitsee jo enemmän ikäistään seuraa ja viihtyisi varmasti päiväkodissa, jännitän kuumeisesti miten aloitus tulee menemään. Päiväkodin aloitus ahdistaa, sillä itselläni on lapsuudesta huono kokemus päivähoitoon hylätyksi tulemisesta ja siitä että ikävän itkuuni on vastattu perhepäivähoidossa vihalla. Kotona pelkooni ja suruuni vastattiin uhkailemalla: jos et lopeta itkua laitetaan sinut päiväkotiin. (90-luvulla päiväkodilla oli vielä huonompi kaiku kuin nykyään). Ei ole siis ihme, että oman lapseni päivähoidon aloitus jännittää. Tiedän, ettei nykypäivänä ainakaan päiväkodissa enää huudeta vihaisesti itkevälle lapselle, mutta pääni tuntuu silti vain hiuksenhienosti pysyvän kasassa. Olen valmis peruuttamaan kaiken heti, jos näen epäkohtia. Olen suunnitellut maailman pehmeimmän aloitusaikataulun ja olen valmistautunut tähän hetkeen kaikki nämä 3 vuotta, mitä olen ollut lapseni kanssa kotona. Olen aina välttänyt viimeiseen asti tilanteita, joissa jättäisin lapseni ikäväänsä huutaen jonkun toisen syliin. Näin on ehkä tapahtunut vain muutaman kerran, mutta tilanne on ollut se, että olen mennyt yläkertaan tekemään töitä ja taapero on jäänyt rappusten portin taakse alakertaan huutavana isänsä hoiviin. Iskä on yleensä saanut kuitenkin nopeasti taaperon rauhoittumaan johonkin duploleikkiin tai kauppareissulle ja jos itku ei ole tuntunut loppuvan, olen mennyt itse keksimään heille mukavaa tekemistä. Muutenkin olen aina halunnut kasvatuksessa varmistaa, ettei hän joudu ottamaan liian isoja harppauksia kerralla. Eli aina jos jokin pelottaa, voi tulla syliini turvaan. En ole yrittänyt pakkoreipastaa tai tehdä hänestä "isoa tyttöä". En ole ikinä vähätellyt hänen pelkojaan, vaan suhtautunut niihin aina vakavasti ja ottanut hänet aina turvaan syliin. Ajattelen asian niin, että antaa hänen olla pikkuinen nyt, koska nyt hän todella on vielä tosi pikkuinen. Jos annan hänen olla niin pieni kuin hän kokee olevansa, niin hänen on helpompi kasvaa isommaksi. Jos ei saa olla tarpeeksi pikkuinen, vaan joutuu liian suuriin saappaisiin liian pienenä, jää jotain elämättä ja se kostautuu sitten kun pitäisi olla oikeasti iso. Olen aina yrittänyt olla hänen turvanaan, niinkuin silloin kun hän pelkäsi innokasta/ahnetta kalkkunaa eläinpihassa. Tai kun hänellä oli aika jolloin hän pelästyi aina talon ohi kulkevia rekka-autoja tai metsästyskauden alkaessa laukausten ääniä. Sosiaalisissa tilanteissa olen näyttänyt mallia, mutta en ole pakottanut häntä kättelemään tai tervehtimään tms. jos näen, että häntä ujostuttaa tosi paljon. Hän on saanut aina paeta selkäni taakse. Olen myös pitänyt arkemme hyvin tasaisena ja mahdollisimman ennakoitavana. Hän on tottunut siihen, että äitillä on kerran viikossa ollut työpäivä, ja silloin iskä hoitaa Sohvia koko päivän. Tämä on varmasti auttanut paljon sen harjoitteluun, että äiti ei aina ole siinä lähellä, mutta silti Sohvi on aina turvassa. Vaikka lapseni tuntuu luonteeltaan olevan rohkea, utelias ja maailmaan avoimesti suhtautuva, en silti voi olla varma miten hän reagoi päiväkodin aloitukseen. Bonusta on, että tutustumispäivänä näimme miten paljon hienoja leluja päiväkodissa on ja niistä on puhuttu paljon ja niitä on hehkutettu. Satuin myös päiväkodin instagramissa näkemään heidän leluja ja niitä ihasteltiin Sohvin kanssa yhdessä. Minua tietty helpotti se kun näin miten Sohvi tuntui olevan innoissaan päiväkodin alkamisesta. Selitin, että se on paikka jossa lapset leikkivät sen aikaa kun vanhemmat on töissä. Ja tämä kuulosti järkevältä Sohvin mielestä ja tätä hän selitti kaikille tutuille, joille kertoi innoissaan päiväkodista. Hän vaikutti olevan ylpeäkin ja oli erityisen tärkeää kertoa siitä mummulle. Tosin vasta kehittyvän puheen takia hänen kertomuksensa oli vielä vähäsanainen. Sohvi meni mummun eteen, varmisti että sai mummun huomion ja sanoi "mummu.. päiväkoti" ja jatkoi sitten "paljon leluja". Näki että se oli tytölle todella tärkeää kertoa tästä isosta muutoksesta mummulle. Mikä itseäni on auttanut päiväkoti- ahdistuksen iskiessä? -olen suunnitellut aloituksen hyvin pehmeäksi ja teen äitinä kaikkeni, että aloitus sujuisi hyvin -olen varannut itselleni pari ekaa viikkoa niin, että voin joustaa suunnitelmassa ja pitää Sohvin kotona extrapäiviä -olen henkisesti valmistautunut ottamaan Sohvin pois sieltä/muuttamaan mitä tahansa suunnitelmia, jos Sohvi ei tunnu sopeutuvan -eniten auttaa se, että Sohvi on itse innoissaan päiväkodista, ripustaudun välillä täysin siihen ajatukseen ja laitan epäröivät tunteeni syrjään, sillä näen, että hän on onnellinen -tiedän, että vaikka kuinka haluan suojella lastani, en voi tukahduttaa häntä täällä kotona, on pakko päästää irti, jotta hän saa terveen lapsuuden, johon kuuluu kavereita ja "omaa elämää" -koska en voi äitinä poistaa maailmasta kaikkia vaaroja, parhaiten suojelen lastani opettamalla hänelle taitoja, joiden avulla hän selviytyy turvallisesti elämässä mm. kaveritaitoja, turvataitoja, sääntöjä (mm. miksi ei saa karata päiväkodista) -minun on vaikea luottaa päiväkodin aikuisiin, sillä omassa lapsuudessani aikuiset eivät olleet yleensä kovin luotettavia, pystyn kuitenkin kiertämään tämän ahdistuksen ajattelemalla, että luotan omaan tyttööni, siihen että olen opettanut häntä ja opetan koko ajan selviytymään vaaroista -yritän olla lempeä itselleni, yritän parhaani äitinä, vaikka välillä tuntisin epäonnistumista, niin siitäkin oppii aina jotain -kyselen Sohvilta kaikkea mieltäni askarruttavaa päiväkotipäivistä ja Sohvi on hienosti osannut kertoa asioita ja se on huojentanut mieltäni -kaiken hidastaminen auttaa, se että varaa aamuihin aikaa ja kaiken saa tehdä rauhassa, keskityn myös päiväkodissa siihen, etten hosu jättäessäni Sohvia sinne (vain siksi että itseäni ahdistaa koko paikka ja haluan vain pois), vaan yritän tietoisesti hidastaa liikkeitäni -kiitollisuus pienistä asioista ja hetkistä; kun katsotaan koko perhe Masked Singeria sohvalla ja syödään pakastepizzaa, kun pikkuiseni halaa minua ja sanoo että äiti on suloinen, kun tehdään yhdessä palapeliä lattialla takkatulen ääressä Näin päiväkodin aloitus meni ahdistuneen äidin näkökulmasta Päiväkodin alkaessa tunteeni ovat vaihdelleet laidasta laitaan. Ekana päivänä Sohvi jäi iloisesti ja innoissaan päiväkotiin, ei tullut itkua, eikä edes epäröintiä. Lelujen kuvat vaan loistivat lapseni silmissä. Joten lähtö oli helppo. Olin onneksi suunnitellut itselleni pariksi tunniksi tehtäviä kaupungissa. Olin varautunut siihen, että tihrustaisin kyyneleen, mutta en tuntenut surua, sillä Sohvi jäi niin iloisena päiväkotiin. Oli kyllä hieman haikea olo. Surua olin tuntenut jo aiemmin, kun yhteisen tutustumispäivän jälkeen kävelimme Sohvin kanssa autolle ja tajusin, että tätä se nyt sitten tulee olemaan se uusi arki. Sen ajan mitä Sohvi oli päiväkodissa, minä suunnistin kaupasta kauppaan erilaisilla asioilla. Ja tämä oli ehdottomasti tosi hyvä juttu. En ollut yksin, ja oli koko ajan tekemistä, mihin oli pakko keskittyä. Ja niinkuin olin aavistanutkin, Sohvia oli vaikea saada lähtemään päiväkodista ja jouduin kantamaan hänet itkevänä eteiseen. Tilanne oli kuitenkin hämmentävä. Hän ei ollut ehtinyt ikävöidä minua yhtään. Mutta onneksi itku tuli nyt näin päin. Seuraavana päivänä päiväkotiin jääminen sujui yhtä rauhallisesti. Nyt hän jäisi ekoille päikkäreille. Sain siis ekan melkein kokonaisen työpäivän itselleni. Ja että oli ihanaa! Olin onnellinen, sillä lapseni teki kivoja juttuja ja minä tein kivoja juttuja. Sain tehtyä sellaisia työjuttuja, jotka olivat olleet vain kaukainen haave kun työpäiviä oli ollut vain yksi viikossa. Kuitenkin, kun hain Sohvia sain kuulla, että hän oli itkenyt päikkäreillä. No se mursi sydämeni. En ollut osannut varautua tällaiseen, kun kaikki oli mennyt niin hyvin ekana päivänä. Vaikka olisi tietysti pitänyt, sehän nyt on tosi yleistä, että päikkärit on se hetki kun kaipuu kotiin iskee. Tätä helpotti kuitenkin se, että Sohvilla oli ollut tosi hauska päivä ja hän oli iloinen ja kertoili kaikkea mukavaa mitä oli tehnyt. Olen ollut yllättynyt, miten vaikeaa on henkilökunnalla ollut kertoa edes siitä, miten lapseni on syönyt tai nukkunut. Kovan muistelemisen ja muilta kyselemisen tuloksena olen saanut kyllä jonkinlaista infoa. Usein kuitenkin sanotaan vain jokin helppo lause, jonka voi sanoa jokaiselle vanhemmalle. Esim. "Tänään olemme keräilleet marjoja pihalla." Niin. Sinne todella kaivattaisiin lisää työntekijöitä. En aio jatkossa kysellä asioita joka päivä, sillä Sohvi osaa itsekin kertoa minulle, mutta olisin ajatellut, että kun lapseni on juuri aloittanut päiväkodin niin muutamana ekana päivänä vähän skarpattaisiin ja tarkkailtaisiin juurikin sitä minun lastani. Se huojentaisi äidin mieltä. Saada informaatiota, koska olen ihan pimennossa, enkä alkuun voi tietää täsmääkö Sohvin puheet hoitajien puheisiin. Yksi asia, mitä lapseni kertoi minulle päiväkodin portilla pois lähtiessämme oli, että hän oli karannut portista läheiseen leikkipuistoon leikkimään. Olin ihan että what? Kai minulle olisi kerrottu? Miten voin suojella lastani, kun hän on päiväkodissa? Miten päiväkoti voi suojella lastani jos työntekijöitä ei ole tarpeeksi katsomaan kaikkien lasten perään? Olin järkyttynyt ja huolissani. Seuraavalla kerralla juttelin hoitajan kanssa asiasta ja kävi ilmi, että karkausyritys oli ehditty stopata portilla ja voi siis olla, että Sohvi kertoi siinä minulle haaveestaan mennä leikkimään toiseen leikkipuistoon. Jäi kuitenkin epäilys siitä, kerrottiinko minulle koko totuus, sillä Sohvi kertoi sen sanoilla että hän oli karannut. Kävin monena päivänä Sohvin kanssa läpi karkaamisasian, että ikinä ei mennä portista yksin, vaan aina aikuisen kanssa. Että kaikki huolestuu ja pelästyy jos olet kadonnut ja kukaan ei tiedä missä olet. Ja googlattuani läpi kaikki mahdolliset gps vimpaimet, airtagit ja älyrannekepuhelimet, tulin siihen tulokseen, että parasta mitä voin tehdä, on opettaa Sohville, että ei saa karata. Karkaaminen on vaarallista. Ja se pelästyttää kaikki aikuiset. Voin sanoa, että ekojen parin viikon aikana, minulla oli joka toinen päivä tunne, että nyt otan Sohvin vaan pois täältä. Tämä loppuu nyt tähän. Haluan, että tyttöni on turvassa. Mutta asiaa järkeiltyäni mieheni kanssa, tajusin aina sen, että lopulta, en voi poistaa vaaroja, niitä tulee aina olemaan. Minun tehtäväni äitinä on opettaa Sohvia selviytymään elämästä ja sen vaaroista. Mitä vinkkejä antaisin itselleni jälkikäteen? Kaikki tulee menemään lopulta hyvin, alku tuntuu aina hankalalta Parin viikon päästä kaikki tuntuu helpommalta, pitää jaksaa vaan kahlata läpi tämä alku ja olla lempeä itselle ja perheelle Tee pieniä muutoksia, jos jokin ei toimi (vähensin päiväkotipäiviä 4 -> 3/vk kun Sohvin stressi ei meinannut helpottaa iltaisin) Tehkää iltaisin mukavia rentoja asioita yhdessä, kaikki ylimääräinen ohjelma minimiin Meillä helpotti kaikki ongelmat huomattavasti 5 vk kohdalla (1kk kohdalla tullut pelko mennä päiväkotiin, hirveä uhma aamuisin ja iltaisin, oma ahdistukseni) Kuitenkin hyvä ohjenuora on, että alkutotutteluun voi mennä 2-3 kk, joten malttia, hermoja ja paljon rakkautta ja haleja Lapsi saattaa reagoida viiveellä, niinkun Sohvi 1 kk kohdalla kun alkoi pelottaa päiväkotiin meno. Pelotti lähteä, vaikka tykkäsikin päiväkodista ja illat kotona oli sitten pelkkää rajojen testaamista ja uhmaa. Päiväkotipäivien vähentäminen auttoi Sohvin stressiin ja tietty aika auttoi tottumaan uuteen muutokseen. Keskity faktoihin, tykkääkö Sohvi päiväkodista? Meillä on vain yksi elämä eikä lapsuudenkaan päiviä kannata tuhlata ankeassa hoitopaikassa. Sohvi on onneksi kertonut päiväkodista kaikkia kivoja juttuja ja odottaa usein jo innoissaan seuraavaa päiväkotipäivää. Hän tykkää leluista, leikeistä, lauluista ja muutama kaverikin on jo mainittu nimeltä.

Lapsi kiipeää pinnasängystä pois Sohvi on aina ollut levoton nukkuja ja ryöminyt jo vauva-aikana unissaan ympäri pinnasänkyä kolauttaen välillä äänekkäästi päänsä pinnasängyn päätyyn. Sohvi nukkuu meidän makuuhuoneessa ja taaperon univaikeudet alkoivat siinä 1,5v iässä, kun hän alkoi kiivetä (ja tipahtaa) yöllä pinnasängystä alas. Muuta helppoa ja turvallista ratkaisua ei asiaan keksitty, kuin yhden laidan poistaminen pinnasängystä. Muutenhan lapsi kiipeää pinnasängystä pois yhä uudelleen ja uudelleen. Taaperohan oli riemuissaan tästä uudesta vapaudesta ja nukuttaminen oli kieltämättä haastavaa seuraavat 2 viikkoa. Ei voinut vain laittaa taaperoa pinnasänkyyn, vaan nyt piti olla jämäkkä ja saada puheella houkuteltua taapero sänkyyn. Usein iltasadut luettiin ensin sängyn vieressä lattialla patjan päällä. Sen jälkeen alkoi taistelu taaperon saamiseksi sänkyyn. Homma oli haastava ja kaikki peruskeinot olivat käytössä: uhkailu, kiristys, lahjonta. "Haluatko että äiti peittelee sinut? Sitten sinun pitää ensin mennä sänkyyn. Jos et mene sänkyyn, äiti ei peittele sinua. Saat itse laittaa peiton." Usein tämä peittelyhomma ja siihen liittyvä silittely ja suukottelu toimi motivaattorina, niin että taapero lopulta saatiin omaan sänkyyn. Taaperon siirtäminen fyysisesti sänkyyn oli turhaa hommaa, sillä siitä tuli pian hauska leikki, kun taapero kikattaen rynnisti sängystä pois yhä uudelleen. Joten puhe oli se jolla tämä siirto piti lopulta saada aikaan. Ja niinhän se alkoi sujumaan jotenkin. 2 viikon aikana oli muutama yö kun mies heräsi siihen, että taapero oli noussut sängystä ja lähtenyt taapertamaan rappusia pitkin alakertaan. Se säikäytti meidät ja jatkossa lukitsimme rappusten yläportin yöksi. Muutenkin taapero heräili usein yöllä ja saattoi sitten tulla meidän väliin nukkumaan. Joskus sain kannettua hänet takaisin omaan sänkyyn, joskus hän alkoi itkeä ja sai tietysti jäädä sitten meidän väliin. Kuitenkin kahden viikon jälkeen kaikki olivat tottuneet järjestelyyn ja Sohvin yöheräilyt ja yöseikkailut loppuivat. Kuinka päädyttiin perhepeti-järjestelyyn Tuohon aikaan itsellä oli vahva ajatus siitä, että taaperon piti opetella itsenäistä nukahtamista ja minulla oli tapana istua tuolilla huoneessa kunnes taapero nukahtaa omaan sänkyynsä. Ajatus oli, että pikkuhiljaa olisin voinut siirtyä oven ulkopuolelle istumaan, mutta tähän ei enää laidan poistamisen jälkeen päästy. Toinen haave oli tietysti, että olisin päässyt siihen pisteeseen, että vain peittelen ja suukottelen ja hyvän yön toivotusten jälkeen hän olisi jäänyt itse nukahtamaan. Tämä onnistuikin ajoittain vauva-aikana ja 1v kieppeillä, mutta tuo laidan poisto tuntui tekevän asiasta ihan mahdotonta. Kun olin kuukausien ajan kipeyttänyt selkäni huonolla nukutustuolilla istuen, aloin ottaa mallia mieheni nukutustyylistä. Mieluiten taapero halusi nukahtaa meidän sänkyyn, joten iskä makoili omalla paikallaan mukavan pehmeällä patjalla taaperon nukahtaessaan hänen viereensä. Sitten kun me aikuiset mentiin nukkumaan, kannoin taaperon omaan sänkyynsä. Kuitenkin aika usein, jos taapero heräsi aamuyöllä, niin hän kapusi takaisin meidän väliin nukkumaan. Tämä sänkyyn kapuaminen tietysti keskeytti omat yöunet ja lisäsi väsymystäni päivällä. Niinpä lopulta turhautuneena taas alkaneisiin yöheräilyihin päätettiin, että annetaan sen nukkua meidän välissä. Tässäkin asiassa oli 2 viikon sopeutumisjakso. Sohvihan on todella levoton nukkuja ja heräilimme miehen kanssa pitkin yötä siihen, kun Sohvi potkaisi meitä päähän tai kolautti oman päänsä meidän päähän. Myös muutaman kerran Sohvi itse putosi meidän sängystä pyörittyään niin paljon, että päätyi jalkopäähän ja sieltä sitten tippui lattialle. Ajattelin jo, että tämä järjestely on ihan mahdoton. Eihän tässä saa kukaan nukutuksi. Mutta ihme ja kumma. Sohvi oppi ajan kanssa jotenkin nukkumaan tosi rauhassa, ja 2 viikon jälkeen ei kukaan saanut enää yllätyspotkuja yöllä ja aamulla Sohvi nukkui samassa kohtaa kuin mihin oli nukahtanut. Tämän jälkeen kaikki tottuivat järjestelyyn ja nukkuivat laadukkaita unia. Enkä olisi uskonut, miten sitä itsekin alkoi kiintyä tähän järjestelyyn. Oman lapsen tuhina ja läheisyys luovat itsellekin turvallisuuden tunteen. Lapsi on lähelläni ja kaikki on hänellä hyvin. Nyt kun tämä järjestely on ollut usean kuukauden toiminnassa, onkin niin päin, että itseni on vaikea saada unta, jos Sohvi ei ole siinä vieressä. Vahvistusta tälle nukkumajärjestelylle sain vielä kirjasta Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan  ,jossa ihmeteltiin miksi ihminen haluaa pakottaa lapsensa nukkumaan yksin, kun kaikki muut nisäkkäät nukkuvat lastensa kanssa. Aiemmin olisin sanonut, että no siksi että saan itse nukuttua hyvin ja jaksan päivisin olla sitten parempi äiti. Mutta kun jaksoin 2 viikon ajan kestää muksautuksia, yöheräilyjä ja totuttelua, voin sanoa käsi sydämellä, että olen saanut parhaimmat yöunet nukkumalla lapseni vieressä. Olisi pitänyt aloittaa tämä jo aiemmin. Uhmaikä ja uni Uhmaikä on nyt tuonut oman lisämausteensa kohta 3 vuotiaan Sohvin ajoittaiseen nukahtamisen vaikeuteen. Googlaillessani en löytänyt varsinaista kehitykseen liittyvää unitaantumaa. Sitä ei tunnisteta uhmaikäisellä, vaan uhmaiän tuomat ongelmat liittyvät usein ympäristötekijöihin. Elämässä tapahtuvat muutokset, kuten sisaruksen syntymä tai päiväkodin aloitus voivat aiheuttaa uniongelmia. Lisäksi oman tahdon kehittyessä , taapero haluaa myös kokeilla mitä tahtomalla saa aikaan. Meillä taaperoa aletaan nukuttaa siinä 21. Eli luetaan pari iltasatua ja sitten makoillaan taaperon vieressä kunnes hän nukahtaa. Joskus hän haluaa, että pidetään hellästi kädestä kiinni. Nukahtaminen tapahtuu usein lähempänä klo 22. Taapero on alkanut ilmoittaa joskus iltasatujen jälkeen, että haluaa vettä ja sitten pitää mennä hakemaan vettä hänen kanssaan alakerrasta. Joskus hän myös saattaa sanoa, että sattuu johonkin, mutta virneestä päätellen tämä saattaa olla keksittyä. Joskus on kuitenkin annettu kipulääkettä varmuuden vuoksi. Tällaisen taustalla voi hyvin olla se, ettei taaperoa oikeasti vielä väsytä. Päivä on ehkä ollut hyvin tavanomainen, ilman sen kummempia jänniä juttuja, jolloin väsymystaso ei ole kohonnut korkeaksi. Tai sitten kyse on joskus oman tahdon testaamisesta. Joskus omasta väsymyksestä johtuen menen itsekin nukkumaan samaan aikaan Sohvin kanssa ja silloin Sohvi nukahtaa kyllä nopeammin kuin muuten eikä keksi ylimääräisiä toiveita. Kaikilla perheillähän on omat aikataulut ja nukkumaanmenot omien rytmiensä mukaan ja meillä on nyt tällainen, kun Sohvi ei vielä ole päiväkodissa. Herääminen lähemmäs 3 vuotiaalla Sohvilla tapahtuu 7.30-8 välillä. 1-2 tunnin päiväunet hän nukkuu usein klo 13-16 välillä. Tavoite on, että taapero herää klo 15, ettei tulisi haittaa nukahtamisessa yöunille. Päikkärien aikana nukutetaan meidän makkariin lukemalla pari satua ja sitten makoilemalla siinä vieressä kunnes nukahtaa. Päikkäreille hän nukahtaa tosi nopeasti, n. 15 min. Aiemmin käytin tässä vielä kajarista valkoista kohinaa, meren aaltoja tai sateen ropinaa apuna, sillä taapero järjestäen heräsi, kun yritin itse luikkia huoneesta pois. Nykyisin sitä ei enää tarvita. Kajarin käyttö liittyi lähinnä murrosvaiheeseen, kun päikkärit oli ennen nukuttu rattaissa ja tämä makkarissa päikkärien nukkuminen oli uusi asia.

1,5 v kiipeää pinnasängystä pois Sohvi on aina ollut levoton nukkuja ja ryöminyt jo vauva-aikana unissaan ympäri pinnasänkyä kolauttaen välillä äänekkäästi päänsä pinnasängyn päätyyn. Sohvi nukkuu meidän makuuhuoneessa ja taaperon univaikeudet alkoivat siinä 1,5v iässä, kun hän alkoi kiivetä (ja tipahtaa) yöllä pinnasängystä alas. Muuta helppoa ja turvallista ratkaisua ei asiaan keksitty, kuin yhden laidan poistaminen pinnasängystä. Taaperohan oli riemuissaan tästä uudesta vapaudesta ja nukuttaminen oli kieltämättä haastavaa seuraavat 2 viikkoa. Ei voinut vain laittaa taaperoa pinnasänkyyn, vaan nyt piti olla jämäkkä ja saada puheella houkuteltua taapero sänkyyn. Usein iltasadut luettiin ensin sängyn vieressä lattialla patjan päällä. Sen jälkeen alkoi taistelu taaperon saamiseksi sänkyyn. Homma oli haastava ja kaikki peruskeinot olivat käytössä: uhkailu, kiristys, lahjonta. "Haluatko että äiti peittelee sinut? Sitten sinun pitää ensin mennä sänkyyn. Jos et mene sänkyyn, äiti ei peittele sinua. Saat itse laittaa peiton." Usein tämä peittelyhomma ja siihen liittyvä silittely ja suukottelu toimi motivaattorina, niin että taapero lopulta saatiin omaan sänkyyn. Taaperon siirtäminen fyysisesti sänkyyn oli turhaa hommaa, sillä siitä tuli pian hauska leikki, kun taapero kikattaen rynnisti sängystä pois yhä uudelleen. Joten puhe oli se jolla tämä siirto piti lopulta saada aikaan. Ja niinhän se alkoi sujumaan jotenkin. 2 viikon aikana oli muutama yö kun mies heräsi siihen, että taapero oli noussut sängystä ja lähtenyt taapertamaan rappusia pitkin alakertaan. Se säikäytti meidät ja jatkossa lukitsimme rappusten yläportin yöksi. Muutenkin taapero heräili usein yöllä ja saattoi sitten tulla meidän väliin nukkumaan. Joskus sain kannettua hänet takaisin omaan sänkyyn, joskus hän alkoi itkeä ja sai tietysti jäädä sitten meidän väliin. Kuitenkin kahden viikon jälkeen kaikki olivat tottuneet järjestelyyn ja Sohvin yöheräilyt ja yöseikkailut loppuivat. Kuinka päädyttiin perhepeti-järjestelyyn Tuohon aikaan itsellä oli vahva ajatus siitä, että taaperon piti opetella itsenäistä nukahtamista ja minulla oli tapana istua tuolilla huoneessa kunnes taapero nukahtaa omaan sänkyynsä. Ajatus oli, että pikkuhiljaa olisin voinut siirtyä oven ulkopuolelle istumaan, mutta tähän ei enää laidan poistamisen jälkeen päästy. Toinen haave oli tietysti, että olisin päässyt siihen pisteeseen, että vain peittelen ja suukottelen ja hyvän yön toivotusten jälkeen hän olisi jäänyt itse nukahtamaan. Tämä onnistuikin ajoittain vauva-aikana ja 1v kieppeillä, mutta tuo laidan poisto tuntui tekevän asiasta ihan mahdotonta. Kun olin kuukausien ajan kipeyttänyt selkäni huonolla nukutustuolilla istuen, aloin ottaa mallia mieheni nukutustyylistä. Mieluiten taapero halusi nukahtaa meidän sänkyyn, joten iskä makoili omalla paikallaan mukavan pehmeällä patjalla taaperon nukahtaessaan hänen viereensä. Sitten kun me aikuiset mentiin nukkumaan, kannoin taaperon omaan sänkyynsä. Kuitenkin aika usein, jos taapero heräsi aamuyöllä, niin hän kapusi takaisin meidän väliin nukkumaan. Tämä sänkyyn kapuaminen tietysti keskeytti omat yöunet ja lisäsi väsymystäni päivällä. Niinpä lopulta turhautuneena taas alkaneisiin yöheräilyihin päätettiin, että annetaan sen nukkua meidän välissä. Tässäkin asiassa oli 2 viikon sopeutumisjakso. Sohvihan on todella levoton nukkuja ja heräilimme miehen kanssa pitkin yötä siihen, kun Sohvi potkaisi meitä päähän tai kolautti oman päänsä meidän päähän. Myös muutaman kerran Sohvi itse putosi meidän sängystä pyörittyään niin paljon, että päätyi jalkopäähän ja sieltä sitten tippui lattialle. Ajattelin jo, että tämä järjestely on ihan mahdoton. Eihän tässä saa kukaan nukutuksi. Mutta ihme ja kumma. Sohvi oppi ajan kanssa jotenkin nukkumaan tosi rauhassa, ja 2 viikon jälkeen ei kukaan saanut enää yllätyspotkuja yöllä ja aamulla Sohvi nukkui samassa kohtaa kuin mihin oli nukahtanut. Tämän jälkeen kaikki tottuivat järjestelyyn ja nukkuivat laadukkaita unia. Enkä olisi uskonut, miten sitä itsekin alkoi kiintyä tähän järjestelyyn. Oman lapsen tuhina ja läheisyys luovat itsellekin turvallisuuden tunteen. Lapsi on lähelläni ja kaikki on hänellä hyvin. Nyt kun tämä järjestely on ollut usean kuukauden toiminnassa, onkin niin päin, että itseni on vaikea saada unta, jos Sohvi ei ole siinä vieressä. Vahvistusta tälle nukkumajärjestelylle sain vielä kirjasta Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan ,jossa ihmeteltiin miksi ihminen haluaa pakottaa lapsensa nukkumaan yksin, kun kaikki muut nisäkkäät nukkuvat lastensa kanssa. Aiemmin olisin sanonut, että no siksi että saan itse nukuttua hyvin ja jaksan päivisin olla sitten parempi äiti. Mutta kun jaksoin 2 viikon ajan kestää muksautuksia, yöheräilyjä ja totuttelua, voin sanoa käsi sydämellä, että olen saanut parhaimmat yöunet nukkumalla lapseni vieressä. Olisi pitänyt aloittaa tämä jo aiemmin. Uhmaikä ja uni Uhmaikä on nyt tuonut oman lisämausteensa kohta 3 vuotiaan Sohvin ajoittaiseen nukahtamisen vaikeuteen. Googlaillessani en löytänyt varsinaista kehitykseen liittyvää unitaantumaa. Sitä ei tunnisteta uhmaikäisellä, vaan uhmaiän tuomat ongelmat liittyvät usein ympäristötekijöihin. Elämässä tapahtuvat muutokset, kuten sisaruksen syntymä tai päiväkodin aloitus voivat aiheuttaa uniongelmia. Lisäksi oman tahdon kehittyessä , taapero haluaa myös kokeilla mitä tahtomalla saa aikaan. Meillä taaperoa aletaan nukuttaa siinä 21. Eli luetaan pari iltasatua ja sitten makoillaan taaperon vieressä kunnes hän nukahtaa. Joskus hän haluaa, että pidetään hellästi kädestä kiinni. Nukahtaminen tapahtuu usein lähempänä klo 22. Taapero on alkanut ilmoittaa joskus iltasatujen jälkeen, että haluaa vettä ja sitten pitää mennä hakemaan vettä hänen kanssaan alakerrasta. Joskus hän myös saattaa sanoa, että sattuu johonkin, mutta virneestä päätellen tämä saattaa olla keksittyä. Joskus on kuitenkin annettu kipulääkettä varmuuden vuoksi. Tällaisen taustalla voi hyvin olla se, ettei taaperoa oikeasti vielä väsytä. Päivä on ehkä ollut hyvin tavanomainen, ilman sen kummempia jänniä juttuja, jolloin väsymystaso ei ole kohonnut korkeaksi. Tai sitten kyse on joskus oman tahdon testaamisesta. Joskus omasta väsymyksestä johtuen menen itsekin nukkumaan samaan aikaan Sohvin kanssa ja silloin Sohvi nukahtaa kyllä nopeammin kuin muuten eikä keksi ylimääräisiä toiveita. Kaikilla perheillähän on omat aikataulut ja nukkumaanmenot omien rytmiensä mukaan ja meillä on nyt tällainen, kun Sohvi ei vielä ole päiväkodissa. Herääminen lähemmäs 3 vuotiaalla Sohvilla tapahtuu 7.30-8 välillä. 1-2 tunnin päiväunet hän nukkuu usein klo 13-16 välillä. Tavoite on, että taapero herää klo 15, ettei tulisi haittaa nukahtamisessa yöunille. Päikkärien aikana nukutetaan meidän makkariin lukemalla pari satua ja sitten makoilemalla siinä vieressä kunnes nukahtaa. Päikkäreille hän nukahtaa tosi nopeasti, n. 15 min. Aiemmin käytin tässä vielä kajarista valkoista kohinaa, meren aaltoja tai sateen ropinaa apuna, sillä taapero järjestäen heräsi, kun yritin itse luikkia huoneesta pois. Nykyisin sitä ei enää tarvita. Kajarin käyttö liittyi lähinnä murrosvaiheeseen, kun päikkärit oli ennen nukuttu rattaissa ja tämä makkarissa päikkärien nukkuminen oli uusi asia.

Muistan erään kerran, kun Sohvi protestoi kovaäänisesti sylissäni jostain ja iski jo suunsa käsivarteeni ajatuksella, että nytpä tästä puraisen, jotta minun mielipiteitäni kuunneltaisiin. Silmät pöyristyneenä katsoin Sohvia: "Aiotko sä tosiaan purra mua??!" Hän onneksi muutti mielensä viime hetkellä ja käsivarteeni jäi vain märkä läiskä. Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen purentayritys. Asiaa selviteltyäni netin uumenista huomasin kuinka yleistä on, että taapero puree äitiä. Väkivalta on hyvin yleinen taaperon kommunikointitapa silloin, kun sanat loppuvat. Toisilla se jatkuu vielä aikuisuuteen, jos ei parempia keinoja tule tilalle; kun sanat loppuvat, otetaan nyrkit esiin. Sohvi oli siinä 1,5 vuotta kun ekan kerran hän päätti lyödä läiskäyttää äiteetä. Olin hämmästynyt. Miten voi noin pieni olla noin väkivaltainen, kun ei mistään ole saanut esimerkkiä tähän lyömiseen? Säikähdin. Aivan heti aluksi sanoin, että ketään ei saa lyödä. Se on selvä asia. Sitten tietysti aloin miettiä, miten ihmeessä ajauduimme tähän tilanteeseen, että suloinen pikku taapero lyö äitiä. Kyse oli varmaan jostain vaipanvaihdosta, jota taapero lujasti vastusti. Olin sitten päättäväisesti kuitenkin aikomassa vaipan vaihtaa hänen vastustuksestaan huolimatta ja sain läpsyn poskelle. En voi käsittää! Täytyyhän vaippa nyt vaihtaa, sehän on pian täynnä ja valuu yli. Myöhempinä aikoina selvisi, että taapero vastusti usein vaipanvaihtoa siksi, että hänellä oli pissahätä ja hän järkevänä ihmisenä olisi halunnut pissata tähän vaippaan eikä kastella heti uutta vaippaa. No en voi tietää mitä hän oikeasti ajatteli, mutta usein uusi vaippa oli hetimiten märkä vaipanvaihdon jälkeen. Ja toisaalta usein vaipanvaihto sitten onnistui, kun antoi taaperolle vähän aikaa ja kysyi hetken päästä uudestaan. Eli hänellä oli siis jokin ajatus ja tahto, josta äitee ei saanut kiinni ja koska puhetta ei vielä tullut, ei tätä pystynyt äiteelle selittämään muutoin kuin huutamalla ja läpsäisemällä poskeen. Aina kun tällaista lyömistä tapahtui, tai tämä purenta-aikomus, tunsin avuttomuutta. Mietin  kuumeisesti miten olimme päätyneet tähän tilanteeseen. En todellakaan halua, että Sohvi jatkossakin pyrkii ratkomaan asiat lyömällä ja puremalla. Mutta olisiko tämä nyt se uhmaiän alku, joka oli päässyt yllättämään. Hänellä on oma tahto ja hän haluaa asioita, ja vielä sellaisia ihan joustettavia juttuja, niinkuin vaipanvaihdon siirtäminen. Katsoin myös peiliin. Niin oudolta kuin se tuntuukin, sillä minähän olin lyönnin uhri. Mutta vanhemman roolissa, pakkohan sitä on miettiä, mitä minä tein väärin. Peiliin katsominen opetti itselleni sen, että minun on opittava hellittämään omaa kontrollia ja antamaan siimaa. On ihan totta, että vaippaa ei nyt ole pakko vaihtaa. Tämä ei ole sellainen tilanne, joka olisi ehdottoman vaarallinen taaperolleni ja vaatisi ehdotonta vanhemman tottelemista välittömästi, ei todellakaan. Olin vain tottunut tekemään asiat tietyllä tavalla ja nyt alkoi kehittyä lapseni oma tahto ja hänen omat tapansa. Ymmärsin, että olimme tulleet pisteeseen, jossa äiteen kannatti valita taistelunsa tarkasti, muuten koko arki tulisi olemaan pelkkää taistelua. Lyöminen loppui onneksi muutamassa viikossa, kun äitee alkoi joustaa enemmän ja antaa tilaa taaperon omalle tahdolle. Lyöminen tuli kuitenkin uudelleen kuvioihin satunnaisesti 2 vuoden kieppeillä kun tahtoikä puski todenteolla päälle ja hampaiden tulokin kiukutti vielä lisää. Silloin oli taaperon pinna erittäin lyhyt. Kerran kun iskä oli nukuttamassa taaperoa päiväunille, kuului huoneesta iso läimäytys ja iskän parkaisu perään. No iskä oli yrittänyt vaatia taaperoa käyttämään paksua peittoa useaan kertaan jättäen huomiotta taaperon lievemmät kieltäytymisilmaisut. Iskä sai sellaisen lämärin, että huhhuh. Iskä on sen verran kovapäisempi, että on näitä lämäreitä saanut muutamia. Äiteetä ei ole enää lyöty, mutta muutaman kerran on uhkaavasti nostettu avokämmen pystyyn ja se on riittänyt äiteelle merkiksi siitä, että taapero on tosissaan. No äitee joustaa. Monissa kirjoissa ja netin neuvosivuilla kerrotaan, että kun taapero lyö tai puree, pitää hänelle opettaa vaihtoehtoisia tapoja ilmaista kiukkua. Niissä ei kuitenkaan aina kerrota, mitä ne keinot ihan konkreettisesti on. Eli siis mitä? Enhän voi käskeä pientä taaperoa lähtemään ulos yksin kävelylle jos hän on vihainen. Niinhän minä tekisin. Kyllä piti kaivaa netin syvimmätkin sopukat, että löysin ihan oikeita esimerkkejä, miten voi kiukkua purkaa. Näytin usein, että tyynyä voi lyödä jos on vihainen. Sohvi ei kuitenkaan omaksunut tätä tapaa purkaa kiukkua, vaikka esimerkistä muutaman kerran saattoi tyynyä mäiskäistä. Sohvi kehitteli lopulta ajan kuluessa omia tapoja näyttää kiukkua. Joskus hermostuessaan Sohvi iskee nyrkillä pöytään. Tämä on siinä mielessä edistystä, että kiukku tulee näkyväksi, mutta ilman, että muita satutetaan. Sohvi on myös oppinut murisemaan, jos on vihainen. Tämän hän on oppinut perheemme koirilta. On selitetty, että jos koira murisee, se on vihainen ja silloin pitää antaa koiran olla. Tämä on ollut siitä hyvä kiukun ja tahdon näyttämistapa, että se alkaa usein naurattamaan vanhempia ja Sohvia ja näin kiukkukin alkaa nopeasti rauhoittumaan. Olemme ahkerasti lukeneet Sohvin kanssa tunnekirjoja. Lisäksi taaperon suuttuessa olen yrittänyt ohjata, että jos on tosi vihainen niin huutaminenkin on parempi vaihtoehto, kun itsensä tai toisten satuttaminen. Usein neuvotaan hengittämään syvään ja laskemaan kymmeneen. Sitten voi mennä jonnekin rauhoittumaan itsekseen. Tätä taapero tykkää välillä tehdä. Huokaista syvään. Olen suhtautunut hieman skeptisesti tällaisten Mindfulness-tapojen opettamisen näin pienelle lapselle, vaikka niitä monessa paikassa suositellaankin. Jopa kaupan leluhyllyllä on myynnissä mindfullness pehmolelu, joka opettaa lasta meditoimaan. Toisaalta, olen kuitenkin huomannut, että Sohvi on oikeasti tykännyt tästä rauhoittumiskeinosta, tosin laskemme vain viiteen, jotta mielenkiinto asiaan säilyy. Joskus jos on ollut puuhakas päivä ja Sohvin on vaikea rauhoittua nukkumaan, niin on käytetty tätä syvään huokaamista. Ja se on pieneksi hetkeksi oikeasti rauhoittanut Sohvin... kunnes viuhtominen on taas jatkunut. Mutta vaikutusta kuitenkin oli. Sohvilla oli myös vaihe, joka uhkaavasti toi esimakua tulevasta teini-iästä. Tosin olen käsittänyt, että tahtoikäkin on eräänlainen teini-ikä, niissä opetellaan itsenäisyyttä molemmissa. Sohvihan saattoi suuttuessaan mennä omaan huoneeseensa niin, että laittoi oven kiinni perässään. Suloiseksi tämän teki se, että Sohvin käsi hädin tuskin ylsi ovenkahvaan ja oven kiinni laittaminen ei ollut ihan yksinkertainen operaatio. Rauhoituttuaan 10 minuuttia huoneessaan, hän halusi pois, mutta oven avaaminen olikin niin vaikeaa, että äiteen piti mennä avuksi. Eihän tällaiselle tempulle voi kun hymyillä! Kuinka pieni tyttöni onkin yhtäkkiä jo niin iso ja itsenäinen <3 Lasta ei saisi rangaista siitä, että hänellä on tunteita. Siten hän vain oppii olemaan ilmaisematta tunteitaan tai kertomaan niistä kenellekään tai edes tunnistamaan niitä itse. Saa olla pettynyt, saa olla vihainen ja uskon, että Sohvikin lopulta oppii, miten näitä tunteita voi ilmaista ilman, että muut läsnäolijat kärsivät. Tunnekirjoista mm. (Aada ja kiukkuleijona)  on opittu Sohvi kanssa, että kiukku on tärkeä tunne, jolla lapsi oppii ilmaisemaan ja asettamaan omia rajojaan. Siitä on hyötyä sitten, kun pitää puolustaa itseään ja oikeuksiaan vaikkapa kiusaamistilanteessa. Tai aikuisena oman jaksamisensa rajoja. Toivon, että lapseni saisi tällaisia taitoja. Siksi yritän ymmärtää ja joustaa. Ja ohjata itseä ja muita satuttavasta käytöksestä kohti vaikka sitten murisemista. Luitko jo: Mitä tehdä kun taapero hakkaa päätä lattiaan?