Haku

Meillä on toistuvasti törmätty siihen ongelmaan että päiväkotiaamut ei vaan toimi. On aamuja kun Sohvi vastustaa kaikkea ja kaikkia. Löysin tällaisen hauskan vinkin kun lasten on usein vaikea hahmottaa aikaa. Tämä on ilmainen lasten ajastinsovellus. Näitä on muitakin, kokeilin itse Google play -kaupan Mouse Timeria meidän 3 vuotiaalle. "Koitapa pukea ulkovaatteet ennen kun hiiri on syönyt kaikki omenat!" Sovelluksessa valitaan haluttu aika minuutteina ja sitten annetaan lapselle tehtävä joka pitää saada tehtyä ennen hiirtä. Hiiri syö yhden omenan/ 10 sekuntia ja lopuksi ajastin pärisee. Ensin ajattelin, että kuulostaa aika kamalalta, pitääkö nyt jo lapsenkin oppia siihen hektiseen oravanpyörään missä aikuiset juoksevat ja jossa mikään tehokkuus ja nopeus ei tunnu riittävän. Mutta pian tuli tilanne, että Sohvi ei olisi halunnut mennä päiväkotiin, koska oli retkipäivä tiedossa ja se pelotti Sohvia. Keskustelimme peloista ja miten niitä voisi lievittää. Sohvia helpotti ajatus, että toinen koiramme tulee autoon mukaan päiväkotimatkalle. Hän sai myös ottaa pehmolelun automatkalle ja katsoa videoita matkan ajan. Mutta vaatteiden pukemisesta ei silti tullut mitään, hän ei halunnut pukea tai että puetaan. Kysyin sitten haluaisiko hän leikkiä sellaista kilpailua hiiren kanssa, että kumpi on nopeampi. Sohvi kiinnostui. Laitoin hiiri- ajastimeen 3 minuuttia päälle ja selitin, että koita pukea housut ennen kun hiiri on syönyt omenat. Hän innostui valtavasti ja rupesi iloisena hurjaa vauhtia kiskomaan housuja jalkaan. Sitten hainkin jo ripeästi muutkin vaatteet ja saatiin 3 minuutissa kaikki vaatteet päälle ja Sohvilla oli tosi hauskaa. Ajomatkankin ajan hän halusi vain katsella kuinka hiiri syö omenoita. Tämä tulee varmasti käyttöön jatkossakin hankaliin aamuihin. Olin väärässä; tämä sovellus ei stressaa lasta negatiivisella tavalla vaan kyse onkin lapselle hauskasta, lyhytkestoisesta leikistä. (Ja tämä ei ole mainos vaan ihan oma kokeilu helpottamaan arkea.) "Hiiri -pelistä" on ollut myös hyötyä kun päikkärit ei meinaa onnistua. Sohvi ei aina nuku päikkäreitä, mutta on päiviä jolloin Sohvi todella vielä tarvitsee kunnon tirsuja. Väsyraivoavan uhmiksen nukuttaminen ei ole helppoa. Annoin kerran hänelle luvan katsoa hiiri-peliä 10 minuuttia ja jos hän ei nukahda niin saa mennä leikkimään. Laitoin päälle 60 minuuttin omenat ja Sohvi nukahti jo 5 minuutin kohdalla. Mouse Timer 3 minuutin omenat

Vanhemmuusopas ei ole se, mihin tartutaan silloin kun tuntee epäonnistumista vanhempana. Juuri silloin ei kaipaa yhtään lisää syyllisyyttä siitä, että on taas mennyt huutamaan tai tiuskimaan omalle lapselle. Nyt kun alla on hyvin mennyt jakso ja Sohvin uhmakauden ehkä pahimmat myrskyt ohitse, aloin selata vanhemmuusoppaiden valikoimaa. Nämä kolme kirjaa nousivat toistuvasti esille googlehauissani, joten halusin lukea nämä läpi. Arvioin kirjoja sen perusteella, miten paljon tai vähän syyllisyyttä ne herättivät. Koska koen, että syyllisyys on juuri se, mikä estää meitä tarttumasta vanhemmuusoppaaseen. Mutta jos tietää etukäteen että tämä kirja ei syyllistä, niin siihen on helppo tarttua. Toisena kriteerinä oli se miten paljon hienoja ajatuksia ja ideoita kirjasta jäi käteen. Tässä oppaat paremmuusjärjestyksessä. Kirkkaasti ykköseksi nousi "Hyvän vanhemman salaisuus", siitä jäi olo, että olen hyvä vanhempi, eikä se herättänyt yhtään syyllisyyden, vaan pelkästään rakkauden tunteita. Tässä postauksessa kirjat: Hyvän vanhemman salaisuus Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan (ja lapsesi kiittävät, että sinä luit) Vanhemman kiukkukirja 1.Hyvän vanhemman salaisuus: Julia Pöyhönen ja Heidi Livingstone, kuvitus Jenni Kuhalainen "Lapsi kunnioittaa vanhempaa, kun kokee kunnioituksen olevan vastavuoroista." Sanon heti, että tämä on se opas, joka näistä kannattaa lukea. Ja mikä parasta, tämä löytyy myös e-kirjana kirjastosta. Minulla kävi hyvä tuuri, sillä sain sen heti luettavakseni, kun inspiraatio iski. Kannen perusteella luulin, että kyseessä on ehkä jokin opinnäytetyön pohjalta koottu "lasten kasvatus opas". Kansikuva ei aivan tee kunniaa tälle kirjalle, vaikka sisäsivujen sarjakuvat ovatkin aivan loistavasti kuvitettuja ja todella samaistuttavia. Kirjan ovat kirjoittaneet perheiden tukemiseen, lapsen kehitykseen ja tunnetaitoihin erikoistuneet psykologit Julia Pöyhönen ja Heidi Livingstone. Pidin kirjan vireestä. En kertaakaan kokenut syyllisyyttä vaan paljon paljon rakkautta. Ja lopulta kirjan suljettuani, koin että tiedän paremmin millainen vanhempi haluan olla ja koin, että olen hyvä vanhempi. Tässä muutamia minuun kolahtaneita poimintoja ja oivalluksia kirjan sivuilta: "Käsittelemättömät tunteet voivat arjessa aiheuttaa epämääräisiä oireita, esimerkiksi väsymystä, stressiä, ärtymystä, uniongelmia, masennusta, ahdistusta tai erilaisia fyysisiä oireita, kuten vatsakipuja. Torjuttuihin tunteisiin pätee erityisen hyvin sanonta minkä taakseen jättää sen edestään löytää - usein korkojen kera." "Monelle vanhemmalle on tyypillistä esimerkiksi yrittää suojata lasta omalta ärtymykseltään joustamalla yli sietorajojensa ja yrittämällä väkisin torjua kiukun tunnetta, joka kuitenkin koko ajan kasvaa voimakkaammaksi, kunnes kuppi menee nurin." Kirjassa esitellään itse koostettava turvasuunnitelma vanhemman oman kiukun kohtaamiseen. Listasta voi valita itselle sopivimmat keinot, parhaassa järjestyksessä. "Tunteen empaattinen hyväksyminen vie jo pitkälle." Tässä kirjan neuvojen avulla koottu oma turvasuunnitelmani kovan kiukun yllättäessä: 1.kerron ääneen omista tunteistani: nyt suututtaa, tarvitsen oman hetken 2.vetäydyn omaan rauhaan vessaan hetkeksi 3.huokaan 2.hyräilen rauhoittavaa kappaletta "ain`t no mountain high enough" 4.ajattelen että pystyn tähän, kaikki järjestyy Tein tästä myös oman postauksen: Kokoa tästä oma pinnan pidennyssuunnitelmasi Ote Jenni Kuhalaisen kuvittamasta sarjakuvasta, jossa vanhempi kamppailee ajatustensa kanssa: Kirjassa käsitellään silmiä avaavasti myös lasten ongelmakäyttäytymistä: "Haastava käyttäytyminen kertoo lapsen tarvevajeesta Kun lapsesi käyttäytyy huonosti, hän tarvitsee jotakin. Kehotarpeet: Onko lapsen kehossa tasapainoinen olo? (esim. kylmä/kuuma/nälkä) Turvatarve: Onko lapsella turvallinen olo? Yhteystarve: Kokeeko lapsi että olemme yhteydessä toisiimme? Arvostuksen tarve: Kokeeko lapsi olonsa arvostetuksi? Itsenäisyystarve: Saako lapsi toimia itsenäisesti ja toteuttaa omia ideoitaan." Tämä auttaa ymmärtämään, kuinka lapsen ongelmakäyttäytymisen taustalla on aina jokin vaille jäänyt tarve. Kun tarve tulee täytetyksi, ongelmakäyttäytyminen häviää ja kaikkien elämästä tulee helpompaa. Tässä yksi hieno poiminta kirjasta: "Voit ihan hyvin kieltää lasta silppuamasta mainoslehtisiä uusilla saksilla tuhansiksi suikaleiksi olohuoneen matolle. Mutta ihan yhtä hyvin voit antaa lapsen jatkaa hienomotoristen taitojen ja luovuuden omatoimista kehittämistä sillä välin, kun itse juot rauhassa iltapäiväkahvia." Hmm. Minä valitsen kahvitauon! Useissa kirjan esimerkeissä vanhemmat keksivät luovia ja kekseliäitä ratkaisuja erilaisiin hankaliin arjen tilanteisiin, kuten hammaspesuun, nukkumaanmenoon tai uhmakohtauksen. Esim. näin: ”Hammaspesurobotti käynnistyy polvesta painamalla ja sammuu nenästä painamalla!” Koen jopa hieman kateutta siitä miten kekseliäitä muut vanhemmat ovat olleet. Mutta ehkä jokaisella on se jokin yksi hieno temppu. "Vanhemmalla on oikeus kaikkiin tunteisiin. On mahdollista olla samaan aikaan vihainen ja johdonmukainen ja toimia lapsen tarpeet huomioivalla tavalla." "Vanhemmat usein tuntevat syyllisyyttä siitä, että hermostuvat lapsilleen ja huutavat, sillä he pelkäävät antavansa huonoa mallia tunnekäsittelystä. Asiaa voi katsoa myös toisesta näkökulmasta: vanhempi tulee antaneeksi mallia siitä mitä voi tehdä tunnekuohun jälkeen palauttaakseen yhteyden muihin." Ote Jenni Kuhalaisen kuvittamasta sarjakuvasta, jossa vanhemman hermot ovat menneet. Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi kaikille vanhemmille. Kirjan lukuisat esimerkit herättävät lämpöä ja rakkautta. Kirja vahvisti ajatustani siitä, että voin olla vanhempana salliva, joustava ja silti turvalliset rajat asettava. Joustavuus ja rajojen asettaminen eivät poissulje toisiaan. Rajat asetetaan asioihin, jotka ovat erittäin tärkeitä (kiviä ei heitetä toisia päin, koiraa ei potkita, ruuhkaisella parkkipaikalla pidetään kädestä kiinni). Turvallisissa asioissa voi ja saa joustaa, sillä se antaa lapselle erittäin tärkeän esimerkin kompromissien tekemisestä. Kirjan mukaan kompromissien tekeminen on erittäin tärkeä taito lapselle kaikissa hänen tulevissa ihmissuhteissaan ja minä kyllä komppaan tätä. Olen kamppaillut myös tämän asian kanssa: joustanko liikaa kun toisaalta käsketään olla johdonmukaisia. Tämän kirjan luettuani, minussa on vahvistunut ajatus siitä, että se missä ollaan johdonmukaisia, on turvallinen arki. Se, että johdonmukaisesti vanhempana pidän huolta siitä, että tarjoan säännöllisen rytmin lapselleni. Meillä toistuu ruokailut tiettyinä aikoina, päikkärit, leikkiaika, iltatoimet ja nukkumaanmeno. Siitä koostuu turvallinen arki. Se, syökö hän ruualla ei ole niin oleellista tai se nukahtaako hän juuri tänään päikkäreille ei ole oleellista, vaan se, että nämä toiminnot tarjotaan suunnilleen samoihin aikoihin. Minusta se on johdonmukaisuutta, eikä se poissulje joustavuutta. Voin antaa hänen syödä jätskin aamupalaksi, kunhan se ei toistu joka päivä. Voin lukea vielä kaksi kirjaa, vaikka aluksi sovittiin, että kolme riittää. Lapsi on kuin peili, jos minä olen joustava ja kykenen kompromisseihin, myös hänestä kasvaa joustava, kompromisseihin kykenevä. 2.Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan (ja lapsesi kiittävät että sinä luit) Philippa Perry "Parasta mitä voimme tehdä erilailla kuin aiemmat sukupolvet, on lakata teeskentelemästä, että olemme täydellisiä." Tämä kirja on kerännyt järjestäen 5 tähteä arvosteluissa. Kannessa lukee "Valtavan lämmin, viisas, toiveikas ja kannustava". Koen, että on ollut vaikea tarttua mihinkään vanhemmuusoppaaseen, sillä heti tulee leima otsaan: olen huono äiti. Hyvät äidithän eivät tarvitse mitään oppaita. Tämä kirja kuitenkin todistaa asian vääräksi. Kun aloin lukea kirjaa tunsin monessa kohtaa syyllisyyttä. Tuonkin asian olisin voinut tehdä paremmin ja tuo nyt meni jo mönkään vauva-aikana. Aina kun syyllisyys herää, kirjoittaja ehtii jo seuraavassa lauseessa muistuttaa, että on turha tuntea syyllisyyttä. Tärkeintä on tehdä nyt muutoksia. Koko kirjan yksi idea onkin todeta, että ei ole hyviä tai huonoja vanhempia, vaan aina jotain siltä väliltä. Me kaikki teemme virheitä, joskus silloinkin kun luulemme tekevämme oikein. Myös kirjoittaja itse kertoo useista "mokistaan" vanhempana ja siitä miten on lähtenyt niitä korjaamaan. Kaikkia mokiahan me ei edes huomata tai tajuta kun vasta silloin kun lapsi osaa/uskaltaa niistä meille huomauttaa. Kirja lähtee otsikon mukaisesti siitä kuinka toistamme vanhempiemme virheitä. Lapsi on peili ja oppii tekemään niinkuin me teemme, ei niinkuin me sanomme hänelle. Kaiken pohjalla on kunnioitus lasta ja hänen tunteitaan ja tarpeitaan kohtaan. Vasta kun kunnioitamme lasta, hän oppii kunnioittamaan meitä. Kirja tarjoaa laajasti vähän kaikkea kaikille, oli lapsesi minkä ikäinen tahansa. On ohjeita parisuhderiitoihin, vauvan nukutukseen, "huonoon" käytökseen jne. Näitä käydään läpi lukuisin tosielämän esimerkein. Koska kirjan on kirjoittanut psykoterapeutti olisin odottanut hänen suojelevan lukijoitaan, niinkuin suojelisi asiakkaitaankin järkyttäviltä asioilta. Jos haluan järkyttyä, voin lukea iltapäivälehtien sivustoja, mutta koen että vanhemmuusoppaassa vanhemman järkyttäminen on manipulointikeino; läheistä sukua syyllistämiselle ja uhkailulle. Siksi arvostus häntä kohtaan tipahti hieman kirjan keskivaiheilla. Varmasti olisi löytynyt jokin muukin esimerkki kertoa siitä, kuinka tärkeää on viettää lapsen kanssa aikaa päivittäin, eikä vain viikonloppuisin niinkuin kiireiset britti-vanhemmat tekevät palloteltuaan lastaan koko viikon mummolan ja lastenhoitajien välillä. Luulen, että kirjoittaja halusi käyttää järkyttävää esimerkkiä siksi, että hän todella välittää lapsista ja on vahvasti lasten puolella. Koko kirja onkin ehkä alunperin suunnattu rikkaalle brittiyläluokalle herättelemään heitä vanhemman rooliin sen sijaan, että lasten kanssa vietetty aika ulkoistettaisiin aina lastenhoitajalle. Kun olin lukenut kirjan, minusta tuntui kun olisin kaffitellut jonkun hieman höpsähtäneen vanhemman naisen kanssa, jolla oli paljon tarinoita kerrottavana, mutta joita ei kaikkia kannata niellä purematta. Seassa oli kuitenkin todella viisaita ajatuksia. Kirjan viesti on erittäin tärkeä. Se kertoo, että kukaan meistä ei ole täydellinen vanhempi ja parasta mitä voimme tehdä erilailla kuin aiemmat sukupolvet, on lakata teeskentelemästä, että olemme täydellisiä. Myöntää lapsellemme, että mekin teemme virheitä, mutta yritämme muuttaa tapojamme. Mitä minulle jäi käteen kirjasta? Etsin tukea 2 v uhmakohtauksiin ja kirja vahvisti ajatustani siitä, että on ihan oikein joustaa lapsen kanssa ja uskaltaa kohdata hänen tunteensa. Yhden univinkin otin talteen: kun sohvi herää päikkäreiltä hän usein alkaa itkeä. Ja itselle on ollut vaikea ymmärtää miksi. Kirjasta opin, että Sohvi tuntee ehkä yksinäisyyttä herättyään yksin. Voin jatkossa sanoa että "tunnet olosi yksinäiseksi kun ketään ei ollut tässä lähellä kun heräsit, auttaisiko syli?" Toinen univinkki sai minut luopumaan ajatuksesta, että pitäisi opettaa lapsi nukkumaan omassa sängyssä. Kaikki muut nisäkkäät nukkuvat poikastensa kanssa, miksi ihminen yrittää pakottaa lapsensa nukkumaan yksin? 3.Va nhemman kiukkukirja Päivi Nurmi ja Heli Pruuki "Sinun äänesi on jatkossa lapsesi sisäistä puhetta." Tämän kirjan nimi kolahti juuri siihen mitä etsinkin. Neuvoja ja tukea minulle vanhempana oman kiukun hallintaan. Kirjan on kirjoittanut sairaanhoitaja Päivi nurmi ja psykoterapeutti Heli Pruuki. Kirjan alussa on erittäin hyvä teoriapaketti vihasta: "Näkyvä viha on usein tulivuoren huippu, sen sisältä löytyy paljon muita syviä kokemuksia: pettymystä, turhautumista, yksinäisyyttä, väsymystä, epätoivoa, syyllisyyttä, ahdistusta, pelkoa, hylätyksi tulemista jne - - . Usein ihminen on niellyt monenlaisia tunteita ja yrittänyt pärjäillä niiden kanssa pitkän aikaa. Ei ihme, että lopulta tunne purskahtelee yli ja näkyviin." Tämä lause osui ja upposi. Se sai minut pohtimaan kuinka paljon nielen tosiaan kaikenlaisia tunteita ja sitten kun on hetki omaa aikaa niin sitä vaan toljottaa tv:stä jotain sarjaa, sen sijaan että oikeasti pohtisi, mitä minulle kuuluu nyt? Mitä kaipaisin juuri nyt tai lähipäivinä? Mikä vaivaa? Kun tulivuorta purkaisi säännöllisesti ulos niin se ei pääsisi yllättämään. Muuten jouduinkin sitten pettymään kirjan antiin. Jos "hyvän vanhemman salaisuus" kirja tuntui huokuva sanaa tunne, tunne, tunne. Niin tämä kirja huokui lausetta: Älä lyö! Älä lyö! Älä lyö! Kirjassa toistettiin jatkuvasti sitä miten vahingollista fyysinen väkivalta on. Ja onhan se. Mutta lukijana koen, että minut aliarvioidaan. On ihan yleisesti tiedossa, ettei lasta saa lyödä/tukistaa/antaa luunappia. Tartuin kirjaan hakeakseni neuvoja omiin kiukun tunteisiini taaperon uhmatessa, mutta tämä kirja on enemmänkin suunnattu vanhemmille, jotka käyttävät fyysistä väkivaltaa tietoisesti kasvatuksessaan ja ajattelevat sen olevan ok. Kirja tuntui jotenkin oudolta ja asia alkoi valjeta, kun pääsin kirjassa kohtaan jossa kerrotaan, kuinka arvot, perinteet ja tavat ovat kaikki jonkun opettamaa, kulkevat ns. suvussa. " Ei meillä koskaan käyty joulukirkossa." "Näiden tapojen muuttamisen avaimet ovat usein omissa käsissä"... Tästä saa siis käsityksen että hyvä vanhempi vie lapsensa joulukirkkoon, että ihan toivotonta ei ole jos on tällaisessa syntisessä suvussa elänyt, missä ei kirkossa käyty. Kaiken voi vielä muuttaa ja sielunsa pelastaa helvetin lieskoilta. Tässä kohtaa aloin kartoittaa paremmin kirjan taustoja ja huomaan, että toinen kirjoittaja on teologian professori ja kustantaja Kirjapaja tuottaa paljon uskonnollista kirjallisuutta. On sääli että hyväksi tarkoitettuun oppaaseen ripotellaan uskonnollista paasausta. Ellei tämä sitten ole tarkoitettukin uskonnollisille yhteisöille, joissa ehkä kukoistaa vielä ikiaikainen raamatusta poimittu lastenkasvatusneuvo, ken vitsaa säästää se lastaan vihaa. Kirjan tyyli on selvästi saanut vaikutteita uskonnosta, ylhäältä annetaan ohjeet miten teet, älä ajattele itse. Kirja saa minut tuntemaan itseni vialliseksi. En käy joulukirkossa ja minusta tunnetaidot ovat välillä todella vaikeita, jopa rakettitiedettä. Kirja taas väittää että "tunnetaidot eivät ole rakettitiedettä tai harvojen omaksuttavissa." Vaikka tässä varmaan on ajatuksena kannustaa opettelemaan tunnetaitoja, tuo on vähättelyä. Edessä on rankka tie ja paljon toistoja. Syvälle juurretut ajattelutavat eivät poistu nappia painamalla, siihen tarvitaan motivaatiota. Törmään kirjassa useamman kerran hieman töksähtäviin sanavalintoihin. Väkivallasta kirjassa puhutaan kuitenkin rehellisesti ja suoraan. "Väkivalta pitää saada perheessä nopeasti loppumaan. --Väkivallasta on mahdollista oppia pois ja siihen on vastuullista hakea apua." Kirjassa on kuitenkin liikaa sivujuonteita, jotka eivät vastaa arvomaailmaani ja se syö kirjan uskottavuutta. Kirjassa mm. viljellään lukuisia kaupassa, bussissa tai leikkipuistossa kuultuja vanhempien negatiivisia lipsautuksia lapsistaan, jotka esitellään sitten tuomitsevaan sävyyn asiayhteydestä irrotettuina. Puolustan höyryjen päästelyä. Vanhempien on hyvä päästä tuulettamaan tunteitaan ja ajatuksiaan vanhemmuudesta ja kasvatuksesta muiden vanhempien tai kumppanin kanssa. Vaikka keskustelut voivat kuulostaa rajuiltakin, keskusteluista vanhempi saa usein itse uusia ideoita ja tärkeimpänä sitä vertaistukea. Ystävä toimii kuin peilinä omille ajatuksille ja lopulta keskustelu joka on alkanut siitä, ettei enää yhtään jaksa sitä muksua, päättyy ajatukseen, että ehkä tarvitsen nyt vain kunnolla omaa aikaa. Huomaan, että arvostelustani paistaa omat tunteeni ja kokemukseni uskonnollisista yhteisöistä. Kirjassa on paljon myös hyvää, jota en vaan pystynyt enää näkemään, huomattuani joutuvani itse uskonnollisen paasauksen kohteeksi. Kirja herätti minussa viallisuuden tunteen, häpeän, helvetin pelon, syyllisyyden, vihan, riittämättömyyden ja sen etten ikinä tule riittämään tai olemaan tarpeeksi hyvä. Kaikki muistoja menneestä elämästä. Kirjan lopussa puhutaan armosta ja anteeksiannosta. Yksi tärkeä asia jäi kuitenkin mainitsematta: Kun puhutaan uskonnollisista yhteisöistä, tulee väistämättä mieleen se anteeksiantamiseen pakottaminen. Kun uhri antaa anteeksi, tekijä voi pyyhkiä pois kaikki karmeat rikokset, toistaa ne ja taas painostaa uhria antamaan anteeksi. Tapahtuneiden kanssa voi oppia elämään, mutta on tärkeää muistaa, että kenenkään ei ole pakko antaa mitään anteeksi. Ikinä. Kirjaa suosittelisin kristillisen vakaumuksen omaaville tai fyysistä väkivaltaa kasvatuksessaan käyttävälle vanhemmalle.

No joo. Meillä oli aika klassisia piirteitä tässä päiväkodin aloituksessa. Paitsi erikoisuutena oli se, ettei lapsi itkenyt päiväkotiin jäädessä, vaan pois haettaessa. Olin suunnitellut hyvin pehmeän aloituksen. Tähän tarkoitukseen löysin netistä sellaisen "berliinin mallin" jossa lapsi on tutustumiskäynnin/käyntien jälkeen päiväkodissa ilman vanhempaa ensin 1 tuntia, seuraavana päivänä 2 tuntia, seuraavana päivänä 3 tuntia jne... eli joka päivä pidennetään yhdellä tunnilla päiväkodissa oloa kunnes tulee täyteen se aika, jonka lapsen on tarkoitus päiväkodissa viettää päivittäin. Erityisen hyvä tämä malli on lapsille mitä pienempiä tai pelokkaampia he ovat ja mitä vaikeampaa on äidistä/isästä erossa oleminen. No koska Sohvi on jo 3 vuotias ja sen verran rohkea ja uusista asioista innostuva, niin hän sai aloittaa heti 2 tunnilla. Osasin aavistella, että Sohvia voisi olla vaikea saada lähtemään päiväkodista. Sohvilla kun on tapana innostua uusista asioista niin, etten saa häntä lähtemään pois. Toisaalta en voinut olla ennusmerkeistä huolimatta 100% varma, miten hän käyttäytyy, sillä hän oli ollut vain muutamia kertoja hoidossa kodin ulkopuolella (mummulla). Olin suunnitellut, että Sohvi aloittaisi päiväkodin torstaina ja perjantaina niin, että tulisi jo pian viikonloppu eteen. Näin Sohvi saisi latautua välillä, sillä odotettavissa oli väsymystä ja kiukuttelua. Tämä suunnitelma meni heti myttyyn. Itselleni tuli pakollisia menoja enkä halunnut, että missaisin aloituksen (eli iskä olisi vienyt ekoina päivinä), joten aloitusta siirrettiin maanantaille. Käytiin kuitenkin vielä toisella lyhyellä tutustumiskäynnillä yhdessä alkuperäisellä aloitusviikolla, sillä Sohvi oli niin innolla odottanut aloitusta ja halusin, että hän saa edes palasen siitä. Tutustumiskäynti meni hyvin Sohvin rynnistäessä lelukopasta toiseen. Hän todella näytti siltä kuin olisi kasvanut koko elämänsä ilman leluja ja leikkinyt tähän asti pelkästään kepeillä ja kävyillä. Silmät säihkyen hän pyöritteli kuluneita pikkuautoja ja muovieläimiä käsissään. Hoitajakin kommentoi, että onpas todella hullaantunut leluista. Sitten hoitaja kysyi aivan kuin myötäeläen hänen "lelutonta" lapsuuttaan, että millä leluilla sinä kotona leikit? Siihen Sohvi vastasi onneksi, että legoilla. Koska meillä on siis oikeasti mielestäni tosi paljon leluja ja montaa sorttia ja Sohvi leikkii kaikilla leluilla monipuolisesti, eikä ehdottomia suosikkeja ole. Päiväkodista lähtö oli helppo, sillä olimme jo valmiiksi ulkoilemassa ja kun muut menivät sisälle syömään, me vilkutettiin ja lähdettiin kotiin. Oli myös itselle avartavaa nähdä mitä päiväkotiarki oikeasti on. Lapset olivat suurimman osan aikaa yllättävän rauhallisia ja tottelevaisia?? Mutta hetkeksikään ei voinut tarkkailua hellittää sillä pian joku kiipeili jo jossain liian korkealla tai tuli kiistelyä leluista. Lisäresursseista ei olisi kyllä haittaa päiväkotiin. Sen tulin huomaamaan myös myöhemmistä tapahtumista. Kun päiväkoti varsinaisesti alkoi maanantaina, tulimmekin heti keskelle äksöniä. Heti alkoi aamupiiri ja sen jälkeen pienryhmät. Olin suunnitellut Sohvin olevan ekana päivänä 2,5 tuntia, niin että hän kerkiäisi syömään myös lounasta (9-11.30). Homma eteni suunnitelman mukaan. (Lisää omia tuntemuksiani löytyy postista Lapsen päivähoidon aloitus ahdistaa.) Kun tulin hakemaan Sohvia, oli ruokailut vielä kesken ja huikkasin Sohville, että syö rauhassa. Sohvi heti huomautti, ettei ruokana ollut spagettia. Sitten Sohvi käytti tuttua kikkaa ja väitti ruuan olevan liian kuumaa, vaikka muut olivat jo syöneet lautaset tyhjiksi aikaa sitten. No, sen tietää, että ekana päivänä ei välttämättä ruoka maistu kun jännittää. Sohvi sai tädeiltä luvan poistua pöydästä ja hänelle näytettiin mihin astiat viedään. Tämän jälkeen Sohvi rynnisti heti lähimmälle lelukopalle. Juttelin hetken hoitajien kanssa ja kaikki oli mennyt hyvin. Kun sitten yritin Sohvia saada lähtemään, hän alkoi itkeä. Hoitaja tajusikin heti, ettei Sohvi ollut kerinnyt yhtään leikkiä, kun oli ollut niin paljon ohjelmaa. Ja Sohvihan oli juurikin hulluna niihin kaikkiin "uusiin" leluihin mitä päiväkodissa oli ja oli odottanut tosi paljon juurikin niillä leikkimistä. Tässä kohtaa ei auttanut, vaikka muistutin Sohvia siitä mitä olimme autossa aamulla sopineet; "että sitten kun äiti tulee niin lähdetään." Sohvi oli selvästi myös jo väsynyt ja se lisäsi tietty vastustusta. Sitten piti ottaa kovemmat otteet ja sanoin, että "äiti kantaa sut nyt eteiseen, jos sä et tuu." Ja sitten kannoin itkevän lapseni eteiseen, jossa itku jo pian helpotti, kun Sohvi muisti että äiti oli puhunut aiemmin jätskiannoksesta kotona. Heti ulos astuttuaan Sohvi oli taas iloinen oma itsensä. Vähän harmitti itseäni, että teinkö nyt oikein kun vaan kannoin hänet pois. Vai olisiko pitänyt antaa Sohvin leikkiä vaikka eteisessä hetken muutamilla leluilla ja sitten koittaa uudestaan lähtemistä. Luulen, että molemmat tavat olisi olleet ihan ok, mutta jos homma toistuu niin voin koittaa tuota leikkimisjuttua seuraavalla kerralla. No seuraavana päivänä toin Sohvin ajoissa päiväkotiin, jotta ehtii varmasti leikkiä. Aamupalan Sohvi sai syödä kotona, jotta jaksaisi päivän, jos ruokahalu onkin huono päiväkodissa. Poikkesin myös pehmennyssuunnitelmasta, sillä Sohvi ei ollut ikävöinyt minua yhtään. Hän sai olla nyt 6 tuntia (8-14) ja ottaa ekat päikkärit päiväkodissa. Koska kaikki oli mennyt niin hyvin, en osannut odottaa mitään ongelmia kun hain Sohvia. Sydämeni hieman särkyi kun kuulin, että Sohvi oli itkenyt päikkäreillä. Hoitaja oli silitellyt Sohvin uneen, mutta Sohvi oli herätessään puhjennut taas lohduttomaan itkuun, johon ei silittelyt auttaneet. Oli sitten saanut nousta ja mennä tekemään palapelejä. Muuten päivä oli mennyt hyvin ja Sohvi oli maistellut ruokaakin. Nyt Sohvi lähti ihan helposti jo mukaani kotiin ja kertoi iloisena päivän tapahtumista, siitäkin että itki vähän. Kun pääsimme ulos ja lähestyimme päiväkodin porttia, Sohvi hypähti porttiin roikkumaan kuin vanha tekijä ja kampesi turvasalvan auki. Olin vähän että mitä? Hän oli selvästi harjoitellut portin avaamista. Sitten Sohvi alkoi selittää kuinka hän avasi portin ja osoitti viereistä leikkipuistoa, johon hän oli mennyt leikkimään. Mielessäni pyöri vaan, ettei päivän ohjelmassa ollut kyllä mitään ulkoilua aidan ulkopuolella. Sohvin puhe ei ole vielä ihan selkeää, joten yritin täydentävillä kysymyksillä selvittää oliko hän siis karannut päiväkodista. Tähän hän vastasi myöntävästi. Aloin heti toistella, ettei ikinä saa mennä portista ilman aikuista. Ei ikinä yksin. Itselle jäi epätodellinen olo, kai minulle olisi kerrottu jos Sohvi olisi karannut. Tilannetta ei helpottanut se, että nyt olisi yksi taukopäivä edessä kotona. Olisi pitänyt palata ja kysyä lisää tai soittaa perään. No taukopäivä tuli tarpeeseen, sillä päiväkodin aloitus on rankkaa hommaa. Sohvi kiukutteli helposti pienistä asioista illalla ja itku oli herkässä. Samaan aikaan hän oli silminnähden iloinen ja kertoili kaikkea mukavaa päiväkodista. Hän kertoi kuinka oli tyttöjen kanssa leikkineet pipsa possua ja tanssineet. Sitten hän halusi näyttää kuinka lujaa oli juossut liikuntasalissa. Hän tykkäsi päiväkodista ja halusi mennä uudestaan. Vietimme rentoa kotipäivää palapelien ja kauppaleikin muodossa ja annoin reippaalle tytölleni monen monta halia ja pusua. Olin niin iloinen ja huojentunut, että hän tykkäsi mennä päiväkotiin. Ja voin sanoa, että minäkin tykkäsin omasta ajastani. Pitkästä aikaa lapseton päivä! Sain monta työjuttua eteenpäin. Torstaina oli sitten jo eka päivä, jolloin Sohvi oli täyden suunnitellun ajan eli 8-15. Kun tulin hakemaan Sohvia, sain kuulla, että päikkärit oli menneet paljon paremmin jo. Oli itkenyt kun piti mennä päikkäreille, mutta nukkunut kumminkin tunnin ja herätessä jäänyt vielä rauhallisena makoilemaan sänkyyn. Tämä oli ihana kuulla vaikka itkua vielä olikin ollut, mutta selkeä parannus edelliseen. Sohville oli tarjottu nyt aamupala, lounas ja välipala päiväkodissa ja oli selkeästi alkanut ruoka jo maistumaan. Tämäkin oli huojentavaa, kyllä se tästä sitten lähtee sujumaan. Oli niin monta asiaa mielessä, että meinasin unohtaa kysyä sen tärkeimmän eli oliko Sohvi karannut päiväkodista heti alkuunsa? Hoitaja koitti muistella toissapäivää ja kertoi, että tilanne oli ollut se, että Sohvi oli tosiaan avaamassa porttia, mutta se oli onneksi huomattu ja ehditty väliin. Eli Sohvin oma selitys oli todennäköisesti tarkoittanut, että hän avasi portin, koska olisi halunnut mennä leikkipuistoon. Jäin tietysti hieman miettimään, sainko varmasti rehellisen selityksen hoitajalta, koska Sohvi selitti asian erilailla. Mutta koska tosiaan Sohvin puhe ja aikamuodot ei vielä ole ihan hallussa ja todella haluan uskoa, että minulle kerrotaan totuus, niin en voi muuta kun päättää luottaa hoitajiin. Ja eniten haluan luottaa Sohviin, siinä ettei hän enää karkaa nyt kun asia on käyty läpi. Selitin, että kaikki huolestuvat ja pelästyvät jos karkaat, kun kukaan ei tiedä missä olet. Portista ei saa mennä yksin. Illalla kotona kun vaihdoin Sohvin vaatteita huomasin, että hänen ohuissa legginseissä oli iso reikä. Kun kysyin mistä se oli tullut, hän sanoi että "pikkuautot". Eli joku vauhdikas pikkuautoleikki sitten ollut päiväkodissa. Reikä olikin pikkuauton kokoinen. Vaikka Sohvi on riehakas ja meilläkin on repeytynyt vaatteita niin ei kyllä ikinä ole näin isoa reikää tullut. No nämä leggarit olivat todella ohutta Lidl laatuista kangasta, joten ei mikään ihme, mutta niin iso reikä oli, että jouduin heittämään leggarit roskiin. Mutta olen sitä mieltä, että vaatteet on tehty käyttöä varten, eikä muutamat tappiot haittaa kunhan on ollut hauskaa. Ja tässä muistuu mieleen juurikin se ohje, että päiväkotiin ei kannata pukea niitä hienoimpia tai rakkaimpia vaatteita. En kyllä usko, että meillä on sellaisia? Pieneksi ne jää kaikki joskus kumminkin. Mietin kuinka paljon tyypillistä päiväkotimeininkiä on mahtunut näihin kolmeen päiväkotipäivään, joista kaksi oli vieläpä vajaita päiviä: Lapseni on melkein karannut päiväkodista ja yhdet housut oli niin rikki, että ne piti heittää roskiin. Mietin mitä muuta klassista vielä voisi tapahtua ekan viikon aikana? Ai niin ne taudit. Ja niinhän siinä sitten kävi, että perjantain päiväkotipäivä piti peruuttaa, sillä Sohvi sairastui kuumeiseen flunssaan. Ja me vanhemmat sitten tietty perässä. Jaahas tällastako tää sitten on. Missäs välissä niitä töitä oikein tehdään? No, tärkeintä on että Sohvi tykkää, koska en voisi kuvitella, että sosiaalinen tyttömme viettäisi enää yhtään vuotta kotihoidossa. Tässä alkuperäinen päiväkodin pehmeä aloitus -suunnitelmani ja sitten se toteutus mitä se lopulta oli. Pehmeä aloitus ei nyt ollut meidän lapsen kohdalla niin olennaista kun hän hullaantuikin päiväkotiin heti, joten pidennettiin päiviä sitten heti ekan päivän jälkeen reilummin. Mutta suunnitelma oli hyvä :)   Luitko jo? Kun lapsi ei tottele aamuisin -päiväkotiaamut sujuviksi Päiväkodin aloitus ahdistaa äitiä Lasta pelottaa mennä päiväkotiin

Samaan aikaan kun tiedän, että lapseni tarvitsee jo enemmän ikäistään seuraa ja viihtyisi varmasti päiväkodissa, jännitän kuumeisesti miten aloitus tulee menemään. Päiväkodin aloitus ahdistaa, sillä itselläni on lapsuudesta huono kokemus päivähoitoon hylätyksi tulemisesta ja siitä että ikävän itkuuni on vastattu perhepäivähoidossa vihalla. Kotona pelkooni ja suruuni vastattiin uhkailemalla: jos et lopeta itkua laitetaan sinut päiväkotiin. (90-luvulla päiväkodilla oli vielä huonompi kaiku kuin nykyään). Ei ole siis ihme, että oman lapseni päivähoidon aloitus jännittää. Tiedän, ettei nykypäivänä ainakaan päiväkodissa enää huudeta vihaisesti itkevälle lapselle, mutta pääni tuntuu silti vain hiuksenhienosti pysyvän kasassa. Olen valmis peruuttamaan kaiken heti, jos näen epäkohtia. Olen suunnitellut maailman pehmeimmän aloitusaikataulun ja olen valmistautunut tähän hetkeen kaikki nämä 3 vuotta, mitä olen ollut lapseni kanssa kotona. Olen aina välttänyt viimeiseen asti tilanteita, joissa jättäisin lapseni ikäväänsä huutaen jonkun toisen syliin. Näin on ehkä tapahtunut vain muutaman kerran, mutta tilanne on ollut se, että olen mennyt yläkertaan tekemään töitä ja taapero on jäänyt rappusten portin taakse alakertaan huutavana isänsä hoiviin. Iskä on yleensä saanut kuitenkin nopeasti taaperon rauhoittumaan johonkin duploleikkiin tai kauppareissulle ja jos itku ei ole tuntunut loppuvan, olen mennyt itse keksimään heille mukavaa tekemistä. Muutenkin olen aina halunnut kasvatuksessa varmistaa, ettei hän joudu ottamaan liian isoja harppauksia kerralla. Eli aina jos jokin pelottaa, voi tulla syliini turvaan. En ole yrittänyt pakkoreipastaa tai tehdä hänestä "isoa tyttöä". En ole ikinä vähätellyt hänen pelkojaan, vaan suhtautunut niihin aina vakavasti ja ottanut hänet aina turvaan syliin. Ajattelen asian niin, että antaa hänen olla pikkuinen nyt, koska nyt hän todella on vielä tosi pikkuinen. Jos annan hänen olla niin pieni kuin hän kokee olevansa, niin hänen on helpompi kasvaa isommaksi. Jos ei saa olla tarpeeksi pikkuinen, vaan joutuu liian suuriin saappaisiin liian pienenä, jää jotain elämättä ja se kostautuu sitten kun pitäisi olla oikeasti iso. Olen aina yrittänyt olla hänen turvanaan, niinkuin silloin kun hän pelkäsi innokasta/ahnetta kalkkunaa eläinpihassa. Tai kun hänellä oli aika jolloin hän pelästyi aina talon ohi kulkevia rekka-autoja tai metsästyskauden alkaessa laukausten ääniä. Sosiaalisissa tilanteissa olen näyttänyt mallia, mutta en ole pakottanut häntä kättelemään tai tervehtimään tms. jos näen, että häntä ujostuttaa tosi paljon. Hän on saanut aina paeta selkäni taakse. Olen myös pitänyt arkemme hyvin tasaisena ja mahdollisimman ennakoitavana. Hän on tottunut siihen, että äitillä on kerran viikossa ollut työpäivä, ja silloin iskä hoitaa Sohvia koko päivän. Tämä on varmasti auttanut paljon sen harjoitteluun, että äiti ei aina ole siinä lähellä, mutta silti Sohvi on aina turvassa. Vaikka lapseni tuntuu luonteeltaan olevan rohkea, utelias ja maailmaan avoimesti suhtautuva, en silti voi olla varma miten hän reagoi päiväkodin aloitukseen. Bonusta on, että tutustumispäivänä näimme miten paljon hienoja leluja päiväkodissa on ja niistä on puhuttu paljon ja niitä on hehkutettu. Satuin myös päiväkodin instagramissa näkemään heidän leluja ja niitä ihasteltiin Sohvin kanssa yhdessä. Minua tietty helpotti se kun näin miten Sohvi tuntui olevan innoissaan päiväkodin alkamisesta. Selitin, että se on paikka jossa lapset leikkivät sen aikaa kun vanhemmat on töissä. Ja tämä kuulosti järkevältä Sohvin mielestä ja tätä hän selitti kaikille tutuille, joille kertoi innoissaan päiväkodista. Hän vaikutti olevan ylpeäkin ja oli erityisen tärkeää kertoa siitä mummulle. Tosin vasta kehittyvän puheen takia hänen kertomuksensa oli vielä vähäsanainen. Sohvi meni mummun eteen, varmisti että sai mummun huomion ja sanoi "mummu.. päiväkoti" ja jatkoi sitten "paljon leluja". Näki että se oli tytölle todella tärkeää kertoa tästä isosta muutoksesta mummulle. Mikä itseäni on auttanut päiväkoti- ahdistuksen iskiessä? -olen suunnitellut aloituksen hyvin pehmeäksi ja teen äitinä kaikkeni, että aloitus sujuisi hyvin -olen varannut itselleni pari ekaa viikkoa niin, että voin joustaa suunnitelmassa ja pitää Sohvin kotona extrapäiviä -olen henkisesti valmistautunut ottamaan Sohvin pois sieltä/muuttamaan mitä tahansa suunnitelmia, jos Sohvi ei tunnu sopeutuvan -eniten auttaa se, että Sohvi on itse innoissaan päiväkodista, ripustaudun välillä täysin siihen ajatukseen ja laitan epäröivät tunteeni syrjään, sillä näen, että hän on onnellinen -tiedän, että vaikka kuinka haluan suojella lastani, en voi tukahduttaa häntä täällä kotona, on pakko päästää irti, jotta hän saa terveen lapsuuden, johon kuuluu kavereita ja "omaa elämää" -koska en voi äitinä poistaa maailmasta kaikkia vaaroja, parhaiten suojelen lastani opettamalla hänelle taitoja, joiden avulla hän selviytyy turvallisesti elämässä mm. kaveritaitoja, turvataitoja, sääntöjä (mm. miksi ei saa karata päiväkodista) -minun on vaikea luottaa päiväkodin aikuisiin, sillä omassa lapsuudessani aikuiset eivät olleet yleensä kovin luotettavia, pystyn kuitenkin kiertämään tämän ahdistuksen ajattelemalla, että luotan omaan tyttööni, siihen että olen opettanut häntä ja opetan koko ajan selviytymään vaaroista -yritän olla lempeä itselleni, yritän parhaani äitinä, vaikka välillä tuntisin epäonnistumista, niin siitäkin oppii aina jotain -kyselen Sohvilta kaikkea mieltäni askarruttavaa päiväkotipäivistä ja Sohvi on hienosti osannut kertoa asioita ja se on huojentanut mieltäni -kaiken hidastaminen auttaa, se että varaa aamuihin aikaa ja kaiken saa tehdä rauhassa, keskityn myös päiväkodissa siihen, etten hosu jättäessäni Sohvia sinne (vain siksi että itseäni ahdistaa koko paikka ja haluan vain pois), vaan yritän tietoisesti hidastaa liikkeitäni -kiitollisuus pienistä asioista ja hetkistä; kun katsotaan koko perhe Masked Singeria sohvalla ja syödään pakastepizzaa, kun pikkuiseni halaa minua ja sanoo että äiti on suloinen, kun tehdään yhdessä palapeliä lattialla takkatulen ääressä Näin päiväkodin aloitus meni ahdistuneen äidin näkökulmasta Päiväkodin alkaessa tunteeni ovat vaihdelleet laidasta laitaan. Ekana päivänä Sohvi jäi iloisesti ja innoissaan päiväkotiin, ei tullut itkua, eikä edes epäröintiä. Lelujen kuvat vaan loistivat lapseni silmissä. Joten lähtö oli helppo. Olin onneksi suunnitellut itselleni pariksi tunniksi tehtäviä kaupungissa. Olin varautunut siihen, että tihrustaisin kyyneleen, mutta en tuntenut surua, sillä Sohvi jäi niin iloisena päiväkotiin. Oli kyllä hieman haikea olo. Surua olin tuntenut jo aiemmin, kun yhteisen tutustumispäivän jälkeen kävelimme Sohvin kanssa autolle ja tajusin, että tätä se nyt sitten tulee olemaan se uusi arki. Sen ajan mitä Sohvi oli päiväkodissa, minä suunnistin kaupasta kauppaan erilaisilla asioilla. Ja tämä oli ehdottomasti tosi hyvä juttu. En ollut yksin, ja oli koko ajan tekemistä, mihin oli pakko keskittyä. Ja niinkuin olin aavistanutkin, Sohvia oli vaikea saada lähtemään päiväkodista ja jouduin kantamaan hänet itkevänä eteiseen. Tilanne oli kuitenkin hämmentävä. Hän ei ollut ehtinyt ikävöidä minua yhtään. Mutta onneksi itku tuli nyt näin päin. Seuraavana päivänä päiväkotiin jääminen sujui yhtä rauhallisesti. Nyt hän jäisi ekoille päikkäreille. Sain siis ekan melkein kokonaisen työpäivän itselleni. Ja että oli ihanaa! Olin onnellinen, sillä lapseni teki kivoja juttuja ja minä tein kivoja juttuja. Sain tehtyä sellaisia työjuttuja, jotka olivat olleet vain kaukainen haave kun työpäiviä oli ollut vain yksi viikossa. Kuitenkin, kun hain Sohvia sain kuulla, että hän oli itkenyt päikkäreillä. No se mursi sydämeni. En ollut osannut varautua tällaiseen, kun kaikki oli mennyt niin hyvin ekana päivänä. Vaikka olisi tietysti pitänyt, sehän nyt on tosi yleistä, että päikkärit on se hetki kun kaipuu kotiin iskee. Tätä helpotti kuitenkin se, että Sohvilla oli ollut tosi hauska päivä ja hän oli iloinen ja kertoili kaikkea mukavaa mitä oli tehnyt. Olen ollut yllättynyt, miten vaikeaa on henkilökunnalla ollut kertoa edes siitä, miten lapseni on syönyt tai nukkunut. Kovan muistelemisen ja muilta kyselemisen tuloksena olen saanut kyllä jonkinlaista infoa. Usein kuitenkin sanotaan vain jokin helppo lause, jonka voi sanoa jokaiselle vanhemmalle. Esim. "Tänään olemme keräilleet marjoja pihalla." Niin. Sinne todella kaivattaisiin lisää työntekijöitä. En aio jatkossa kysellä asioita joka päivä, sillä Sohvi osaa itsekin kertoa minulle, mutta olisin ajatellut, että kun lapseni on juuri aloittanut päiväkodin niin muutamana ekana päivänä vähän skarpattaisiin ja tarkkailtaisiin juurikin sitä minun lastani. Se huojentaisi äidin mieltä. Saada informaatiota, koska olen ihan pimennossa, enkä alkuun voi tietää täsmääkö Sohvin puheet hoitajien puheisiin. Yksi asia, mitä lapseni kertoi minulle päiväkodin portilla pois lähtiessämme oli, että hän oli karannut portista läheiseen leikkipuistoon leikkimään. Olin ihan että what? Kai minulle olisi kerrottu? Miten voin suojella lastani, kun hän on päiväkodissa? Miten päiväkoti voi suojella lastani jos työntekijöitä ei ole tarpeeksi katsomaan kaikkien lasten perään? Olin järkyttynyt ja huolissani. Seuraavalla kerralla juttelin hoitajan kanssa asiasta ja kävi ilmi, että karkausyritys oli ehditty stopata portilla ja voi siis olla, että Sohvi kertoi siinä minulle haaveestaan mennä leikkimään toiseen leikkipuistoon. Jäi kuitenkin epäilys siitä, kerrottiinko minulle koko totuus, sillä Sohvi kertoi sen sanoilla että hän oli karannut. Kävin monena päivänä Sohvin kanssa läpi karkaamisasian, että ikinä ei mennä portista yksin, vaan aina aikuisen kanssa. Että kaikki huolestuu ja pelästyy jos olet kadonnut ja kukaan ei tiedä missä olet. Ja googlattuani läpi kaikki mahdolliset gps vimpaimet, airtagit ja älyrannekepuhelimet, tulin siihen tulokseen, että parasta mitä voin tehdä, on opettaa Sohville, että ei saa karata. Karkaaminen on vaarallista. Ja se pelästyttää kaikki aikuiset. Voin sanoa, että ekojen parin viikon aikana, minulla oli joka toinen päivä tunne, että nyt otan Sohvin vaan pois täältä. Tämä loppuu nyt tähän. Haluan, että tyttöni on turvassa. Mutta asiaa järkeiltyäni mieheni kanssa, tajusin aina sen, että lopulta, en voi poistaa vaaroja, niitä tulee aina olemaan. Minun tehtäväni äitinä on opettaa Sohvia selviytymään elämästä ja sen vaaroista. Mitä vinkkejä antaisin itselleni jälkikäteen? Kaikki tulee menemään lopulta hyvin, alku tuntuu aina hankalalta Parin viikon päästä kaikki tuntuu helpommalta, pitää jaksaa vaan kahlata läpi tämä alku ja olla lempeä itselle ja perheelle Tee pieniä muutoksia, jos jokin ei toimi (vähensin päiväkotipäiviä 4 -> 3/vk kun Sohvin stressi ei meinannut helpottaa iltaisin) Tehkää iltaisin mukavia rentoja asioita yhdessä, kaikki ylimääräinen ohjelma minimiin Meillä helpotti kaikki ongelmat huomattavasti 5 vk kohdalla (1kk kohdalla tullut pelko mennä päiväkotiin, hirveä uhma aamuisin ja iltaisin, oma ahdistukseni) Kuitenkin hyvä ohjenuora on, että alkutotutteluun voi mennä 2-3 kk, joten malttia, hermoja ja paljon rakkautta ja haleja Lapsi saattaa reagoida viiveellä, niinkun Sohvi 1 kk kohdalla kun alkoi pelottaa päiväkotiin meno. Pelotti lähteä, vaikka tykkäsikin päiväkodista ja illat kotona oli sitten pelkkää rajojen testaamista ja uhmaa. Päiväkotipäivien vähentäminen auttoi Sohvin stressiin ja tietty aika auttoi tottumaan uuteen muutokseen. Keskity faktoihin, tykkääkö Sohvi päiväkodista? Meillä on vain yksi elämä eikä lapsuudenkaan päiviä kannata tuhlata ankeassa hoitopaikassa. Sohvi on onneksi kertonut päiväkodista kaikkia kivoja juttuja ja odottaa usein jo innoissaan seuraavaa päiväkotipäivää. Hän tykkää leluista, leikeistä, lauluista ja muutama kaverikin on jo mainittu nimeltä.

Lapsi kiipeää pinnasängystä pois Sohvi on aina ollut levoton nukkuja ja ryöminyt jo vauva-aikana unissaan ympäri pinnasänkyä kolauttaen välillä äänekkäästi päänsä pinnasängyn päätyyn. Sohvi nukkuu meidän makuuhuoneessa ja taaperon univaikeudet alkoivat siinä 1,5v iässä, kun hän alkoi kiivetä (ja tipahtaa) yöllä pinnasängystä alas. Muuta helppoa ja turvallista ratkaisua ei asiaan keksitty, kuin yhden laidan poistaminen pinnasängystä. Muutenhan lapsi kiipeää pinnasängystä pois yhä uudelleen ja uudelleen. Taaperohan oli riemuissaan tästä uudesta vapaudesta ja nukuttaminen oli kieltämättä haastavaa seuraavat 2 viikkoa. Ei voinut vain laittaa taaperoa pinnasänkyyn, vaan nyt piti olla jämäkkä ja saada puheella houkuteltua taapero sänkyyn. Usein iltasadut luettiin ensin sängyn vieressä lattialla patjan päällä. Sen jälkeen alkoi taistelu taaperon saamiseksi sänkyyn. Homma oli haastava ja kaikki peruskeinot olivat käytössä: uhkailu, kiristys, lahjonta. "Haluatko että äiti peittelee sinut? Sitten sinun pitää ensin mennä sänkyyn. Jos et mene sänkyyn, äiti ei peittele sinua. Saat itse laittaa peiton." Usein tämä peittelyhomma ja siihen liittyvä silittely ja suukottelu toimi motivaattorina, niin että taapero lopulta saatiin omaan sänkyyn. Taaperon siirtäminen fyysisesti sänkyyn oli turhaa hommaa, sillä siitä tuli pian hauska leikki, kun taapero kikattaen rynnisti sängystä pois yhä uudelleen. Joten puhe oli se jolla tämä siirto piti lopulta saada aikaan. Ja niinhän se alkoi sujumaan jotenkin. 2 viikon aikana oli muutama yö kun mies heräsi siihen, että taapero oli noussut sängystä ja lähtenyt taapertamaan rappusia pitkin alakertaan. Se säikäytti meidät ja jatkossa lukitsimme rappusten yläportin yöksi. Muutenkin taapero heräili usein yöllä ja saattoi sitten tulla meidän väliin nukkumaan. Joskus sain kannettua hänet takaisin omaan sänkyyn, joskus hän alkoi itkeä ja sai tietysti jäädä sitten meidän väliin. Kuitenkin kahden viikon jälkeen kaikki olivat tottuneet järjestelyyn ja Sohvin yöheräilyt ja yöseikkailut loppuivat. Kuinka päädyttiin perhepeti-järjestelyyn Tuohon aikaan itsellä oli vahva ajatus siitä, että taaperon piti opetella itsenäistä nukahtamista ja minulla oli tapana istua tuolilla huoneessa kunnes taapero nukahtaa omaan sänkyynsä. Ajatus oli, että pikkuhiljaa olisin voinut siirtyä oven ulkopuolelle istumaan, mutta tähän ei enää laidan poistamisen jälkeen päästy. Toinen haave oli tietysti, että olisin päässyt siihen pisteeseen, että vain peittelen ja suukottelen ja hyvän yön toivotusten jälkeen hän olisi jäänyt itse nukahtamaan. Tämä onnistuikin ajoittain vauva-aikana ja 1v kieppeillä, mutta tuo laidan poisto tuntui tekevän asiasta ihan mahdotonta. Kun olin kuukausien ajan kipeyttänyt selkäni huonolla nukutustuolilla istuen, aloin ottaa mallia mieheni nukutustyylistä. Mieluiten taapero halusi nukahtaa meidän sänkyyn, joten iskä makoili omalla paikallaan mukavan pehmeällä patjalla taaperon nukahtaessaan hänen viereensä. Sitten kun me aikuiset mentiin nukkumaan, kannoin taaperon omaan sänkyynsä. Kuitenkin aika usein, jos taapero heräsi aamuyöllä, niin hän kapusi takaisin meidän väliin nukkumaan. Tämä sänkyyn kapuaminen tietysti keskeytti omat yöunet ja lisäsi väsymystäni päivällä. Niinpä lopulta turhautuneena taas alkaneisiin yöheräilyihin päätettiin, että annetaan sen nukkua meidän välissä. Tässäkin asiassa oli 2 viikon sopeutumisjakso. Sohvihan on todella levoton nukkuja ja heräilimme miehen kanssa pitkin yötä siihen, kun Sohvi potkaisi meitä päähän tai kolautti oman päänsä meidän päähän. Myös muutaman kerran Sohvi itse putosi meidän sängystä pyörittyään niin paljon, että päätyi jalkopäähän ja sieltä sitten tippui lattialle. Ajattelin jo, että tämä järjestely on ihan mahdoton. Eihän tässä saa kukaan nukutuksi. Mutta ihme ja kumma. Sohvi oppi ajan kanssa jotenkin nukkumaan tosi rauhassa, ja 2 viikon jälkeen ei kukaan saanut enää yllätyspotkuja yöllä ja aamulla Sohvi nukkui samassa kohtaa kuin mihin oli nukahtanut. Tämän jälkeen kaikki tottuivat järjestelyyn ja nukkuivat laadukkaita unia. Enkä olisi uskonut, miten sitä itsekin alkoi kiintyä tähän järjestelyyn. Oman lapsen tuhina ja läheisyys luovat itsellekin turvallisuuden tunteen. Lapsi on lähelläni ja kaikki on hänellä hyvin. Nyt kun tämä järjestely on ollut usean kuukauden toiminnassa, onkin niin päin, että itseni on vaikea saada unta, jos Sohvi ei ole siinä vieressä. Vahvistusta tälle nukkumajärjestelylle sain vielä kirjasta Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan  ,jossa ihmeteltiin miksi ihminen haluaa pakottaa lapsensa nukkumaan yksin, kun kaikki muut nisäkkäät nukkuvat lastensa kanssa. Aiemmin olisin sanonut, että no siksi että saan itse nukuttua hyvin ja jaksan päivisin olla sitten parempi äiti. Mutta kun jaksoin 2 viikon ajan kestää muksautuksia, yöheräilyjä ja totuttelua, voin sanoa käsi sydämellä, että olen saanut parhaimmat yöunet nukkumalla lapseni vieressä. Olisi pitänyt aloittaa tämä jo aiemmin. Uhmaikä ja uni Uhmaikä on nyt tuonut oman lisämausteensa kohta 3 vuotiaan Sohvin ajoittaiseen nukahtamisen vaikeuteen. Googlaillessani en löytänyt varsinaista kehitykseen liittyvää unitaantumaa. Sitä ei tunnisteta uhmaikäisellä, vaan uhmaiän tuomat ongelmat liittyvät usein ympäristötekijöihin. Elämässä tapahtuvat muutokset, kuten sisaruksen syntymä tai päiväkodin aloitus voivat aiheuttaa uniongelmia. Lisäksi oman tahdon kehittyessä , taapero haluaa myös kokeilla mitä tahtomalla saa aikaan. Meillä taaperoa aletaan nukuttaa siinä 21. Eli luetaan pari iltasatua ja sitten makoillaan taaperon vieressä kunnes hän nukahtaa. Joskus hän haluaa, että pidetään hellästi kädestä kiinni. Nukahtaminen tapahtuu usein lähempänä klo 22. Taapero on alkanut ilmoittaa joskus iltasatujen jälkeen, että haluaa vettä ja sitten pitää mennä hakemaan vettä hänen kanssaan alakerrasta. Joskus hän myös saattaa sanoa, että sattuu johonkin, mutta virneestä päätellen tämä saattaa olla keksittyä. Joskus on kuitenkin annettu kipulääkettä varmuuden vuoksi. Tällaisen taustalla voi hyvin olla se, ettei taaperoa oikeasti vielä väsytä. Päivä on ehkä ollut hyvin tavanomainen, ilman sen kummempia jänniä juttuja, jolloin väsymystaso ei ole kohonnut korkeaksi. Tai sitten kyse on joskus oman tahdon testaamisesta. Joskus omasta väsymyksestä johtuen menen itsekin nukkumaan samaan aikaan Sohvin kanssa ja silloin Sohvi nukahtaa kyllä nopeammin kuin muuten eikä keksi ylimääräisiä toiveita. Kaikilla perheillähän on omat aikataulut ja nukkumaanmenot omien rytmiensä mukaan ja meillä on nyt tällainen, kun Sohvi ei vielä ole päiväkodissa. Herääminen lähemmäs 3 vuotiaalla Sohvilla tapahtuu 7.30-8 välillä. 1-2 tunnin päiväunet hän nukkuu usein klo 13-16 välillä. Tavoite on, että taapero herää klo 15, ettei tulisi haittaa nukahtamisessa yöunille. Päikkärien aikana nukutetaan meidän makkariin lukemalla pari satua ja sitten makoilemalla siinä vieressä kunnes nukahtaa. Päikkäreille hän nukahtaa tosi nopeasti, n. 15 min. Aiemmin käytin tässä vielä kajarista valkoista kohinaa, meren aaltoja tai sateen ropinaa apuna, sillä taapero järjestäen heräsi, kun yritin itse luikkia huoneesta pois. Nykyisin sitä ei enää tarvita. Kajarin käyttö liittyi lähinnä murrosvaiheeseen, kun päikkärit oli ennen nukuttu rattaissa ja tämä makkarissa päikkärien nukkuminen oli uusi asia.

1,5 v kiipeää pinnasängystä pois Sohvi on aina ollut levoton nukkuja ja ryöminyt jo vauva-aikana unissaan ympäri pinnasänkyä kolauttaen välillä äänekkäästi päänsä pinnasängyn päätyyn. Sohvi nukkuu meidän makuuhuoneessa ja taaperon univaikeudet alkoivat siinä 1,5v iässä, kun hän alkoi kiivetä (ja tipahtaa) yöllä pinnasängystä alas. Muuta helppoa ja turvallista ratkaisua ei asiaan keksitty, kuin yhden laidan poistaminen pinnasängystä. Taaperohan oli riemuissaan tästä uudesta vapaudesta ja nukuttaminen oli kieltämättä haastavaa seuraavat 2 viikkoa. Ei voinut vain laittaa taaperoa pinnasänkyyn, vaan nyt piti olla jämäkkä ja saada puheella houkuteltua taapero sänkyyn. Usein iltasadut luettiin ensin sängyn vieressä lattialla patjan päällä. Sen jälkeen alkoi taistelu taaperon saamiseksi sänkyyn. Homma oli haastava ja kaikki peruskeinot olivat käytössä: uhkailu, kiristys, lahjonta. "Haluatko että äiti peittelee sinut? Sitten sinun pitää ensin mennä sänkyyn. Jos et mene sänkyyn, äiti ei peittele sinua. Saat itse laittaa peiton." Usein tämä peittelyhomma ja siihen liittyvä silittely ja suukottelu toimi motivaattorina, niin että taapero lopulta saatiin omaan sänkyyn. Taaperon siirtäminen fyysisesti sänkyyn oli turhaa hommaa, sillä siitä tuli pian hauska leikki, kun taapero kikattaen rynnisti sängystä pois yhä uudelleen. Joten puhe oli se jolla tämä siirto piti lopulta saada aikaan. Ja niinhän se alkoi sujumaan jotenkin. 2 viikon aikana oli muutama yö kun mies heräsi siihen, että taapero oli noussut sängystä ja lähtenyt taapertamaan rappusia pitkin alakertaan. Se säikäytti meidät ja jatkossa lukitsimme rappusten yläportin yöksi. Muutenkin taapero heräili usein yöllä ja saattoi sitten tulla meidän väliin nukkumaan. Joskus sain kannettua hänet takaisin omaan sänkyyn, joskus hän alkoi itkeä ja sai tietysti jäädä sitten meidän väliin. Kuitenkin kahden viikon jälkeen kaikki olivat tottuneet järjestelyyn ja Sohvin yöheräilyt ja yöseikkailut loppuivat. Kuinka päädyttiin perhepeti-järjestelyyn Tuohon aikaan itsellä oli vahva ajatus siitä, että taaperon piti opetella itsenäistä nukahtamista ja minulla oli tapana istua tuolilla huoneessa kunnes taapero nukahtaa omaan sänkyynsä. Ajatus oli, että pikkuhiljaa olisin voinut siirtyä oven ulkopuolelle istumaan, mutta tähän ei enää laidan poistamisen jälkeen päästy. Toinen haave oli tietysti, että olisin päässyt siihen pisteeseen, että vain peittelen ja suukottelen ja hyvän yön toivotusten jälkeen hän olisi jäänyt itse nukahtamaan. Tämä onnistuikin ajoittain vauva-aikana ja 1v kieppeillä, mutta tuo laidan poisto tuntui tekevän asiasta ihan mahdotonta. Kun olin kuukausien ajan kipeyttänyt selkäni huonolla nukutustuolilla istuen, aloin ottaa mallia mieheni nukutustyylistä. Mieluiten taapero halusi nukahtaa meidän sänkyyn, joten iskä makoili omalla paikallaan mukavan pehmeällä patjalla taaperon nukahtaessaan hänen viereensä. Sitten kun me aikuiset mentiin nukkumaan, kannoin taaperon omaan sänkyynsä. Kuitenkin aika usein, jos taapero heräsi aamuyöllä, niin hän kapusi takaisin meidän väliin nukkumaan. Tämä sänkyyn kapuaminen tietysti keskeytti omat yöunet ja lisäsi väsymystäni päivällä. Niinpä lopulta turhautuneena taas alkaneisiin yöheräilyihin päätettiin, että annetaan sen nukkua meidän välissä. Tässäkin asiassa oli 2 viikon sopeutumisjakso. Sohvihan on todella levoton nukkuja ja heräilimme miehen kanssa pitkin yötä siihen, kun Sohvi potkaisi meitä päähän tai kolautti oman päänsä meidän päähän. Myös muutaman kerran Sohvi itse putosi meidän sängystä pyörittyään niin paljon, että päätyi jalkopäähän ja sieltä sitten tippui lattialle. Ajattelin jo, että tämä järjestely on ihan mahdoton. Eihän tässä saa kukaan nukutuksi. Mutta ihme ja kumma. Sohvi oppi ajan kanssa jotenkin nukkumaan tosi rauhassa, ja 2 viikon jälkeen ei kukaan saanut enää yllätyspotkuja yöllä ja aamulla Sohvi nukkui samassa kohtaa kuin mihin oli nukahtanut. Tämän jälkeen kaikki tottuivat järjestelyyn ja nukkuivat laadukkaita unia. Enkä olisi uskonut, miten sitä itsekin alkoi kiintyä tähän järjestelyyn. Oman lapsen tuhina ja läheisyys luovat itsellekin turvallisuuden tunteen. Lapsi on lähelläni ja kaikki on hänellä hyvin. Nyt kun tämä järjestely on ollut usean kuukauden toiminnassa, onkin niin päin, että itseni on vaikea saada unta, jos Sohvi ei ole siinä vieressä. Vahvistusta tälle nukkumajärjestelylle sain vielä kirjasta Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan ,jossa ihmeteltiin miksi ihminen haluaa pakottaa lapsensa nukkumaan yksin, kun kaikki muut nisäkkäät nukkuvat lastensa kanssa. Aiemmin olisin sanonut, että no siksi että saan itse nukuttua hyvin ja jaksan päivisin olla sitten parempi äiti. Mutta kun jaksoin 2 viikon ajan kestää muksautuksia, yöheräilyjä ja totuttelua, voin sanoa käsi sydämellä, että olen saanut parhaimmat yöunet nukkumalla lapseni vieressä. Olisi pitänyt aloittaa tämä jo aiemmin. Uhmaikä ja uni Uhmaikä on nyt tuonut oman lisämausteensa kohta 3 vuotiaan Sohvin ajoittaiseen nukahtamisen vaikeuteen. Googlaillessani en löytänyt varsinaista kehitykseen liittyvää unitaantumaa. Sitä ei tunnisteta uhmaikäisellä, vaan uhmaiän tuomat ongelmat liittyvät usein ympäristötekijöihin. Elämässä tapahtuvat muutokset, kuten sisaruksen syntymä tai päiväkodin aloitus voivat aiheuttaa uniongelmia. Lisäksi oman tahdon kehittyessä , taapero haluaa myös kokeilla mitä tahtomalla saa aikaan. Meillä taaperoa aletaan nukuttaa siinä 21. Eli luetaan pari iltasatua ja sitten makoillaan taaperon vieressä kunnes hän nukahtaa. Joskus hän haluaa, että pidetään hellästi kädestä kiinni. Nukahtaminen tapahtuu usein lähempänä klo 22. Taapero on alkanut ilmoittaa joskus iltasatujen jälkeen, että haluaa vettä ja sitten pitää mennä hakemaan vettä hänen kanssaan alakerrasta. Joskus hän myös saattaa sanoa, että sattuu johonkin, mutta virneestä päätellen tämä saattaa olla keksittyä. Joskus on kuitenkin annettu kipulääkettä varmuuden vuoksi. Tällaisen taustalla voi hyvin olla se, ettei taaperoa oikeasti vielä väsytä. Päivä on ehkä ollut hyvin tavanomainen, ilman sen kummempia jänniä juttuja, jolloin väsymystaso ei ole kohonnut korkeaksi. Tai sitten kyse on joskus oman tahdon testaamisesta. Joskus omasta väsymyksestä johtuen menen itsekin nukkumaan samaan aikaan Sohvin kanssa ja silloin Sohvi nukahtaa kyllä nopeammin kuin muuten eikä keksi ylimääräisiä toiveita. Kaikilla perheillähän on omat aikataulut ja nukkumaanmenot omien rytmiensä mukaan ja meillä on nyt tällainen, kun Sohvi ei vielä ole päiväkodissa. Herääminen lähemmäs 3 vuotiaalla Sohvilla tapahtuu 7.30-8 välillä. 1-2 tunnin päiväunet hän nukkuu usein klo 13-16 välillä. Tavoite on, että taapero herää klo 15, ettei tulisi haittaa nukahtamisessa yöunille. Päikkärien aikana nukutetaan meidän makkariin lukemalla pari satua ja sitten makoilemalla siinä vieressä kunnes nukahtaa. Päikkäreille hän nukahtaa tosi nopeasti, n. 15 min. Aiemmin käytin tässä vielä kajarista valkoista kohinaa, meren aaltoja tai sateen ropinaa apuna, sillä taapero järjestäen heräsi, kun yritin itse luikkia huoneesta pois. Nykyisin sitä ei enää tarvita. Kajarin käyttö liittyi lähinnä murrosvaiheeseen, kun päikkärit oli ennen nukuttu rattaissa ja tämä makkarissa päikkärien nukkuminen oli uusi asia.

Muistan erään kerran, kun Sohvi protestoi kovaäänisesti sylissäni jostain ja iski jo suunsa käsivarteeni ajatuksella, että nytpä tästä puraisen, jotta minun mielipiteitäni kuunneltaisiin. Silmät pöyristyneenä katsoin Sohvia: "Aiotko sä tosiaan purra mua??!" Hän onneksi muutti mielensä viime hetkellä ja käsivarteeni jäi vain märkä läiskä. Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen purentayritys. Asiaa selviteltyäni netin uumenista huomasin kuinka yleistä on, että taapero puree äitiä. Väkivalta on hyvin yleinen taaperon kommunikointitapa silloin, kun sanat loppuvat. Toisilla se jatkuu vielä aikuisuuteen, jos ei parempia keinoja tule tilalle; kun sanat loppuvat, otetaan nyrkit esiin. Sohvi oli siinä 1,5 vuotta kun ekan kerran hän päätti lyödä läiskäyttää äiteetä. Olin hämmästynyt. Miten voi noin pieni olla noin väkivaltainen, kun ei mistään ole saanut esimerkkiä tähän lyömiseen? Säikähdin. Aivan heti aluksi sanoin, että ketään ei saa lyödä. Se on selvä asia. Sitten tietysti aloin miettiä, miten ihmeessä ajauduimme tähän tilanteeseen, että suloinen pikku taapero lyö äitiä. Kyse oli varmaan jostain vaipanvaihdosta, jota taapero lujasti vastusti. Olin sitten päättäväisesti kuitenkin aikomassa vaipan vaihtaa hänen vastustuksestaan huolimatta ja sain läpsyn poskelle. En voi käsittää! Täytyyhän vaippa nyt vaihtaa, sehän on pian täynnä ja valuu yli. Myöhempinä aikoina selvisi, että taapero vastusti usein vaipanvaihtoa siksi, että hänellä oli pissahätä ja hän järkevänä ihmisenä olisi halunnut pissata tähän vaippaan eikä kastella heti uutta vaippaa. No en voi tietää mitä hän oikeasti ajatteli, mutta usein uusi vaippa oli hetimiten märkä vaipanvaihdon jälkeen. Ja toisaalta usein vaipanvaihto sitten onnistui, kun antoi taaperolle vähän aikaa ja kysyi hetken päästä uudestaan. Eli hänellä oli siis jokin ajatus ja tahto, josta äitee ei saanut kiinni ja koska puhetta ei vielä tullut, ei tätä pystynyt äiteelle selittämään muutoin kuin huutamalla ja läpsäisemällä poskeen. Aina kun tällaista lyömistä tapahtui, tai tämä purenta-aikomus, tunsin avuttomuutta. Mietin  kuumeisesti miten olimme päätyneet tähän tilanteeseen. En todellakaan halua, että Sohvi jatkossakin pyrkii ratkomaan asiat lyömällä ja puremalla. Mutta olisiko tämä nyt se uhmaiän alku, joka oli päässyt yllättämään. Hänellä on oma tahto ja hän haluaa asioita, ja vielä sellaisia ihan joustettavia juttuja, niinkuin vaipanvaihdon siirtäminen. Katsoin myös peiliin. Niin oudolta kuin se tuntuukin, sillä minähän olin lyönnin uhri. Mutta vanhemman roolissa, pakkohan sitä on miettiä, mitä minä tein väärin. Peiliin katsominen opetti itselleni sen, että minun on opittava hellittämään omaa kontrollia ja antamaan siimaa. On ihan totta, että vaippaa ei nyt ole pakko vaihtaa. Tämä ei ole sellainen tilanne, joka olisi ehdottoman vaarallinen taaperolleni ja vaatisi ehdotonta vanhemman tottelemista välittömästi, ei todellakaan. Olin vain tottunut tekemään asiat tietyllä tavalla ja nyt alkoi kehittyä lapseni oma tahto ja hänen omat tapansa. Ymmärsin, että olimme tulleet pisteeseen, jossa äiteen kannatti valita taistelunsa tarkasti, muuten koko arki tulisi olemaan pelkkää taistelua. Lyöminen loppui onneksi muutamassa viikossa, kun äitee alkoi joustaa enemmän ja antaa tilaa taaperon omalle tahdolle. Lyöminen tuli kuitenkin uudelleen kuvioihin satunnaisesti 2 vuoden kieppeillä kun tahtoikä puski todenteolla päälle ja hampaiden tulokin kiukutti vielä lisää. Silloin oli taaperon pinna erittäin lyhyt. Kerran kun iskä oli nukuttamassa taaperoa päiväunille, kuului huoneesta iso läimäytys ja iskän parkaisu perään. No iskä oli yrittänyt vaatia taaperoa käyttämään paksua peittoa useaan kertaan jättäen huomiotta taaperon lievemmät kieltäytymisilmaisut. Iskä sai sellaisen lämärin, että huhhuh. Iskä on sen verran kovapäisempi, että on näitä lämäreitä saanut muutamia. Äiteetä ei ole enää lyöty, mutta muutaman kerran on uhkaavasti nostettu avokämmen pystyyn ja se on riittänyt äiteelle merkiksi siitä, että taapero on tosissaan. No äitee joustaa. Monissa kirjoissa ja netin neuvosivuilla kerrotaan, että kun taapero lyö tai puree, pitää hänelle opettaa vaihtoehtoisia tapoja ilmaista kiukkua. Niissä ei kuitenkaan aina kerrota, mitä ne keinot ihan konkreettisesti on. Eli siis mitä? Enhän voi käskeä pientä taaperoa lähtemään ulos yksin kävelylle jos hän on vihainen. Niinhän minä tekisin. Kyllä piti kaivaa netin syvimmätkin sopukat, että löysin ihan oikeita esimerkkejä, miten voi kiukkua purkaa. Näytin usein, että tyynyä voi lyödä jos on vihainen. Sohvi ei kuitenkaan omaksunut tätä tapaa purkaa kiukkua, vaikka esimerkistä muutaman kerran saattoi tyynyä mäiskäistä. Sohvi kehitteli lopulta ajan kuluessa omia tapoja näyttää kiukkua. Joskus hermostuessaan Sohvi iskee nyrkillä pöytään. Tämä on siinä mielessä edistystä, että kiukku tulee näkyväksi, mutta ilman, että muita satutetaan. Sohvi on myös oppinut murisemaan, jos on vihainen. Tämän hän on oppinut perheemme koirilta. On selitetty, että jos koira murisee, se on vihainen ja silloin pitää antaa koiran olla. Tämä on ollut siitä hyvä kiukun ja tahdon näyttämistapa, että se alkaa usein naurattamaan vanhempia ja Sohvia ja näin kiukkukin alkaa nopeasti rauhoittumaan. Olemme ahkerasti lukeneet Sohvin kanssa tunnekirjoja. Lisäksi taaperon suuttuessa olen yrittänyt ohjata, että jos on tosi vihainen niin huutaminenkin on parempi vaihtoehto, kun itsensä tai toisten satuttaminen. Usein neuvotaan hengittämään syvään ja laskemaan kymmeneen. Sitten voi mennä jonnekin rauhoittumaan itsekseen. Tätä taapero tykkää välillä tehdä. Huokaista syvään. Olen suhtautunut hieman skeptisesti tällaisten Mindfulness-tapojen opettamisen näin pienelle lapselle, vaikka niitä monessa paikassa suositellaankin. Jopa kaupan leluhyllyllä on myynnissä mindfullness pehmolelu, joka opettaa lasta meditoimaan. Toisaalta, olen kuitenkin huomannut, että Sohvi on oikeasti tykännyt tästä rauhoittumiskeinosta, tosin laskemme vain viiteen, jotta mielenkiinto asiaan säilyy. Joskus jos on ollut puuhakas päivä ja Sohvin on vaikea rauhoittua nukkumaan, niin on käytetty tätä syvään huokaamista. Ja se on pieneksi hetkeksi oikeasti rauhoittanut Sohvin... kunnes viuhtominen on taas jatkunut. Mutta vaikutusta kuitenkin oli. Sohvilla oli myös vaihe, joka uhkaavasti toi esimakua tulevasta teini-iästä. Tosin olen käsittänyt, että tahtoikäkin on eräänlainen teini-ikä, niissä opetellaan itsenäisyyttä molemmissa. Sohvihan saattoi suuttuessaan mennä omaan huoneeseensa niin, että laittoi oven kiinni perässään. Suloiseksi tämän teki se, että Sohvin käsi hädin tuskin ylsi ovenkahvaan ja oven kiinni laittaminen ei ollut ihan yksinkertainen operaatio. Rauhoituttuaan 10 minuuttia huoneessaan, hän halusi pois, mutta oven avaaminen olikin niin vaikeaa, että äiteen piti mennä avuksi. Eihän tällaiselle tempulle voi kun hymyillä! Kuinka pieni tyttöni onkin yhtäkkiä jo niin iso ja itsenäinen <3 Lasta ei saisi rangaista siitä, että hänellä on tunteita. Siten hän vain oppii olemaan ilmaisematta tunteitaan tai kertomaan niistä kenellekään tai edes tunnistamaan niitä itse. Saa olla pettynyt, saa olla vihainen ja uskon, että Sohvikin lopulta oppii, miten näitä tunteita voi ilmaista ilman, että muut läsnäolijat kärsivät. Tunnekirjoista mm. (Aada ja kiukkuleijona)  on opittu Sohvi kanssa, että kiukku on tärkeä tunne, jolla lapsi oppii ilmaisemaan ja asettamaan omia rajojaan. Siitä on hyötyä sitten, kun pitää puolustaa itseään ja oikeuksiaan vaikkapa kiusaamistilanteessa. Tai aikuisena oman jaksamisensa rajoja. Toivon, että lapseni saisi tällaisia taitoja. Siksi yritän ymmärtää ja joustaa. Ja ohjata itseä ja muita satuttavasta käytöksestä kohti vaikka sitten murisemista. Luitko jo: Mitä tehdä kun taapero hakkaa päätä lattiaan?

Tässä yhteen koottuna postaukseni aiheesta tunnetaidot. Kuinka opettaa tunnetaitoja lapselle, kun ei itsekään osaa? (tunnetaidot hukassa) Tunnetaidot- aiheisia kirjoja lapselle ja vanhemmalle Pinnan pidennyssuunnitelma - eli mitä tehdä juuri ennen kun vanhemman omat hermot menee (vanhemman tunnetaidot)

Tässä yhteen koottuna viimeaikojen postaukset aiheesta uhmaikä. Mikä on uhmaikä? Uhmaiällä on tarkoitus 5 vinkkiä uhmaiän raivokohtauksiin Mitä tehdä kun taapero lyö tai puree vanhempiaan? Mitä tehdä kun lapsi ei tottele Kun uhmaikä/tahtoikä alkoi, ymmärsin pian 2 asiaa Pinnanpidennyssuunnitelma - mitä tehdä ennen kun vanhemman omat hermot menee Uhmaikä ja uni Miksi 2 vuotias ei jaa leluja?

Jossain kohtaa tahtoiän kukoistuskaudella tuli ongelmaksi se, että Sohvi alkoi lyödä omaa päätään lattiaan, kun häneltä kiellettiin jotain. Oli se sitten mehua, piirrettyjä tai vaan joku tilanne, jossa äiti ei olisi saanut koskea hänen leluihinsa, mutta kuitenkin meni koskemaan ja leikki oli pilalla. Hän mäjäytti otsansa vauhdilla kovaan lattiaan kertaalleen, ja niin lujaa, että oikeasti sattui ja otsaan muodostui mustelma. Tämä oli ongelma, sillä taapero teki tämän niin nopeasti, ettei hidasliikkeinen äitee ehtinyt siihen reagoida mitenkään. Koska pään kopsautuksia lattiaan tapahtui vähän joka toinen päivä, oli taaperolla parin viikon ajan jatkuvasti mustelma otsassa. Ajatus ihmistenilmoille lähtemisestä alkoi ahdistaa, kun lapsi näytti ihan mukiloidulta. En keksinyt muuta ratkaisua, kun että pitää vaan salamannopeasti mennä reagoimaan, eihän tässä muukaan auta. Aloin tehdä niin, että heti kun taapero hermostui tulisesti jostain, menin välittömästi ja otin hänet syliin, ettei hän ehtisi mäiskäyttää päätään. Vaikka hän ei olisi syliin halunnut, koska äiteehän oli se ilkimys joka kielsi kivoja asioita. Sain kuitenkin näin estettyä pään kopsahduksen lattiaan ja hyvin pian hän jo rauhoittui niin, että pystyin päästämään hänet irti ja sitten syli olikin jo ihan ok. Ja sitten lohdutin häntä, oli se sitten piirretyn loppuminen tai joku muu. "Nyt se loppui, mutta mennään tekemään jotain muuta kivaa, vaikka leikitään pikkuautoilla." Lopulta nopea reagointi auttoi ja olin huojentunut, että mustelma otsalta vihdoin katosi ja itsensä satuttaminen loppui. Luulen, että niin kuin meillä aikuisillakin, pettymyksiä on erityisen vaikea sietää kun on väsynyt, nälkäinen ja vielä siihen päälle puhkeavien hampaiden särkyä. Luulen, että siksi tuo reagointi oli hetken aikaa noin voimakasta pieniinkin pettymyksiin. Ja niin tämäkin vaihe, kun taapero hakkaa päätään lattiaan, niin kuin kaikki muutkin erikoiset vaiheet lapsen elämässä, menilopulta ohitse. Olemme ahkerasti lukeneet Sohvin kanssa tunnekirjoja. Lisäksi taaperon suuttuessa olen yrittänyt ohjata, että jos on tosi vihainen niin huutaminenkin on parempi vaihtoehto, kun itsensä  tai toisten satuttaminen. Usein neuvotaan hengittämään syvään ja laskemaan kymmeneen. Sitten voi mennä jonnekin rauhoittumaan itsekseen. Tätä taapero tykkää välillä tehdä. Huokaista syvään. Olen suhtautunut hieman skeptisesti tällaisten Mindfulness-tapojen opettamisen näin pienelle lapselle, vaikka niitä monessa paikassa suositellaankin. Jopa kaupan leluhyllyllä on myynnissä mindfullness pehmolelu, joka opettaa lasta meditoimaan. Toisaalta, olen kuitenkin huomannut, että Sohvi on oikeasti tykännyt tästä rauhoittumiskeinosta, tosin laskemme vain viiteen, jotta mielenkiinto asiaan säilyy. Joskus jos on ollut puuhakas päivä ja Sohvin on vaikea rauhoittua nukkumaan, niin on käytetty tätä syvään huokaamista. Ja se on pieneksi hetkeksi oikeasti rauhoittanut Sohvin... kunnes viuhtominen on taas jatkunut. Mutta vaikutusta kuitenkin oli. Sohvilla oli myös vaihe, joka uhkaavasti toi esimakua tulevasta teini-iästä. Tosin olen käsittänyt, että tahtoikäkin on eräänlainen teini-ikä, niissä opetellaan itsenäisyyttä molemmissa. Sohvihan saattoi suuttuessaan mennä omaan huoneeseensa niin, että laittoi oven kiinni perässään. Suloiseksi tämän teki se, että Sohvin käsi hädin tuskin ylsi ovenkahvaan ja oven kiinni laittaminen ei ollut ihan yksinkertainen operaatio. Rauhoituttuaan 10 minuuttia huoneessaan, hän halusi pois, mutta oven avaaminen olikin niin vaikeaa, että äiteen piti mennä avuksi. Eihän tällaiselle tempulle voi kun hymyillä! Kuinka pieni tyttöni onkin yhtäkkiä jo niin iso ja itsenäinen <3 Luitko jo: Mitä tehdä kun taapero lyö tai puree vanhempiaan?

Ennen 2- vuotisneuvolaa tuskailin sitä, kun Sohvin puhe ei ollut lähtenyt luistamaan ja sanoja tuli vain muutama. Neuvolassa kävimme Sohvin ollessa vähän yli 2 v ja sovimme kontrollipuhelun 1/2 vuoden päähän ja sitten lähete puheterapiaan, jos puheenkehitys ei ole lähtenyt kunnolla vauhtiin. On kyllä uskomatonta, miten nopeasti se puhe sitten aivan yhtäkkiä lähti kehittymään. Neuvolakäynnistä oli kulunut vain kuukausi, kun Sohvi sanoi jo ensimmäisen 3- sanaisen lauseensa tilanteessa, jossa äiteen huomio oli kiinnittynyt jonnekin muualle (ei tietenkään kännykän ruudulle, mutta jonnekin) ja saadakseen äiteen huomion, hän kauniisti muotoili ensimmäisen ison lauseensa: ”Kukkuu kakka äiti”. Ja voin sanoa, että kyllä sai heti huomioni tällä lauseella. No minä repesin nauramaan, sillä niin puskista tuli tuo lausahdus. Ja huojentunutkin olin, koska voin sitten terkkarille kertoa, että kyllä osaa kolmisanaisia lauseita. No, oikeasti tuon yksittäisen tokaisun jälkeen Sohville vakiintui parissa kuukaudessa lähinnä kaksisanaisia lauseita, niinkuin: "isi nukkuu" tai "haukku haukkuu". Ja uusia sanoja alkoi tulla oikeen vauhdilla siinä 2v 3kk kohdalla ja hän alkoi matkia kaikkia mielenkiintoisia sanoja, mitä me sanottiin. Eräänä päivänä lapseni sanavarastoon oli ilmestynyt sanat ”kauko” ja ”kaija”. Ihmettelin ketä ovat nämä Kauko ja Kaija, sillä emme tunne ketään sen nimisiä ihmisiä. Seuraavana päivänä kävi ilmi että ”Kaija” tarkoitti Ryhmä-haun Kaja-hahmoa ja ”kauko” tarkoitti Sohvin kauko-ohjattavan pikkuauton kaukosäädintä. Asia selkee. Muita ensimmäisiä käyttöön otettuja sanoja on ollut: äiti, kuu, kakka, kukka, kukkuu, haukku, isi, mummu, puu, pupu, pii paa, pipi, kaikki (usein se tarkoittaa karkki, joskus kaikki), piip piip (pikkukakkosen pelisovellus), puvva (pulla). Näissä sanoissa muuten rehellisesti näkyy, mistä meidän arki koostuu ja tällä sanavalikoimalla on mahdotonta valehdella, että ”ei meillä ikinä herkutella tai todellakaan anneta noin pienen pelata mitään saati sitten katsoa piirrettyjä. Ihan on oppinut lastenkirjoista tuollaisia sanoja.” No totuus on, että piirrettyjä meillä katsotaan aika paljon. Ryhmä hau on tullut äidillekin rasittavan tutuksi. Pullasta Sohvi ei oikeasti edes tykkää (?), muutakun nyppii joskus sokereita siitä päältä. Karkeista Sohvi tykkää ja ne tarkoittaa yläkaapissa olevia 3 vuotta vanhoja kivettyneitä minivaahtokarkkeja, jotka ostin eräänä jouluna kaakaota varten. Harvemmin tulee miehen kanssa ostettua muuta karkkia kuin suklaata. Pikkukakkosen pelisovellusta Sohvi on käyttänyt alle 5 kertaa elämänsä aikana, koska vaikuttaa koukuttuvan siihen aika rajusti pienestäkin käytöstä ja siksi jatkossakin saa pelata vain erityistilanteissa esim. kun koko perhe on flunssassa. (Saas nähdä tuleeko tämä pitämään oikeasti paikkansa.) Sohville on tullut hiljattain mahdoton tarve erotella kaikki maailman ihmiset isiin ja äiteihin. Hän saattaa mennä tuntemattoman miehen luo ja sanoa ”isi”. Mietin siinä, että luuleekohan nämä miehet, että Sohvi on orpo tai että olen yksinhuoltaja, joka on opettanut sille tuollaisen tempun, jotta voin iskeä miehiä. Ihan samalla tavalla ollessaan iskän kanssa menee Sohvi naisten luo kutsuen heitä äitiksi. Ihmiset ovat tästä kumminkin onneksi huvittuneita. Sohvi on aika hyvä erottamaan miehet ja naiset, toistaiseksi vain kerran hän on sanonut isiksi vanhempaa rouvashenkilöä, jolla oli lyhyet hiukset. Näinä moderneina aikoina ei tietysti saisi lokeroida ihmisiä mihinkään ja harvalla Sohvin lokeroimalla on edes lapsia. Mutta minkäs teet. Sohvilla on myös erityisiä heilutus-päiviä, jolloin hän tervehtii ahkerasti tuntemattomia ihmisiä. Uhreiksi valikoituvat erityisesti lähelle taaperoa ajautuneet ihmiset. Käsi viuhuu ja hän hokee tiukassa katsekontaktissa ”hei, hei, hei, hei, hei, hei, hei...” eikä hän lopeta tervehtimistä, ennen kuin saa vastatervehdyksen. Sohvilla on myös välillä tapana matkia muiden ihmisten naurua. Toisten ihmisten iloiset naurunpurskahdukset saavat taaperon välittömästi purskahtamaan tekonaurulta kuulostavaan ivalliseen hahatukseen. Ihan vähän nolottaa, koska tarkoitus ei ole todellakaan ivata ketään, mutta jos ei näe, että taapero siellä hohottaa uimahallin pukkarin toisessa päädyssä niin tilanne kuulostaa joltain teinien lapselliselta pilailulta. Yritän sitten selittää kovaan ääneen, että joku on tosi iloinen siellä. Jotta kaikki kuulijat ymmärtävät, että taapero täällä vain opettelee ääntelehtimään. Puhe vaikuttaa siis kehittyvän rytinällä ja sitä on ollut jännittävää seurata. Toistaiseksi on epävarmaa kuinka taitavaa puheen tulisi olla muutaman kuukauden kuluttua, että puheterapialähetettä ei tarvittaisi. Käsitin, että monisanaisia lauseita. Pääasia kuitenkin on, että olen itse nyt todella huojentunut, kun puhe on nytkähtänyt vauhdilla liikkeelle eikä enää huoleta, etteikö hän puhumaan oppisi. Ja siitä nyt ei ole mitään haittaa, vaikka käytäisiinkin siellä puheterapeutilla. Jää nähtäväksi ja palaan vielä puheasioihin. Luitko jo?: "Se puhuu vihdoinkin! -puheenkehitys osa 3".

Näin äitienpäivän kynnyksellä, Sohvin lähestyessä 3 ikävuotta alkaa äitienpäiväkin tuntua erilailla merkitykselliseltä. Nyt olen äiti ja Sohvikin on osannut jo sanoa, että "tykkii" äitistä. Lapsettomuusvuosina en koskaan kokenut äitienpäivää kipeänä asiana. Se ehkä johtui siitä, ettei lähipiirissäni ollut ikäistäni äitiä. Kipeämpää teki ihan se lapsiperheiden näkeminen arjen keskellä kaupassa tai tuttujen kohtaaminen, joilla oli jo lapsia. Usein myös vaatekauppojen lastenosastot olivat kipeitä paikkoja. Kun huomasin ajautuneeni lastenvaateosastolle, kävelin pian pois, sillä jos olisin jäänyt ihailemaan pienten vaatteita, olisin vain alkanut sääliä itseäni. Tai sitten pelkäsin, että joku tuttu näkee minut ja tulee utelemaan kenelle ostan lastenvaatteita. Netistä tein kuitenkin muutamia salaisia haaveiluostoksia silloin tällöin, sillä oman kodin suojassa verkkokaupan äärellä pystyin haaveilemaan ihan rauhassa. Aina välillä kaivoin ostamani ostokset kaapista ja haaveilin lisää. Surullisinta oli itselle se, ettei talossamme näkynyt se, että täällä on lapsia. Olisin niin halunnut ostella jo valmiiksi vaikka mitä lasta varten, mutta mitä teen kaikella tavaralla jos en saisikaan lasta? Enkä voi sisustaa lastenhuonetta valmiiksi, kun vieraat sitten tulevat ihmettelemään, että mitäs tämä on. Onhan se itsesuojeluakin, välillä en halunnut, että mikään muistuttaa puuttuvasta lapsesta. Ehkä juuri näiden muistojen takia on nyt ihastuttavaa katsella ympäri kämppää ja pihamaata lojuvia leluja. Ihastelen myös jatkuvasti pikkuisia vaatteita kuivumassa pyykkitelineessä tai kaappia täynnä puhtaita lastenvaatteita. Meidän talossa saa nyt joka huoneessa näkyä, että talossa on lapsi! Olen ottanut kuviakin muistoksi lavuaarissa lojuvista duploista, joita taapero on ollut kylvettämässä ja pikkuvaatteista, jotka ovat jääneet myttyyn sohvan eteen lattialle. Tämä näkymä on itselle jatkuva todiste siitä että, kyllä, meillä on oikeasti lapsi. Sitä on ollut niin vaikea uskoa kaikkien niiden lapsettomien vuosien jälkeen. Äitiys on yllättänyt minut täysin. Huomasin heti, että aloin kutsua itseäni äidiksi. "Nyt äiti vaihtaa vaipan. Nyt äiti juo kahvia. Äiti laittaa nyt pyykit ja sitten mennään syömään. Kaaduitko? Äiti puhaltaa. Äiti on tässä." Ja se on tuntunut ihan mahtavalta! Ihan uskomatonta, että saan kutsua itseäni äidiksi. Vihdoinkin! Itselle tosi tärkeitä on olleet ne ekat kerrat kauppojen lastenvaateosastolla. Juuri ne lastenvaateosastot, joista on aina äkkiä vaan luikkinut läpi. Se tunne, kuin olisi yhtäkkiä saanut harvinaisen VIP passin, jolla pääsee kaikille lastenvaateosastoille, ilman sääliä, ilman pelkoa että joku näkee, ihan oikeasti ostamaan OMALLE lapselle vaatteita. Nautin myös todella paljon lastenvaatteiden pyykkäämisestä. Se tunne, että saan varmistaa, että lapsellani on ehjiä ja puhtaita vaatteita, tuntuu valtavan tärkeältä. Lapseni ansaitsee puhtaat vaatteet. Vaikka pianhan ne on ruuassa ja vesiväreissä, mutta huomenna taas kaapista puhtaat päälle. Tunnepuolella olen yllättynyt siitä, miten paljon voi toista rakastaa. Olen myös googlannut voiko lasta rakastaa liikaa? Itsellä on joku vanhan ajan hokema päässä, että lapsesta tulee elämässä pärjäämätön pehmo, jos rakastaa liikaa. No ei voi rakastaa liikaa!! Mies vain huomautti, että pitää osata päästää myös irti sitten kun lapsi itsenäistyy. Siihen olen kyllä henkisesti varautunut, mutta siihen saakka en aio säästellä haleja ja pusuja, vaan aion vilpittömästi ihailla lastani koko sydämeni kyllyydestä. Ja tietysti jatkan ihailua vielä kun hän muuttaa pois. Sekin on ollut jännä huomata kuinka rakkaus vain on kasvanut koko ajan lapsen kasvaessa. Uskomaton vesseli! Ja miten hienolta tuntuu, kun lapsi tulee ja muiskauttaa ison yllätyspusun poskelle tai silittää äitiä käsivarresta. Rakkautta ei voi olla liikaa. Jos se pursuaa yli niin se valuu onnen hituina kaikille muille lähellä oleville. Ja haaveeni onkin ollut Sohvin kasvatuksessa se, että Sohvi saisi niin paljon rakkautta ja turvaa, että sitä riittäisi sitten Sohvin omille lapsille ja läheisille myös yllinkyllin. Mahtavaa vanhemmaksi tulossa on ollut myös se, että siitä aukeaa ihan uusi elämä ja maailma. Prisman autokärryt ovat ahkerassa käytössä. Lapsen kanssa on osallistuttu moniin vain lapsille tarkoitettuihin tapahtumiin mm. taaperokerhoon ja pikku-kakkos konserttiin. On käyty Hoplopissa, kylpylässä pikkulasten altaissa, ravintoloissa, joissa on lapsille leikkipaikkoja, leikkipuistoissa jne. Eli siis paikoissa, joissa on itse viimeksi käynyt kun olen ollut lapsi. Ja nyt näiden paikkojen ovet avautuvat jälleen ja saan katsella oman lapseni riemua. Vaikka ennen lasta emme eläneet kovin tylsää elämää, on lapsentulo muuttanut ajankäytön täysin. Nyt ei ole ainuttakaan tylsää hetkeä, ei minuuttiakaan. Jokaisesta hetkestä tulee lapsen kanssa jotenkin täyttä. Yhtäkkiä hän huomaa lattialla leppäkertun ja sitä sitten ihmetellään tai sitten jo ruokitaan väsynyttä perhosta banaanilla ulkoterassilla. Lapsi elää hetkessä, ja joka hetki on täynnä elämää. Vähintäänkin taaperon huoneesta kuuluu iloista höpötystä hänen leikkiessään pikkuautoilla. Parhaita hetkiä on kun tv on pois päältä ja kaikki istuvat illalla sohvalla ja jutellaan vaikka tulevan viikon ohjelmasta ja taapero esittelee tyynylle-hyppimistaitojaan ja nauraa, kun sitä kutittaa ja sitten koko perhe alkaa hassutella ja kaikki ovat lähellä toisiaan ja nauravat. Ihan parhaita hetkiä! Vaikka olen huomannut kotiäidin oikeuksissa paljon puutteita aiemmassa postauksessani , niin on se tarjonnut myös huikean ikimuistoisia hetkiä. Parhaita muistoja on, kun on kovana pakkaspäivänä istuttu kahdestaan Sohvin kanssa hiljaisen kylpylän aamusaunassa riehakkaan uinnin jälkeen ja juotu trippejä. Ihan kuin koko kylpylä olisi auki vain meille kahdelle! Tämä se on elämää! Äitiys on herättänyt paljon epävarmuuksia omassa vanhemmuudessani, mutta olen aktiivisesti etsinyt sitä omaa parasta kasvatusmallia ja muutaman vanhemmuusoppaan luettuani, koen löytäneeni juuri sen omaan arvomaailmaani sopivan kasvatusmallin, jossa tunnekasvatus on tärkeänä osana. Tähän on kuulunut erilaisten tunnekirjojen hankkiminen . On ollut ihanaa hankkia Sohville tosi erilaisia lastenkirjoja ja niitä on luettu yhdessä lukemattomia kertoja. Ylipäätään on ollut ihanaa hankkia lapselle niitä asioita, joita omassa lapsuudessa oli niukasti tai joista sai vain haaveilla. Näin pystyy jollain lailla paikkaamaan sitä omaa lapsuuttaan ja elämään sitä uudestaan ehjempänä. Se eheyttää, kun ajattelen mitä kaikkea voin Sohville tarjota, mitä omassa lapsuudessani koin jääväni vaille. Tunteista puhuminen on alkanut kantaa jo hedelmää: Oli ihana huomata kuinka puhuessani haaveilevaan sävyyn vappusuunnitelmista, huikkasi Sohvi iltapalan lomasta "äiti onni!". Sitä pysähtyi itsekin kuulostelemaan omaa tunnettaan: Kyllä. Äiti on onnellinen <3 Nyt äitienpäivä on saanut ihan uuden merkityksen. En ollut ajatellut miten tärkeäksi se päivä muodostuisi minulle. Se on yksi niistä päivistä, jonka saan viettää ihanan lapseni ja mieheni kanssa, ihan vaan meidän perheen kesken ja fiilistellä sitä, miten hieno perhe meillä on ja olla kiitollinen, että saan olla nyt äiti. Ja muistaa miten tärkeässä ja vastuullisessa roolissa sitä onkaan. Toisaalta tunnustan, että kaipaan kyllä sitä nostoa, että äitienpäivä on juuri minulle äitinä. Kaipaan sitä arvostusta, sillä vaikka en ole täydellinen, enkä siihen pyrikään niin yritän kovasti hioa omaa vanhemmuuttani parempaan suuntaan. Ja olen siinä tehnyt ihan helvetisti töitä. Joten kyllä, minulle saa ostaa kukkia ja antaa aamulla pusun. Aion levätä yhden päivän vuodessa laakereilla ja olla ylpeä siitä, että olen ihan hyvä äiti. Niin no yhden koneellisen pyykkiä ehkä pesen, koska tykkään siitä hommasta, mutta muuten.. aion vain olla!