top of page

Haku

43 items found for ""

  • Mitä tehdä kun taapero lyö tai taapero puree vanhempiaan?

    Muistan erään kerran, kun Sohvi protestoi kovaäänisesti sylissäni jostain ja iski jo suunsa käsivarteeni ajatuksella, että nytpä tästä puraisen, jotta minun mielipiteitäni kuunneltaisiin. Silmät pöyristyneenä katsoin Sohvia: "Aiotko sä tosiaan purra mua??!" Hän onneksi muutti mielensä viime hetkellä ja käsivarteeni jäi vain märkä läiskä. Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen purentayritys. Asiaa selviteltyäni netin uumenista huomasin, että väkivalta on hyvin yleinen taaperon kommunikointitapa silloin, kun sanat loppuvat. Toisilla se jatkuu vielä aikuisuuteen; kun sanat loppuvat, otetaan nyrkit esiin. Sohvi oli siinä 1,5 vuotta kun ekan kerran hän päätti lyödä läiskäyttää äiteetä. Olin hämmästynyt. Miten voi noin pieni olla noin väkivaltainen, kun ei mistään ole saanut esimerkkiä tähän lyömiseen? Säikähdin. Aivan heti aluksi sanoin, että ketään ei saa lyödä. Se on selvä asia. Sitten tietysti aloin miettiä, miten ihmeessä ajauduimme tähän tilanteeseen. Kyse oli varmaan jostain vaipanvaihdosta, jota taapero lujasti vastusti. Olin sitten päättäväisesti kuitenkin aikomassa vaipan vaihtaa hänen vastustuksestaan huolimatta ja sain läpsyn poskelle. En voi käsittää! Täytyyhän vaippa nyt vaihtaa, sehän on pian täynnä ja valuu yli. Myöhempinä aikoina selvisi, että taapero vastusti usein vaipanvaihtoa siksi, että hänellä oli pissahätä ja hän järkevänä ihmisenä olisi halunnut pissata tähän vaippaan eikä kastella heti uutta vaippaa. No en voi tietää mitä hän oikeasti ajatteli, mutta usein uusi vaippa oli hetimiten märkä vaipanvaihdon jälkeen. Ja toisaalta usein vaipanvaihto sitten onnistui, kun antoi taaperolle vähän aikaa ja kysyi hetken päästä uudestaan. Eli hänellä oli siis jokin ajatus ja tahto, josta äitee ei saanut kiinni ja koska puhetta ei vielä tullut, ei tätä pystynyt äiteelle selittämään muutoin kuin huutamalla ja läpsäisemällä poskeen. Aina kun tällaista lyömistä tapahtui, tai tämä purenta-aikomus, tunsin avuttomuutta. Mietin  kuumeisesti miten olimme päätyneet tähän tilanteeseen. En todellakaan halua, että Sohvi jatkossakin pyrkii ratkomaan asiat lyömällä ja puremalla. Mutta olisiko tämä nyt se uhmaiän alku, joka oli päässyt yllättämään. Hänellä on oma tahto ja hän haluaa asioita, ja vielä sellaisia ihan joustettavia juttuja, niinkuin vaipanvaihdon siirtäminen. Katsoin myös peiliin. Niin oudolta kuin se tuntuukin, sillä minähän olin lyönnin uhri. Mutta vanhemman roolissa, pakkohan sitä on miettiä, mitä minä tein väärin. Peiliin katsominen opetti itselleni sen, että minun on opittava hellittämään omaa kontrollia ja antamaan siimaa. On ihan totta, että vaippaa ei nyt ole pakko vaihtaa. Tämä ei ole sellainen tilanne, joka olisi ehdottoman vaarallinen taaperolleni ja vaatisi ehdotonta vanhemman tottelemista välittömästi, ei todellakaan. Olin vain tottunut tekemään asiat tietyllä tavalla ja nyt alkoi kehittyä lapseni oma tahto ja hänen omat tapansa. Ymmärsin, että olimme tulleet pisteeseen, jossa äiteen kannatti valita taistelunsa tarkasti, muuten koko arki tulisi olemaan pelkkää taistelua. Lyöminen loppui onneksi muutamassa viikossa, kun äitee alkoi joustaa enemmän ja antaa tilaa taaperon omalle tahdolle. Lyöminen tuli kuitenkin uudelleen kuvioihin satunnaisesti 2 vuoden kieppeillä kun tahtoikä puski todenteolla päälle ja hampaiden tulokin kiukutti vielä lisää. Silloin oli taaperon pinna erittäin lyhyt. Kerran kun iskä oli nukuttamassa taaperoa päiväunille, kuului huoneesta iso läimäytys ja iskän parkaisu perään. No iskä oli yrittänyt vaatia taaperoa käyttämään paksua peittoa useaan kertaan jättäen huomiotta taaperon lievemmät kieltäytymisilmaisut. Iskä sai sellaisen lämärin, että huhhuh. Iskä on sen verran kovapäisempi, että on näitä lämäreitä saanut muutamia. Äiteetä ei ole enää lyöty, mutta muutaman kerran on uhkaavasti nostettu avokämmen pystyyn ja se on riittänyt äiteelle merkiksi siitä, että taapero on tosissaan. No äitee joustaa. Monissa kirjoissa ja netin neuvosivuilla kerrotaan, että kun taapero lyö tai puree, pitää hänelle opettaa vaihtoehtoisia tapoja ilmaista kiukkua. Niissä ei kuitenkaan aina kerrota, mitä ne keinot ihan konkreettisesti on. Eli siis mitä? Enhän voi käskeä pientä taaperoa lähtemään ulos yksin kävelylle jos hän on vihainen. Niinhän minä tekisin. Kyllä piti kaivaa netin syvimmätkin sopukat, että löysin ihan oikeita esimerkkejä, miten voi kiukkua purkaa. Näytin usein, että tyynyä voi lyödä jos on vihainen. Sohvi ei kuitenkaan omaksunut tätä tapaa purkaa kiukkua, vaikka esimerkistä muutaman kerran saattoi tyynyä mäiskäistä. Sohvi kehitteli lopulta ajan kuluessa omia tapoja näyttää kiukkua. Joskus hermostuessaan Sohvi iskee nyrkillä pöytään. Tämä on siinä mielessä edistystä, että kiukku tulee näkyväksi, mutta ilman, että muita satutetaan. Sohvi on myös oppinut murisemaan, jos on vihainen. Tämän hän on oppinut perheemme koirilta. On selitetty, että jos koira murisee, se on vihainen ja silloin pitää antaa koiran olla. Tämä on ollut siitä hyvä kiukun ja tahdon näyttämistapa, että se alkaa usein naurattamaan vanhempia ja Sohvia ja näin kiukkukin alkaa nopeasti rauhoittumaan. Olemme ahkerasti lukeneet Sohvin kanssa tunnekirjoja. Lisäksi taaperon suuttuessa olen yrittänyt ohjata, että jos on tosi vihainen niin huutaminenkin on parempi vaihtoehto, kun itsensä tai toisten satuttaminen. Usein neuvotaan hengittämään syvään ja laskemaan kymmeneen. Sitten voi mennä jonnekin rauhoittumaan itsekseen. Tätä taapero tykkää välillä tehdä. Huokaista syvään. Olen suhtautunut hieman skeptisesti tällaisten Mindfulness-tapojen opettamisen näin pienelle lapselle, vaikka niitä monessa paikassa suositellaankin. Jopa kaupan leluhyllyllä on myynnissä mindfullness pehmolelu, joka opettaa lasta meditoimaan. Toisaalta, olen kuitenkin huomannut, että Sohvi on oikeasti tykännyt tästä rauhoittumiskeinosta, tosin laskemme vain viiteen, jotta mielenkiinto asiaan säilyy. Joskus jos on ollut puuhakas päivä ja Sohvin on vaikea rauhoittua nukkumaan, niin on käytetty tätä syvään huokaamista. Ja se on pieneksi hetkeksi oikeasti rauhoittanut Sohvin... kunnes viuhtominen on taas jatkunut. Mutta vaikutusta kuitenkin oli. Sohvilla oli myös vaihe, joka uhkaavasti toi esimakua tulevasta teini-iästä. Tosin olen käsittänyt, että tahtoikäkin on eräänlainen teini-ikä, niissä opetellaan itsenäisyyttä molemmissa. Sohvihan saattoi suuttuessaan mennä omaan huoneeseensa niin, että laittoi oven kiinni perässään. Suloiseksi tämän teki se, että Sohvin käsi hädin tuskin ylsi ovenkahvaan ja oven kiinni laittaminen ei ollut ihan yksinkertainen operaatio. Rauhoituttuaan 10 minuuttia huoneessaan, hän halusi pois, mutta oven avaaminen olikin niin vaikeaa, että äiteen piti mennä avuksi. Eihän tällaiselle tempulle voi kun hymyillä! Kuinka pieni tyttöni onkin yhtäkkiä jo niin iso ja itsenäinen <3 Lasta ei saisi rangaista siitä, että hänellä on tunteita. Siten hän vain oppii olemaan ilmaisematta tunteitaan tai kertomaan niistä kenellekään tai edes tunnistamaan niitä itse. Saa olla pettynyt, saa olla vihainen ja uskon, että Sohvikin lopulta oppii, miten näitä tunteita voi ilmaista ilman, että muut läsnäolijat kärsivät. Tunnekirjoista mm. (Aada ja kiukkuleijona)  on opittu Sohvi kanssa, että kiukku on tärkeä tunne, jolla lapsi oppii ilmaisemaan ja asettamaan omia rajojaan. Siitä on hyötyä sitten, kun pitää puolustaa itseään ja oikeuksiaan vaikkapa kiusaamistilanteessa. Tai aikuisena oman jaksamisensa rajoja. Toivon, että lapseni saisi tällaisia taitoja. Siksi yritän ymmärtää ja joustaa. Ja ohjata itseä ja muita satuttavasta käytöksestä kohti vaikka sitten murisemista. Luitko jo: Mitä tehdä kun taapero hakkaa päätä lattiaan?

  • Mitä tehdä kun taapero hakkaa päätään lattiaan?

    Jossain kohtaa tahtoiän kukoistuskaudella tuli ongelmaksi se, että Sohvi alkoi lyödä omaa päätään lattiaan, kun häneltä kiellettiin jotain. Oli se sitten mehua, piirrettyjä tai vaan joku tilanne, jossa äiti ei olisi saanut koskea hänen leluihinsa, mutta kuitenkin meni koskemaan ja leikki oli pilalla. Hän mäjäytti otsansa vauhdilla kovaan lattiaan kertaalleen, ja niin lujaa, että oikeasti sattui ja otsaan muodostui mustelma. Tämä oli ongelma, sillä taapero teki tämän niin nopeasti, ettei hidasliikkeinen äitee ehtinyt siihen reagoida mitenkään. Koska pään kopsautuksia lattiaan tapahtui vähän joka toinen päivä, oli taaperolla parin viikon ajan jatkuvasti mustelma otsassa. Ajatus ihmistenilmoille lähtemisestä alkoi ahdistaa, kun lapsi näytti ihan mukiloidulta. En keksinyt muuta ratkaisua, kun että pitää vaan salamannopeasti mennä reagoimaan, eihän tässä muukaan auta. Aloin tehdä niin, että heti kun taapero hermostui tulisesti jostain, menin välittömästi ja otin hänet syliin, ettei hän ehtisi mäiskäyttää päätään. Vaikka hän ei olisi syliin halunnut, koska äiteehän oli se ilkimys joka kielsi kivoja asioita. Sain kuitenkin näin estettyä pään kopsahduksen lattiaan ja hyvin pian hän jo rauhoittui niin, että pystyin päästämään hänet irti ja sitten syli olikin jo ihan ok. Ja sitten lohdutin häntä, oli se sitten piirretyn loppuminen tai joku muu. "Nyt se loppui, mutta mennään tekemään jotain muuta kivaa, vaikka leikitään pikkuautoilla." Lopulta nopea reagointi auttoi ja olin huojentunut, että mustelma otsalta vihdoin katosi ja itsensä satuttaminen loppui. Luulen, että niin kuin meillä aikuisillakin, pettymyksiä on erityisen vaikea sietää kun on väsynyt, nälkäinen ja vielä siihen päälle puhkeavien hampaiden särkyä. Luulen, että siksi tuo reagointi oli hetken aikaa noin voimakasta pieniinkin pettymyksiin. Ja niin tämäkin vaihe, kun taapero hakkaa päätään lattiaan, niin kuin kaikki muutkin erikoiset vaiheet lapsen elämässä, menilopulta ohitse. Olemme ahkerasti lukeneet Sohvin kanssa tunnekirjoja. Lisäksi taaperon suuttuessa olen yrittänyt ohjata, että jos on tosi vihainen niin huutaminenkin on parempi vaihtoehto, kun itsensä  tai toisten satuttaminen. Usein neuvotaan hengittämään syvään ja laskemaan kymmeneen. Sitten voi mennä jonnekin rauhoittumaan itsekseen. Tätä taapero tykkää välillä tehdä. Huokaista syvään. Olen suhtautunut hieman skeptisesti tällaisten Mindfulness-tapojen opettamisen näin pienelle lapselle, vaikka niitä monessa paikassa suositellaankin. Jopa kaupan leluhyllyllä on myynnissä mindfullness pehmolelu, joka opettaa lasta meditoimaan. Toisaalta, olen kuitenkin huomannut, että Sohvi on oikeasti tykännyt tästä rauhoittumiskeinosta, tosin laskemme vain viiteen, jotta mielenkiinto asiaan säilyy. Joskus jos on ollut puuhakas päivä ja Sohvin on vaikea rauhoittua nukkumaan, niin on käytetty tätä syvään huokaamista. Ja se on pieneksi hetkeksi oikeasti rauhoittanut Sohvin... kunnes viuhtominen on taas jatkunut. Mutta vaikutusta kuitenkin oli. Sohvilla oli myös vaihe, joka uhkaavasti toi esimakua tulevasta teini-iästä. Tosin olen käsittänyt, että tahtoikäkin on eräänlainen teini-ikä, niissä opetellaan itsenäisyyttä molemmissa. Sohvihan saattoi suuttuessaan mennä omaan huoneeseensa niin, että laittoi oven kiinni perässään. Suloiseksi tämän teki se, että Sohvin käsi hädin tuskin ylsi ovenkahvaan ja oven kiinni laittaminen ei ollut ihan yksinkertainen operaatio. Rauhoituttuaan 10 minuuttia huoneessaan, hän halusi pois, mutta oven avaaminen olikin niin vaikeaa, että äiteen piti mennä avuksi. Eihän tällaiselle tempulle voi kun hymyillä! Kuinka pieni tyttöni onkin yhtäkkiä jo niin iso ja itsenäinen <3 Luitko jo: Mitä tehdä kun taapero lyö tai puree vanhempiaan?

  • Uhmaikä ja uni

    1,5 v kiipeää pinnasängystä pois Sohvi on aina ollut levoton nukkuja ja ryöminyt jo vauva-aikana unissaan ympäri pinnasänkyä kolauttaen välillä äänekkäästi päänsä pinnasängyn päätyyn. Sohvi nukkuu meidän makuuhuoneessa ja taaperon univaikeudet alkoivat siinä 1,5v iässä, kun hän alkoi kiivetä (ja tipahtaa) yöllä pinnasängystä alas. Muuta helppoa ja turvallista ratkaisua ei asiaan keksitty, kuin yhden laidan poistaminen pinnasängystä. Taaperohan oli riemuissaan tästä uudesta vapaudesta ja nukuttaminen oli kieltämättä haastavaa seuraavat 2 viikkoa. Ei voinut vain laittaa taaperoa pinnasänkyyn, vaan nyt piti olla jämäkkä ja saada puheella houkuteltua taapero sänkyyn. Usein iltasadut luettiin ensin sängyn vieressä lattialla patjan päällä. Sen jälkeen alkoi taistelu taaperon saamiseksi sänkyyn. Homma oli haastava ja kaikki peruskeinot olivat käytössä: uhkailu, kiristys, lahjonta. "Haluatko että äiti peittelee sinut? Sitten sinun pitää ensin mennä sänkyyn. Jos et mene sänkyyn, äiti ei peittele sinua. Saat itse laittaa peiton." Usein tämä peittelyhomma ja siihen liittyvä silittely ja suukottelu toimi motivaattorina, niin että taapero lopulta saatiin omaan sänkyyn. Taaperon siirtäminen fyysisesti sänkyyn oli turhaa hommaa, sillä siitä tuli pian hauska leikki, kun taapero kikattaen rynnisti sängystä pois yhä uudelleen. Joten puhe oli se jolla tämä siirto piti lopulta saada aikaan. Ja niinhän se alkoi sujumaan jotenkin. 2 viikon aikana oli muutama yö kun mies heräsi siihen, että taapero oli noussut sängystä ja lähtenyt taapertamaan rappusia pitkin alakertaan. Se säikäytti meidät ja jatkossa lukitsimme rappusten yläportin yöksi. Muutenkin taapero heräili usein yöllä ja saattoi sitten tulla meidän väliin nukkumaan. Joskus sain kannettua hänet takaisin omaan sänkyyn, joskus hän alkoi itkeä ja sai tietysti jäädä sitten meidän väliin. Kuitenkin kahden viikon jälkeen kaikki olivat tottuneet järjestelyyn ja Sohvin yöheräilyt ja yöseikkailut loppuivat. Kuinka päädyttiin perhepeti-järjestelyyn Tuohon aikaan itsellä oli vahva ajatus siitä, että taaperon piti opetella itsenäistä nukahtamista ja minulla oli tapana istua tuolilla huoneessa kunnes taapero nukahtaa omaan sänkyynsä. Ajatus oli, että pikkuhiljaa olisin voinut siirtyä oven ulkopuolelle istumaan, mutta tähän ei enää laidan poistamisen jälkeen päästy. Toinen haave oli tietysti, että olisin päässyt siihen pisteeseen, että vain peittelen ja suukottelen ja hyvän yön toivotusten jälkeen hän olisi jäänyt itse nukahtamaan. Tämä onnistuikin ajoittain vauva-aikana ja 1v kieppeillä, mutta tuo laidan poisto tuntui tekevän asiasta ihan mahdotonta. Kun olin kuukausien ajan kipeyttänyt selkäni huonolla nukutustuolilla istuen, aloin ottaa mallia mieheni nukutustyylistä. Mieluiten taapero halusi nukahtaa meidän sänkyyn, joten iskä makoili omalla paikallaan mukavan pehmeällä patjalla taaperon nukahtaessaan hänen viereensä. Sitten kun me aikuiset mentiin nukkumaan, kannoin taaperon omaan sänkyynsä. Kuitenkin aika usein, jos taapero heräsi aamuyöllä, niin hän kapusi takaisin meidän väliin nukkumaan. Tämä sänkyyn kapuaminen tietysti keskeytti omat yöunet ja lisäsi väsymystäni päivällä. Niinpä lopulta turhautuneena taas alkaneisiin yöheräilyihin päätettiin, että annetaan sen nukkua meidän välissä. Tässäkin asiassa oli 2 viikon sopeutumisjakso. Sohvihan on todella levoton nukkuja ja heräilimme miehen kanssa pitkin yötä siihen, kun Sohvi potkaisi meitä päähän tai kolautti oman päänsä meidän päähän. Myös muutaman kerran Sohvi itse putosi meidän sängystä pyörittyään niin paljon, että päätyi jalkopäähän ja sieltä sitten tippui lattialle. Ajattelin jo, että tämä järjestely on ihan mahdoton. Eihän tässä saa kukaan nukutuksi. Mutta ihme ja kumma. Sohvi oppi ajan kanssa jotenkin nukkumaan tosi rauhassa, ja 2 viikon jälkeen ei kukaan saanut enää yllätyspotkuja yöllä ja aamulla Sohvi nukkui samassa kohtaa kuin mihin oli nukahtanut. Tämän jälkeen kaikki tottuivat järjestelyyn ja nukkuivat laadukkaita unia. Enkä olisi uskonut, miten sitä itsekin alkoi kiintyä tähän järjestelyyn. Oman lapsen tuhina ja läheisyys luovat itsellekin turvallisuuden tunteen. Lapsi on lähelläni ja kaikki on hänellä hyvin. Nyt kun tämä järjestely on ollut usean kuukauden toiminnassa, onkin niin päin, että itseni on vaikea saada unta, jos Sohvi ei ole siinä vieressä. Vahvistusta tälle nukkumajärjestelylle sain vielä kirjasta Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan  ,jossa ihmeteltiin miksi ihminen haluaa pakottaa lapsensa nukkumaan yksin, kun kaikki muut nisäkkäät nukkuvat lastensa kanssa. Aiemmin olisin sanonut, että no siksi että saan itse nukuttua hyvin ja jaksan päivisin olla sitten parempi äiti. Mutta kun jaksoin 2 viikon ajan kestää muksautuksia, yöheräilyjä ja totuttelua, voin sanoa käsi sydämellä, että olen saanut parhaimmat yöunet nukkumalla lapseni vieressä. Olisi pitänyt aloittaa tämä jo aiemmin. Uhmaikä ja uni Uhmaikä on nyt tuonut oman lisämausteensa kohta 3 vuotiaan Sohvin ajoittaiseen nukahtamisen vaikeuteen. Googlaillessani en löytänyt varsinaista kehitykseen liittyvää unitaantumaa. Sitä ei tunnisteta uhmaikäisellä, vaan uhmaiän tuomat ongelmat liittyvät usein ympäristötekijöihin. Elämässä tapahtuvat muutokset, kuten sisaruksen syntymä tai päiväkodin aloitus voivat aiheuttaa uniongelmia. Lisäksi oman tahdon kehittyessä , taapero haluaa myös kokeilla mitä tahtomalla saa aikaan. Meillä taaperoa aletaan nukuttaa siinä 21. Eli luetaan pari iltasatua ja sitten makoillaan taaperon vieressä kunnes hän nukahtaa. Joskus hän haluaa, että pidetään hellästi kädestä kiinni. Nukahtaminen tapahtuu usein lähempänä klo 22. Taapero on alkanut ilmoittaa joskus iltasatujen jälkeen, että haluaa vettä ja sitten pitää mennä hakemaan vettä hänen kanssaan alakerrasta. Joskus hän myös saattaa sanoa, että sattuu johonkin, mutta virneestä päätellen tämä saattaa olla keksittyä. Joskus on kuitenkin annettu kipulääkettä varmuuden vuoksi. Tällaisen taustalla voi hyvin olla se, ettei taaperoa oikeasti vielä väsytä. Päivä on ehkä ollut hyvin tavanomainen, ilman sen kummempia jänniä juttuja, jolloin väsymystaso ei ole kohonnut korkeaksi. Tai sitten kyse on joskus oman tahdon testaamisesta. Joskus omasta väsymyksestä johtuen menen itsekin nukkumaan samaan aikaan Sohvin kanssa ja silloin Sohvi nukahtaa kyllä nopeammin kuin muuten eikä keksi ylimääräisiä toiveita. Kaikilla perheillähän on omat aikataulut ja nukkumaanmenot omien rytmiensä mukaan ja meillä on nyt tällainen, kun Sohvi ei vielä ole päiväkodissa. Herääminen lähemmäs 3 vuotiaalla Sohvilla tapahtuu 7.30-8 välillä. 1-2 tunnin päiväunet hän nukkuu usein klo 13-16 välillä. Tavoite on, että taapero herää klo 15, ettei tulisi haittaa nukahtamisessa yöunille. Päikkärien aikana nukutetaan meidän makkariin lukemalla pari satua ja sitten makoilemalla siinä vieressä kunnes nukahtaa. Päikkäreille hän nukahtaa tosi nopeasti, n. 15 min. Aiemmin käytin tässä vielä kajarista valkoista kohinaa, meren aaltoja tai sateen ropinaa apuna, sillä taapero järjestäen heräsi, kun yritin itse luikkia huoneesta pois. Nykyisin sitä ei enää tarvita. Kajarin käyttö liittyi lähinnä murrosvaiheeseen, kun päikkärit oli ennen nukuttu rattaissa ja tämä makkarissa päikkärien nukkuminen oli uusi asia.

  • Lapsi kiipeää pinnasängystä pois

    Lapsi kiipeää pinnasängystä pois Sohvi on aina ollut levoton nukkuja ja ryöminyt jo vauva-aikana unissaan ympäri pinnasänkyä kolauttaen välillä äänekkäästi päänsä pinnasängyn päätyyn. Sohvi nukkuu meidän makuuhuoneessa ja taaperon univaikeudet alkoivat siinä 1,5v iässä, kun hän alkoi kiivetä (ja tipahtaa) yöllä pinnasängystä alas. Muuta helppoa ja turvallista ratkaisua ei asiaan keksitty, kuin yhden laidan poistaminen pinnasängystä. Muutenhan lapsi kiipeää pinnasängystä pois yhä uudelleen ja uudelleen. Taaperohan oli riemuissaan tästä uudesta vapaudesta ja nukuttaminen oli kieltämättä haastavaa seuraavat 2 viikkoa. Ei voinut vain laittaa taaperoa pinnasänkyyn, vaan nyt piti olla jämäkkä ja saada puheella houkuteltua taapero sänkyyn. Usein iltasadut luettiin ensin sängyn vieressä lattialla patjan päällä. Sen jälkeen alkoi taistelu taaperon saamiseksi sänkyyn. Homma oli haastava ja kaikki peruskeinot olivat käytössä: uhkailu, kiristys, lahjonta. "Haluatko että äiti peittelee sinut? Sitten sinun pitää ensin mennä sänkyyn. Jos et mene sänkyyn, äiti ei peittele sinua. Saat itse laittaa peiton." Usein tämä peittelyhomma ja siihen liittyvä silittely ja suukottelu toimi motivaattorina, niin että taapero lopulta saatiin omaan sänkyyn. Taaperon siirtäminen fyysisesti sänkyyn oli turhaa hommaa, sillä siitä tuli pian hauska leikki, kun taapero kikattaen rynnisti sängystä pois yhä uudelleen. Joten puhe oli se jolla tämä siirto piti lopulta saada aikaan. Ja niinhän se alkoi sujumaan jotenkin. 2 viikon aikana oli muutama yö kun mies heräsi siihen, että taapero oli noussut sängystä ja lähtenyt taapertamaan rappusia pitkin alakertaan. Se säikäytti meidät ja jatkossa lukitsimme rappusten yläportin yöksi. Muutenkin taapero heräili usein yöllä ja saattoi sitten tulla meidän väliin nukkumaan. Joskus sain kannettua hänet takaisin omaan sänkyyn, joskus hän alkoi itkeä ja sai tietysti jäädä sitten meidän väliin. Kuitenkin kahden viikon jälkeen kaikki olivat tottuneet järjestelyyn ja Sohvin yöheräilyt ja yöseikkailut loppuivat. Kuinka päädyttiin perhepeti-järjestelyyn Tuohon aikaan itsellä oli vahva ajatus siitä, että taaperon piti opetella itsenäistä nukahtamista ja minulla oli tapana istua tuolilla huoneessa kunnes taapero nukahtaa omaan sänkyynsä. Ajatus oli, että pikkuhiljaa olisin voinut siirtyä oven ulkopuolelle istumaan, mutta tähän ei enää laidan poistamisen jälkeen päästy. Toinen haave oli tietysti, että olisin päässyt siihen pisteeseen, että vain peittelen ja suukottelen ja hyvän yön toivotusten jälkeen hän olisi jäänyt itse nukahtamaan. Tämä onnistuikin ajoittain vauva-aikana ja 1v kieppeillä, mutta tuo laidan poisto tuntui tekevän asiasta ihan mahdotonta. Kun olin kuukausien ajan kipeyttänyt selkäni huonolla nukutustuolilla istuen, aloin ottaa mallia mieheni nukutustyylistä. Mieluiten taapero halusi nukahtaa meidän sänkyyn, joten iskä makoili omalla paikallaan mukavan pehmeällä patjalla taaperon nukahtaessaan hänen viereensä. Sitten kun me aikuiset mentiin nukkumaan, kannoin taaperon omaan sänkyynsä. Kuitenkin aika usein, jos taapero heräsi aamuyöllä, niin hän kapusi takaisin meidän väliin nukkumaan. Tämä sänkyyn kapuaminen tietysti keskeytti omat yöunet ja lisäsi väsymystäni päivällä. Niinpä lopulta turhautuneena taas alkaneisiin yöheräilyihin päätettiin, että annetaan sen nukkua meidän välissä. Tässäkin asiassa oli 2 viikon sopeutumisjakso. Sohvihan on todella levoton nukkuja ja heräilimme miehen kanssa pitkin yötä siihen, kun Sohvi potkaisi meitä päähän tai kolautti oman päänsä meidän päähän. Myös muutaman kerran Sohvi itse putosi meidän sängystä pyörittyään niin paljon, että päätyi jalkopäähän ja sieltä sitten tippui lattialle. Ajattelin jo, että tämä järjestely on ihan mahdoton. Eihän tässä saa kukaan nukutuksi. Mutta ihme ja kumma. Sohvi oppi ajan kanssa jotenkin nukkumaan tosi rauhassa, ja 2 viikon jälkeen ei kukaan saanut enää yllätyspotkuja yöllä ja aamulla Sohvi nukkui samassa kohtaa kuin mihin oli nukahtanut. Tämän jälkeen kaikki tottuivat järjestelyyn ja nukkuivat laadukkaita unia. Enkä olisi uskonut, miten sitä itsekin alkoi kiintyä tähän järjestelyyn. Oman lapsen tuhina ja läheisyys luovat itsellekin turvallisuuden tunteen. Lapsi on lähelläni ja kaikki on hänellä hyvin. Nyt kun tämä järjestely on ollut usean kuukauden toiminnassa, onkin niin päin, että itseni on vaikea saada unta, jos Sohvi ei ole siinä vieressä. Vahvistusta tälle nukkumajärjestelylle sain vielä kirjasta Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan  ,jossa ihmeteltiin miksi ihminen haluaa pakottaa lapsensa nukkumaan yksin, kun kaikki muut nisäkkäät nukkuvat lastensa kanssa. Aiemmin olisin sanonut, että no siksi että saan itse nukuttua hyvin ja jaksan päivisin olla sitten parempi äiti. Mutta kun jaksoin 2 viikon ajan kestää muksautuksia, yöheräilyjä ja totuttelua, voin sanoa käsi sydämellä, että olen saanut parhaimmat yöunet nukkumalla lapseni vieressä. Olisi pitänyt aloittaa tämä jo aiemmin. Uhmaikä ja uni Uhmaikä on nyt tuonut oman lisämausteensa kohta 3 vuotiaan Sohvin ajoittaiseen nukahtamisen vaikeuteen. Googlaillessani en löytänyt varsinaista kehitykseen liittyvää unitaantumaa. Sitä ei tunnisteta uhmaikäisellä, vaan uhmaiän tuomat ongelmat liittyvät usein ympäristötekijöihin. Elämässä tapahtuvat muutokset, kuten sisaruksen syntymä tai päiväkodin aloitus voivat aiheuttaa uniongelmia. Lisäksi oman tahdon kehittyessä , taapero haluaa myös kokeilla mitä tahtomalla saa aikaan. Meillä taaperoa aletaan nukuttaa siinä 21. Eli luetaan pari iltasatua ja sitten makoillaan taaperon vieressä kunnes hän nukahtaa. Joskus hän haluaa, että pidetään hellästi kädestä kiinni. Nukahtaminen tapahtuu usein lähempänä klo 22. Taapero on alkanut ilmoittaa joskus iltasatujen jälkeen, että haluaa vettä ja sitten pitää mennä hakemaan vettä hänen kanssaan alakerrasta. Joskus hän myös saattaa sanoa, että sattuu johonkin, mutta virneestä päätellen tämä saattaa olla keksittyä. Joskus on kuitenkin annettu kipulääkettä varmuuden vuoksi. Tällaisen taustalla voi hyvin olla se, ettei taaperoa oikeasti vielä väsytä. Päivä on ehkä ollut hyvin tavanomainen, ilman sen kummempia jänniä juttuja, jolloin väsymystaso ei ole kohonnut korkeaksi. Tai sitten kyse on joskus oman tahdon testaamisesta. Joskus omasta väsymyksestä johtuen menen itsekin nukkumaan samaan aikaan Sohvin kanssa ja silloin Sohvi nukahtaa kyllä nopeammin kuin muuten eikä keksi ylimääräisiä toiveita. Kaikilla perheillähän on omat aikataulut ja nukkumaanmenot omien rytmiensä mukaan ja meillä on nyt tällainen, kun Sohvi ei vielä ole päiväkodissa. Herääminen lähemmäs 3 vuotiaalla Sohvilla tapahtuu 7.30-8 välillä. 1-2 tunnin päiväunet hän nukkuu usein klo 13-16 välillä. Tavoite on, että taapero herää klo 15, ettei tulisi haittaa nukahtamisessa yöunille. Päikkärien aikana nukutetaan meidän makkariin lukemalla pari satua ja sitten makoilemalla siinä vieressä kunnes nukahtaa. Päikkäreille hän nukahtaa tosi nopeasti, n. 15 min. Aiemmin käytin tässä vielä kajarista valkoista kohinaa, meren aaltoja tai sateen ropinaa apuna, sillä taapero järjestäen heräsi, kun yritin itse luikkia huoneesta pois. Nykyisin sitä ei enää tarvita. Kajarin käyttö liittyi lähinnä murrosvaiheeseen, kun päikkärit oli ennen nukuttu rattaissa ja tämä makkarissa päikkärien nukkuminen oli uusi asia.

  • Miksi taapero ei syö? - Kun ruokailusta tulee ahdistavaa tahtojen taistoa, ota esiin muistilista mukavampaan ruokailuun

    Meillä on ollut haasteita syömisen kanssa alusta asti. Heti kun kiinteitä alettiin esitellä siinä 4-5 kk kohdalla niin kävi selväksi, että Sohvi on maistelija. Rohkeasti kyllä maisteli uusia makuja, mutta mikään ei kiinnostanut yhtä lusikallista enempää. Jossain kohtaa, kun syöminen lähti kunnolla vauhtiin, piti Sohvin käsissä aina olla jotain näperrettävää, jotta ruoka saatiin lusikoitua suuhun. Duplo-palikat oli parhaita tähän tarkoitukseen. Silti tuntui, että ruokaa meni aina aika niukasti, usein vain puolikas tai 1/3 osa pilttipurkista. Yhden vuoden kieppeillä duplot saivat hylkäyksen ja sen sijaan ruokailun sujuvuutta auttoi, kun katsottiin Pipsa Possua tai muuta piirrettyä. Jossain kohtaa alkoi tuntua, että se oli jopa tärkeämpää äiteelle. Tuli sellainen tunne, että eihän se muuten syö kun sen yhden lusikallisen. Tuli sellainen taikausko, että se on pakko olla siinä se pipsa, muuten lapseni ei syö ja hän kuihtuu. Jos tekee pienenkin muutoksen tähän rutiiniin niin ruokailu tyssää ja suurinpiirtein maailmanloppu on ovella. Jälkikäteen voin todeta, että eipä siitä haittaakaan ollut. Meillä oli tukena tämä piirrettyjen katsominen ruokailussa melkein 3 vuotiaaksi asti. Sohvi alkoi sitten itse unohtaa koko kännykän ja jätti sen itse lopulta pois. Silloin tällöin Sohvi on tehnyt totaalistopin syömisen kanssa ja alas on mennyt vain maitoa ja hedelmäsosepusseja. Päivästä toiseen alkoi tuntua turhalta lämmittää ruokaa, kun alas meni vain 1-2 lusikallista. Kolme lusikallista oli jo niin harvinaista, että se oli hyvin syöty. Ruokailusta tuli painostavaa tahtojen taistoa. Ajattelin, että taapero kieltäytyy syömästä vain jääräpäisyyttään. Päädyin googlaamaan miten muut ovat selvinneet nirson, vastahakoisen, ruokahaluttoman lapsen kanssa. Luin pelottavia kertomuksia siitä, miten seuraava ruokailu alkoi ahdistaa äitiä jo heti kun edellinen ruokataistelu oli saatu päätökseen. Raastavan ahdistavat, syömisen painostamiseen keskittyvät ruokailut jatkuivat, kunnes lapsi meni päiväkotiin ja äidin yllätykseksi lapsi söi siellä aivan hyvin. Eli äidin luoma ahdistava ilmapiiri teki ruokailuhetkistä kamalia. Tajusin olevani samassa jamassa. Edesautan painostuksellani vääristyneen ruokasuhteen syntymistä lapselleni. Ei kukaan halua kohta syödä mitään, jos pelkkä ajatuskin yhteisestä lounaasta nostaa kierroksia ja ahdistusta valmiiksi. Päätin, että lakkaan vaatimasta mitään määriä. Ruokaa on tarjolla säännöllisesti ja hän syö mitä syö. Huomasin heti, että kun joustin ja laskin omaa rimaa, niin oli itsekin paljon mukavampi syödä, keskittyä vaan siihen omaan syömiseen. Näin aloin taas itsekin tykätä ruokailuhetkistä, eikä niiden ajattelu ahdistanut. Koska syömättömyys oli kausiluontoista, se pääsi aina yllättämään. "Eilenhän se söi niin hyvin, mikä tässä on nyt taas niin vaikeeta?" Ja sitä vaikeeta jatkui helposti pari viikkoa. Kunnes tajusin katsoa Sohvin suuhun ja huomasin, että hampaitahan sieltä on puskemassa. Hampaiden tulo on vaikuttanut aina Sohvin syömiseen voimakkaasti. Koska hampaat puhkeavat eri vaiheissa oli syöminen kuitenkin välillä ihan hyvääkin. Siksi oli aina vaikea muistaa kurkata Sohvin suuhun, kun uusi ruuan vastustamisjakso alkoi. Kertakaikkiaan äitee unohti joka kerta, että niin, tämä sama kuviohan on toistunut jo monta kertaa ja syynä on ollut kerta toisensa jälkeen hampaiden puhkeaminen. Usein laitoin Sohville sitten ruokailuissa tarjolle kaikkia kylmiä tai jäisiä ruokia, mitkä yleisesti maistui hampaiden puhkeamisen yhteydessä. Pakasteherneet- ja marjat ja wokkivihannespussi oli Sohvin suosituimpia ruokia pitkän aikaa. Yksi erikoisista lemppareista oli Atrian kylmä punajuurisalaatti. Ruokailusta tuli taas mukavaa sekä itselle, että varmasti taaperolle. Mutta äiteen ahdistus hiipi uudelleen mieleen, voiko pelkällä maidolla ja vihanneksilla elää, kasvaa ja kehittyä? Tähän sain vastauksen 2 -vuotisneuvolassa. Sohvi oli ennen neuvolaa syönyt pari viikkoa vain maitoa ja hedelmäsooseja oksennustaudin jäljiltä ja ihan viime päivinä vasta palaillut normaaliin ruokaan. Olin varma, että se näkyisi painokäyrässä. Mutta ei. Sohvi meni hienosti omilla käyrillään. Mitä ihmettä? Ihanko voi paino nousta ja pituutta tulla pelkästään maidolla ja hedelmillä? Kun tajusin, ettei lämpimän ruuan välttely vaikuta kehitykseen, päästin irti kokonaan ajatuksesta, että ruuan pitäisi olla sitä samaa lämmintä mitä me aikuiset syödään. Se oli ihan paras ratkaisu, myös itselle. Ruokailuista katosi heti kaikki ahdistus. Äiti keskittyy vaan omaan lautaseen ja taapero syö ruoka-aikoina sen mitä syö. Jos hänen tulee nälkä, niin hän on jo niin iso, että hakee sitten itse jotain tai pyytää maitoa. Leivät ja hedelmätkin on koko ajan näkyvillä pöydällä. Kun Sohvi teki viimeisiä maitohampaitaan 2 v kieppeillä osasi hän ensimmäistä kertaa itse ilmaista, että suuhun sattuu. Puraistessaan vähän kovempaa leipää sanoi hän surkeana ”au”. Silloin oli helppo ymmärtää, että syöminen oli vaikeaa kipeillä ikenillä. Ja jälleen kerran kylmät ruuat nousivat suosioon. Valehtelematta, tätä erikoista kylmien ruokien syömistä jatkuikin pitkät 4kk. Kunnes aivan yhtäkkiä, yhtenä päivänä, kun viimeisetkin takahampaat oli puhjenneet, neiti halusikin lämmintä ruokaa ja otti vielä lisää. Ja sitten meillä palattiin siihen normaaliin. Ja kaikenlaiset ruuat menivät alas. Lapseni ei ollutkaan nirso, hänen suunsa oli vain kipeä. Harmittaa näin jälkikäteen, kuinka monta kertaa painostin Sohvia syömään, koska jotenkin luulin, että kyse oli vain tahtojen taistelusta. Kun ei toinen osannut puhua, niin meni aikaa tajuta, että suu on oikeasti niin kipeä, ettei pysty syömään lämpimiä ruokia. Ihme juttu mistä kumpuaa tämä syömään pakottaminen. Itsellä oli aivan kuin jokin vanha nälkävuodet nähnyt mummu olkapäällä kuiskuttamassa korvaan, että pitäähän lapsen nyt syödä. Sehän voi kuolla jos se ei syö. Ja 40-luvullahan lapsikuolleisuus oli ihan toista luokkaa ja oli valitettava fakta, että laiha lapsi selviytyi huonommin kulkutaudeista kuin hyvinsyönyt. Kuoleman uhka oli silloin todellinen. Tämän ylisukupolvisen kuolemanpelon lisäksi itseäni ahdisti se, että jos neuvolan mittauksissa Sohvin paino ei nouse, joudumme painokontrolleihin. Sohvin paino olikin jo kertaalleen mittauksissa noussut liian vähän. Tuli heti olo, että olen huono äiti, jos oma lapseni ei syö ja kuihtuu vaan. Onneksi tuolloin hitaalle painonkehitykselle löytyi selitys siitä, että 8kk ikäinen vauva oli oppinut juuri etenemään eli liikuntaa tulikin yhtäkkiä rytinällä ja lisäksi syöminen oli ollut huonoa. Emme siis joutuneet kontrolleihin. Rehellisesti sanottuna, olisin vaan suorittajaäitinä tuputtanut sitä ruokaa kahta kauheammin ennen painokontrollia ja vauva olisi varmasti siksi lopettanut kiinteiden syömisen kokonaan. Sen sijaan otimme rennosti ja aloimme lisätä Sohvin ruokaan voita ja ruokaöljyä. En tiedä oliko tästä lopulta hyötyä, mutta henkisesti se auttoi äiteetä. Vielä yksi äiteetä mietityttänyt asia oli kun Sohville ei maistunut pitkään aikaan oikein mitkään vihannekset. Hän ei tykännyt kurkusta, eikä tomaatista, eikä salaatista, eikä perunasta. Siis nämä päiväkodin perusvihannekset. Sohvi ei myöskään tykännyt kalasta, vaikka oli sitä pilttisoseina syönyt vauvana ja muutaman kerran maistanut isompana. Huoli hiipi mieleen, oppiiko se koskaan syömään vihanneksia tai kalaa? Onko lapseni nirso? Miten hankalaa kaikki tulisi hänelle olemaan? Emme kuitenkaan koskaan painostaneet häntä syömään vihanneksia, sen sijaan joskus kannustimme maistamaan, mutta tiesin että pakottamalla ja ahdistamalla se ei ainakaan synny se mielenkiinto vihanneksia kohtaan. Me aikuiset söimme kuitenkin normaalisti salaattisekoitusta joka aterialla. Perunan käyttö meillä väheni käytännön syistä, sillä sen keittoaika oli niin pitkä ettei se sopinut aina lapsiarkeen. Riisi, makaroni ja spagetti maistuivat taaperollekin hyvin. Yhtäkkiä yllättäen 2,5 v tienoilla Sohvi halusi itse maistaa kurkkua kun leikkasin sitä. Sohvi maistoi ja sanoi hyvää. Sen jälkeen hän on syönyt kurkkua. Hän syö nykyään myös salaattia ja perunaa. Ihan samalla kaavalla; eli kun itse on yhtäkkiä halunnut maistaa. Kalan kanssa kävi niin, että hän näki nyt kesällä kaloja vedessä mökillä ja niitä kovasti yritettiin haavilla pyydystää. Tämän jälkeen hän toivoi, että iskä ostaisi kaupasta kalaa. Sitä ostettiin. Ja sitten hän tutki kotona raakaa lohifilettä: kokeili kädellä, silitti, suukotti ja jopa maistoi. Sitten kala paistettiin ja tällä kertaa hän tykkäsi kalasta. Kala oli hyvää. Ei lapseni ollut nirso. En halunnut itsekään uskoa niin, mutta hänellä vain kesti tutustua eri ruoka-aineisiin. Toiset tarvitsevat enemmän aikaa. Netin syövereissä todetaan, että lapsi tarvitsee n.15 maistelukertaa, ennen kuin tottuu uuteen ruoka-aineeseen. Meillä siihen tarvittiin ehkä kuitenkin ennemminkin sitä aikaa. Vasta nyt lähempänä 3 ikävuotta hän alkaa olla kaikkiruokainen, vaikkakin uusia ruoka-aineita kohtaan varovainen. Nyt on ekoja kertoja syönyt lautasen jopa tyhjäksi. Luulen, että meissä kaikuu vielä se Suomen sota-aika ja pula-aika. Pitää kunnioittaa sitä, että ruokaa on ja olla kiitollinen. Tämä ajatus on sitten vääristynyt niin, että nyt kun ruuasta ei ole oikea pula, niin kuitenkin päässä kaikuu näitä vanhoja sääntöjä: ”Lautanen pitää syödä tyhjäksi. Ruualla ei saa leikkiä. Pöydästä ei nousta ennen kun kaikki on syöneet. Veistä ei saa laittaa suuhun. Veistä pidetään aina oikeassa kädessä. Vieraat ottaa ensin. Ei saa puhua ruoka suussa.” Kuka näitä oikeen on keksinyt?! Vähemmälläkin sääntömäärällä saa ruokailusta kauhean ahdistavaa. Miksei ruokailuun liity mitään kivoja sananlaskuja? Ainoa positiivinen mitä tulee mieleen on mainoslause: hyvä ruoka, parempi mieli. Näistä kokemuksista viisaampana ja ankaran googletuksen tuloksena olen tehnyt muistilistan mukavampaan ruokailuun. Tätä koitan muistaa vilkaista silloin, jos ruokailut taas jostain syystä alkavat lipsua ahdistuksen puolelle. MUISTILISTA MUKAVAMPAAN RUOKAILUUN: -Syö lapsesi kanssa, hän ottaa sinusta mallia. Vaikka et olisi nälkäinen, voit syödä vähän. -Aikuisellekaan ei aina maistu ruoka, jos on hammas kipeä, on sairas tai huono olo. Siksi ei voi aina vaatia lapseltakaan, että tulee ehdottomasti syödä. -Lapsi ehtii kyllä oppia ruokailun kohteliaisuussäännöt kouluikäisenä, juuri nyt on tärkeämpää, että ruokailu on mukavaa. -Kun ruokailu takkuaa, tee ruokailustasi itsellesikin mahdollisimman rentoa; tv päälle tai lempimusiikkia tai podcast soimaan, lue sitä aku ankkaa. -Ruualla saa ja pitää leikkiä joskus. -Anna lapsen katsoa piirrettyä tai ottaa lelu mukaan ruokailuun, näistä ehtii kyllä vieroittautua myöhemmin. -Anna maistaa lautaseltasi, juoda kupistasi. Lapsi rohkaistuu maistamaan kun näkee, että äitikin syö tätä. -Syökää välillä jotain sohvalla tai lattialla tai ulkona, jotta ruokailu on kiinnostavaa ja uteliaisuus säilyy asiaan. Varsinkin jos ruokailu on mennyt ahdistavaksi, picnic ulkona tai napostelu sohvalla auttaa palauttamaan rentouden. -Rohkaistaan maistamaan kaikkea, ei kuitenkaan pakoteta tai ahdistella asialla liikaa. Pakko ei ole maistaa. -Näytä esimerkkiä. Ostakaa jokin sinullekin uusi vihannes tai hedelmä, miten itse suhtaudut uuteen ruoka-aineeseen? Lapselle kaikki ruoka-aineet, kuten peruna ja kala ovat uusia. -Jos on maistanut, pakko ei ole syödä lisää jos ei tykkää, vaihtoehtoja ei kuitenkaan laiteta tarjolle ellei ole poikkeustilanne esim. sairaus tai hampaiden tulo. Tässäkin joustavuus. -Rentous, hauskuus, mukavuus, joustavuus, kaikilla hyvä mieli. Kun ilmapiiri on kevyt, on helppo syödä. -Ruokailun pitää olla kivaa, mutta ruokarauha kaikille. Käytännössä näin: Jos taapero poistuu pöydästä, niin poistuu ja palaa sitten kun haluaa, mutta syliin ei pääse nyt kun vanhemmat syö, eikä äiti leiki, eikä haeta vaihtoehtoisia ruokia ennen kun on maistanut tätä ruokaa. -Hampaiden puhkeamisen yhteydessä maistuu kylmät ruuat, jätski, maito, pakastevihannekset ja -marjat. Wokkivihannespakaste, jossa on tikkuina porkkanaa ja palsternakkaa on ollut suosituin. Atrian punajuurisalaatti on toiminut melkein aina. -Vanhempi syö itse samaan aikaan lapsen kanssa, lapsi tykkää matkia. -Taapero mukaan auttamaan ruuanlaitossa kykyjen mukaan; Viinirypäleiden irrotus, perunoiden tai spagetin laitto kattilaan, pöydän kattaus. Anna lapsen nähdä, miltä ruoka näyttää lähtövaiheessa; kokonainen porkkana, peruna, spagetti ja jauheliha. -Ainesosien maistelu, haistelu ja tutkiminen ruokaa laittaessa, meloniviipale, rypäle tms. suuhun. Ruuan odotus, ruuan tuoksu. -Helpot useimmiten taaperolle maistuvat ruuat: lihapullat, kana ja riisi, spagetti, makaroni, pizza, nakit Täältä myös lisää loistavia ruokailuvinkkejä (epäselväpuhe.fi), joita ei itselle ole edes tullut mieleenkään kokeilla, ai ruokapelisovellus ? Kuulostaa kivalta! Näin laajennat lapsesi ruokavaliota helposti

  • Kirjavinkkejä taaperolle

    Tämä ei ole yhteistyössä kenenkään kanssa vaan ihan omat suosikkikirjat on listattuna tähän. Usein itse pähkäilin, että mikä kirja taaperolle nyt maistuisi ja teinkin ankaraa googlausta asian tiimoilta. Sohvihan on ollut todella kiinnostunut kirjoista jo 1/2 vuotiaasta asti ja on luettu sitten vaikka ja mitä. Tunteita käsittelevät kirjat tuntuivat kiinnostavan jo 1 vuoden kieppeillä ja ovat vieläkin suosittuja. Sitten vastapainoksi kakkaa käsittelevä kirja on ollut nyt kovin luettu. Pienempänä eli 1/2-1 vuotiaana Peppe-sarjan kirjat olivat kovaa huutoa. Nyt Sohvi on siis vähän yli 2 vuotias ja nämä Peppe-kirjat kiinnostavat yhä, mutta niitä on ehkä luettu jo niin paljon, että niitä ei enää päivittäin lueta. Tämä postaus sisältää affiliate-linkkejä. Klikkaamalla Adlibris-linkkiä ja tekemällä ostoksia, saan pienen komission, jonka avulla ylläpidän blogiani. Sinulle ei tästä koidu estrakuluja. Käytän itse Adlibristä eniten kirjaostoksiin, sillä valikoima on laajin ja hinta usein halvin. Kaikkia suosittelemiani kirjoja ei löydy Adlibriksestä, mutta jos ei löydy googlettamalla, niin usein ainakin kirjastoista. Mitä tunteet ovat? Daynes, Katie Tämä oli hyvä ostos. Näitä meille suomalaisille vaikeita asioita, joita tunteiksi kutsutaan ruoditaan ihan kunnolla esimerkkitilanteiden kautta. Kirjan jokainen sivu on kauttaaltaan täynnä avattavia luukkuja, joten lapsi on hyvin aktiivisesti mukana koko ajan. Sohvi tykästyi tähän kirjaan niin, että sitä luettiin kyllä alkuun joka päivä. Tässä tuli hyvää tietoa tunnevammaiselle äidillekin . Käsittelyssä on tunteiden yleistiedon lisäksi; ilo, suru, viha ja pelko. Lopuksi on vinkkejä tunteiden käsittelyyn.  Kirjan tekemisessä on ollut mukana asiantuntijapsykologi. Ehkä yksi kohta jäi silti mietityttämään. Luukun päällä on kysymys: ”Miten voisin piristyä?” Luukun alta paljastuu ohjeeksi: ”Ajattele jotain muuta ja yritä hymyillä. Hymyily itsessään tekee sinusta iloisemman!” Voin sanoa että ei ihan tänne kaamoksen keskelle vakuuta tuo. Aika pinnallinen ohje, jos joku on oikeasti masentunut tai allapäin. Toisaalta tässähän ollaan suomalaisen kulttuurin ytimessä: vaikeat tunteet lakaistaan maton alle. Henkilö 1 kertoo: ”Äitini kuoli.” Johon henkilö 2 vastaa: ”Ajattele jotain muuta ja yritä hymyillä.”  No en kuitenkaan haluaisi, että sama jatkuu seuraavalle sukupolvelle, joten lukiessani tätä Sohville, yritän keksiä tuohon itse paremman vastauksen.. vaikka ”Hakeudu toisten seuraan ja kerro miksi olet allapäin, tehkää yhdessä jotain kivaa”. No se on vain yksi luukku ja siinäkin ehkä joku käännöskukkanen tullut? Yleisesti luukuista paljastuu hyviä ohjeita esim. yhdessä luukussa on kysymys: ”Haittaako jos itkettää?” ”Ei! Itkun jälkeen olo on usein parempi. Kun itket, muutkin huomaavat, että sinua sattuu tai harmittaa ja he voivat yrittää auttaa.” Kurkkaa tästä hinta Adlibriksen verkkokaupassa. Saatavilla tällä hetkellä vain englanniksi. Aada ja kiukkuleijona Riihonen, Riikka Taas puhutaan tunteista ja äiteekin yrittää niitä opetella. Tämä on yksi Sohvin suosikeista. Tässä on ollut yhtenä tekijänä psykologi. Kirjassa kerrotaan miten tärkeä tunne on kiukku. Kiukku on vertauskuvallisesti leijona, joka suurenee sen mukaan miten vihaiseksi tuntee itsensä. Kun kiukku on liian suuri saattaa tulla tehdyksi jotain typerää. Siksi opitaan tunnistamaan milloin kiukku on karkaamassa käsistä. Askarrellaan kiukkumittari (en ole vielä tehnyt tätä mittaria Sohville vaikka se on kyllä kirjan lempparisivu. ) Sitten kootaan leijonan kesytyskori, jossa on rauhoittavia tarvikkeita kiukkuleijonan kesytystä varten. Lopussa on vielä hyvää tunnetietoa vanhemmalle luettavaksi. Tästä sain itse opiksi juuri sen, että miten kiukkuiseen lapseen tulisi suhtautua. Ennen otin silmiäni pyöritellen etäisyyttä raivoavaan uhmikseen, mutta nyt opettelen olemaan ihan vaan lähellä, saatavilla ja ehkä silittämään selkää. Pahimman kiukun väistyttyä Sohvi saattaa tulla syliin ja sitten vasta sanoitetaan tilannetta ”Suutuit kun et saanut itse laittaa valoja päälle, ja se harmittaa sinua. Voit laittaa ne ensi kerralla päälle.” Eli ihan turha sanoa mitään silloin kun toinen raivoaa. Ei se aina todellakaan näin vielä mene, mutta äitee opettelee. Lisää tunneasioista postissa: (Kuinka opettaa tunnetaitoja lapselle -kun ei itsekään osaa) Sohvi on vielä niin pieni (2v) että joudun vielä yksinkertaistamaan jokaisen sivun 1-2 lauseeseen, koska Sohvi on pian jo kääntämässä sivua, että päästään hänen lempikohtiinsa; pyörremyrskyyn ja kiukkumittariin. Vaikka oikeasti tarina on kyllä lyhyt ja ytimekäs vähän isommalle lapselle. Kurkkaa tästä hinta Adlibriksen  verkkokaupassa. Peppe potalla Lindman, Mervi Tämä on ollut suosikki ihan alusta asti. Jo pienestä pitäen Sohvia on naurattanut aina kohta, jossa Peppe (tietämättömänä mitä pottaan pitäisi laittaa) laittaa pottaan palikoita. Kirja on hauska ja nyt Sohvi osaa jo nimetä kuvia kirjasta kuten kakka ja kukka. En osaa sanoa onko tästä ollut hyötyä pottailuun, sillä pottahommat on meillä ihan alkutekijöissä nyt 2 vuotiaana, mutta hauska kirja kumminkin. Kurkkaa tästä hinta Adlibriksen  verkkokaupassa. Peppe osaa Lindman, Mervi Tämä kirja oli suosittu myös, mutta äiti joutui sen laittamaan hyllylle, sillä kirjassa Peppe osaa harjata hampaat ja sen innoittamana ei äiti enää saanut harjata taaperon hampaita. Huohh.. se oli taistelua se. Toinen kohta kirjassa oli, jossa Peppe halaa koiraa. No Sohvihan alkoi tehdä meidän koirille yllätyshyökkäys-roikkumis-halaamisia mitä koirat sitten säikähtivät. Kurkkaa tästä hinta Adlibriksen  verkkokaupassa. Peppe pussaa Lindman, Mervi Tämä kirja ei ollut alkuun kovassa suosiossa. Taaperon oli vaikea käsittää miksi/miten peppe pussaa itseään peilin kautta ja halusi ohittaa sivun nopeasti. Kuitenkin myöhemmin vähän isostuttuaan hän on itsekin antanut itselleen peilipusuja. Kirjan lopussa Peppe haluaisi pussata lukijaa, jolloin Sohvi kulloisenkin mielentilan mukaan joko pussaa hellästi kirjan sivua suu auki. Tai työntää Pepen sivuineen pois ja sanoo ”En”. Kurkkaa tästä  hinta Adlibriksen  verkkokaupassa. Peppe pillastuu Lindman, Mervi Tämä on ollut tempperamenttisen tyttömme yksi suosikeista. Tähän on ollut varmasti helppo samaistua. Tässä Peppe hermostuu todenteolla. Lopulta äidin syli rauhoittaa tilanteen. Kirja hankittiin jo ennen vauvan syntymää ja muistan kuinka silloin vähän kritisoitiin mieheni kanssa juonta. Peppe pillastuu, koska kukaan ei potki palloa hänen kanssaan. Ihmeteltiin siinä tietämättöminä, että eikö tilanne rauhoitu sillä että lapselle selitetään, että potkitaan illalla/huomenna palloa. No nyt tiedämme, että se ei uhmaikäiselle todellakaan välttämättä riitä. Kiukku tulee kun kiukuttaa ja siihen ei useinkaan puhe auta vaan se, että tulee nähdyksi isoine tunteineen. Mitä vähemmän tulee nähdyksi, sitä enemmän draamaa pitää järjestää, kunnes äitee sanoo, että kyllä mä nään että sua harmittaa, mutta mehua ei nyt saa iltapalaksi. Pikkuhiljaa sitten se syli kelpaa ja tilanne rauhoittuu. Kurkkaa tästä  hinta Adlibriksen  verkkokaupassa. Tutki! Kakkaa Oppi&ilo: Daynes, Katie Tämä lainattiin kirjastosta nyt vähän yli 2 vuotiaalle Sohville. Tätä piti lukea jo kirjastossa. Miten outoihin tilanteisiin sitä joutuukaan lapsensa kanssa? Minusta tuntui kuin olisin julkisella paikalla pitänyt kakkaluentoa muille kirjaston kävijöille. Hymyiliköhän se mummu siinä läheisen hyllyn takana joka etsi itselleen jotain kevyttä romskua luettavaksi. Ehkä hän laittaa kakka kirjan varaukseen. Ja suosittelen kyllä ehdottomasti. Tämä olisi varmasti lastenlasten suosikkikirja. Sohvi on osannut nyt muutaman kuukauden sanoa kakka ja sitähän saa hokea tässä kirjassa ihan koko ajan. Kirjan sivut ovat täynnä luukkuja. Täällä tuli äitillekin uutta tietoa: Sinivalaan kakka on nimittäin vaaleanpunaista. Tällä voi päteä hiekkalaatikkopiireissä. Enkä tiennyt sitäkään, että vompatin kakka on kuution muotoista. Kakasta puhutaan rehellisesti, tutkitaan minkä näköistä kakkaa kullakin eläimellä on ja minne kakka päätyy. Sohvin lempikohta on se missä saa luukkujen avulla seurata miten kakkapökäle kulkee putkistossa ja päätyy lopulta viemärisäiliöön. Suosittelen! Kurkkaa tästä  hinta Adlibriksen  verkkokaupassa. Nyt saatavilla vain ruotsiksi. Puppe-kirjat Nämä ovat kestosuosikkeja ja erittäin hyviä kiroja jo 1 vuotiaalle. On ihan sama minkä niistä ostat tai lainaat tämä on varma nakki. Isoja yksinkertaisia, värikkäitä kuvia ja yleensä kirjoissa on luukku joka sivulla. Tässä on meidän Puppe-tärpit, joissa ei ole itseasiassa luukkuja ollenkaan. Puppe maatilalla Hill, Eric Tässä kirjassa on liu`utettavia osia, vedettäviä osia ja muuten liikkuvia osia. Kirjassa on paljon maatilalta tuttuja eläimiä, sekä tietysti traktori. Tämä kirja on vastustamaton, koska lapsi pääsee liikuttamaan traktorin kauhaa ja vetämään tallinoven sivuun. Ainoa haitta on, että liian pienissä käsissä kaikki irtonainen on helposti vedetty irti ja siinä saa sitten askarrella kirjaa kasaan. Suosittelen kuitenkin tätä lämpimästi kaikille askartelutaitoisille. Puppe ja hyvänyöntähdet Hill, Eric Tämä on äiteen lempisatu. Täydellinen kirja 1 vuotiaalle. Ihanan rauhallinen ja nopea kirja iltasaduksi. Kirjan takana on katkaisin, josta saa valot päälle tähtien kohdalle. Puppe on perheensä kanssa telttailemassa, eikä Puppe saa unta. Kirjassa seurataan kuinka tähdet syttyvät yksitellen ja lopulta Puppe nukahtaa. Sohvi rakastaa puhaltaa tähdet aina joka välissä ”sammuksiin” eli kun hän on tarpeeksi puhkunut niin sammutan hetkeksi katkaisijasta tuikkeet. Kurkkaa tästä  hinta Adlibriksen  verkkokaupassa.

  • Mitäs nyt kun lapsi kiipeää pinnasängystä pois? - taaperon univaikeudet ja perhepeti

    1,5 v kiipeää pinnasängystä pois Sohvi on aina ollut levoton nukkuja ja ryöminyt jo vauva-aikana unissaan ympäri pinnasänkyä kolauttaen välillä äänekkäästi päänsä pinnasängyn päätyyn. Sohvi nukkuu meidän makuuhuoneessa ja taaperon univaikeudet alkoivat siinä 1,5v iässä, kun hän alkoi kiivetä (ja tipahtaa) yöllä pinnasängystä alas. Muuta helppoa ja turvallista ratkaisua ei asiaan keksitty, kuin yhden laidan poistaminen pinnasängystä. Taaperohan oli riemuissaan tästä uudesta vapaudesta ja nukuttaminen oli kieltämättä haastavaa seuraavat 2 viikkoa. Ei voinut vain laittaa taaperoa pinnasänkyyn, vaan nyt piti olla jämäkkä ja saada puheella houkuteltua taapero sänkyyn. Usein iltasadut luettiin ensin sängyn vieressä lattialla patjan päällä. Sen jälkeen alkoi taistelu taaperon saamiseksi sänkyyn. Homma oli haastava ja kaikki peruskeinot olivat käytössä: uhkailu, kiristys, lahjonta. "Haluatko että äiti peittelee sinut? Sitten sinun pitää ensin mennä sänkyyn. Jos et mene sänkyyn, äiti ei peittele sinua. Saat itse laittaa peiton." Usein tämä peittelyhomma ja siihen liittyvä silittely ja suukottelu toimi motivaattorina, niin että taapero lopulta saatiin omaan sänkyyn. Taaperon siirtäminen fyysisesti sänkyyn oli turhaa hommaa, sillä siitä tuli pian hauska leikki, kun taapero kikattaen rynnisti sängystä pois yhä uudelleen. Joten puhe oli se jolla tämä siirto piti lopulta saada aikaan. Ja niinhän se alkoi sujumaan jotenkin. 2 viikon aikana oli muutama yö kun mies heräsi siihen, että taapero oli noussut sängystä ja lähtenyt taapertamaan rappusia pitkin alakertaan. Se säikäytti meidät ja jatkossa lukitsimme rappusten yläportin yöksi. Muutenkin taapero heräili usein yöllä ja saattoi sitten tulla meidän väliin nukkumaan. Joskus sain kannettua hänet takaisin omaan sänkyyn, joskus hän alkoi itkeä ja sai tietysti jäädä sitten meidän väliin. Kuitenkin kahden viikon jälkeen kaikki olivat tottuneet järjestelyyn ja Sohvin yöheräilyt ja yöseikkailut loppuivat. Kuinka päädyttiin perhepeti-järjestelyyn Tuohon aikaan itsellä oli vahva ajatus siitä, että taaperon piti opetella itsenäistä nukahtamista ja minulla oli tapana istua tuolilla huoneessa kunnes taapero nukahtaa omaan sänkyynsä. Ajatus oli, että pikkuhiljaa olisin voinut siirtyä oven ulkopuolelle istumaan, mutta tähän ei enää laidan poistamisen jälkeen päästy. Toinen haave oli tietysti, että olisin päässyt siihen pisteeseen, että vain peittelen ja suukottelen ja hyvän yön toivotusten jälkeen hän olisi jäänyt itse nukahtamaan. Tämä onnistuikin ajoittain vauva-aikana ja 1v kieppeillä, mutta tuo laidan poisto tuntui tekevän asiasta ihan mahdotonta. Kun olin kuukausien ajan kipeyttänyt selkäni huonolla nukutustuolilla istuen, aloin ottaa mallia mieheni nukutustyylistä. Mieluiten taapero halusi nukahtaa meidän sänkyyn, joten iskä makoili omalla paikallaan mukavan pehmeällä patjalla taaperon nukahtaessaan hänen viereensä. Sitten kun me aikuiset mentiin nukkumaan, kannoin taaperon omaan sänkyynsä. Kuitenkin aika usein, jos taapero heräsi aamuyöllä, niin hän kapusi takaisin meidän väliin nukkumaan. Tämä sänkyyn kapuaminen tietysti keskeytti omat yöunet ja lisäsi väsymystäni päivällä. Niinpä lopulta turhautuneena taas alkaneisiin yöheräilyihin päätettiin, että annetaan sen nukkua meidän välissä. Tässäkin asiassa oli 2 viikon sopeutumisjakso. Sohvihan on todella levoton nukkuja ja heräilimme miehen kanssa pitkin yötä siihen, kun Sohvi potkaisi meitä päähän tai kolautti oman päänsä meidän päähän. Myös muutaman kerran Sohvi itse putosi meidän sängystä pyörittyään niin paljon, että päätyi jalkopäähän ja sieltä sitten tippui lattialle. Ajattelin jo, että tämä järjestely on ihan mahdoton. Eihän tässä saa kukaan nukutuksi. Mutta ihme ja kumma. Sohvi oppi ajan kanssa jotenkin nukkumaan tosi rauhassa, ja 2 viikon jälkeen ei kukaan saanut enää yllätyspotkuja yöllä ja aamulla Sohvi nukkui samassa kohtaa kuin mihin oli nukahtanut. Tämän jälkeen kaikki tottuivat järjestelyyn ja nukkuivat laadukkaita unia. Enkä olisi uskonut, miten sitä itsekin alkoi kiintyä tähän järjestelyyn. Oman lapsen tuhina ja läheisyys luovat itsellekin turvallisuuden tunteen. Lapsi on lähelläni ja kaikki on hänellä hyvin. Nyt kun tämä järjestely on ollut usean kuukauden toiminnassa, onkin niin päin, että itseni on vaikea saada unta, jos Sohvi ei ole siinä vieressä. Vahvistusta tälle nukkumajärjestelylle sain vielä kirjasta Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan ,jossa ihmeteltiin miksi ihminen haluaa pakottaa lapsensa nukkumaan yksin, kun kaikki muut nisäkkäät nukkuvat lastensa kanssa. Aiemmin olisin sanonut, että no siksi että saan itse nukuttua hyvin ja jaksan päivisin olla sitten parempi äiti. Mutta kun jaksoin 2 viikon ajan kestää muksautuksia, yöheräilyjä ja totuttelua, voin sanoa käsi sydämellä, että olen saanut parhaimmat yöunet nukkumalla lapseni vieressä. Olisi pitänyt aloittaa tämä jo aiemmin. Uhmaikä ja uni Uhmaikä on nyt tuonut oman lisämausteensa kohta 3 vuotiaan Sohvin ajoittaiseen nukahtamisen vaikeuteen. Googlaillessani en löytänyt varsinaista kehitykseen liittyvää unitaantumaa. Sitä ei tunnisteta uhmaikäisellä, vaan uhmaiän tuomat ongelmat liittyvät usein ympäristötekijöihin. Elämässä tapahtuvat muutokset, kuten sisaruksen syntymä tai päiväkodin aloitus voivat aiheuttaa uniongelmia. Lisäksi oman tahdon kehittyessä , taapero haluaa myös kokeilla mitä tahtomalla saa aikaan. Meillä taaperoa aletaan nukuttaa siinä 21. Eli luetaan pari iltasatua ja sitten makoillaan taaperon vieressä kunnes hän nukahtaa. Joskus hän haluaa, että pidetään hellästi kädestä kiinni. Nukahtaminen tapahtuu usein lähempänä klo 22. Taapero on alkanut ilmoittaa joskus iltasatujen jälkeen, että haluaa vettä ja sitten pitää mennä hakemaan vettä hänen kanssaan alakerrasta. Joskus hän myös saattaa sanoa, että sattuu johonkin, mutta virneestä päätellen tämä saattaa olla keksittyä. Joskus on kuitenkin annettu kipulääkettä varmuuden vuoksi. Tällaisen taustalla voi hyvin olla se, ettei taaperoa oikeasti vielä väsytä. Päivä on ehkä ollut hyvin tavanomainen, ilman sen kummempia jänniä juttuja, jolloin väsymystaso ei ole kohonnut korkeaksi. Tai sitten kyse on joskus oman tahdon testaamisesta. Joskus omasta väsymyksestä johtuen menen itsekin nukkumaan samaan aikaan Sohvin kanssa ja silloin Sohvi nukahtaa kyllä nopeammin kuin muuten eikä keksi ylimääräisiä toiveita. Kaikilla perheillähän on omat aikataulut ja nukkumaanmenot omien rytmiensä mukaan ja meillä on nyt tällainen, kun Sohvi ei vielä ole päiväkodissa. Herääminen lähemmäs 3 vuotiaalla Sohvilla tapahtuu 7.30-8 välillä. 1-2 tunnin päiväunet hän nukkuu usein klo 13-16 välillä. Tavoite on, että taapero herää klo 15, ettei tulisi haittaa nukahtamisessa yöunille. Päikkärien aikana nukutetaan meidän makkariin lukemalla pari satua ja sitten makoilemalla siinä vieressä kunnes nukahtaa. Päikkäreille hän nukahtaa tosi nopeasti, n. 15 min. Aiemmin käytin tässä vielä kajarista valkoista kohinaa, meren aaltoja tai sateen ropinaa apuna, sillä taapero järjestäen heräsi, kun yritin itse luikkia huoneesta pois. Nykyisin sitä ei enää tarvita. Kajarin käyttö liittyi lähinnä murrosvaiheeseen, kun päikkärit oli ennen nukuttu rattaissa ja tämä makkarissa päikkärien nukkuminen oli uusi asia.

  • Uhmaikä kuvina

    Uhmaikä on valloittavaa ja välillä hermoja raastavaa aikaa. Tunteet räiskyvät ja halu opetella uusia asioita on hurjan kova. Tässä kuvia uhmaikäisen Sohvin arjesta.

  • Mitä tehdä kun lapsi ei tottele? - Käy silloin läpi nämä 5 kohtaa

    Itsestä tuntuu, että uhmaiän aikana Sohvilla on niin vahva tarve opetella pettymyksien sietoa ja suurien tunteiden hallintaa, että uhmis kyllä kehittelee asiasta kuin asiasta raivokohtauksen, jotta tunnetaidot ja oma tahto pääsevät kehittymään. Uhmaikään kuuluu vanhempien tahdon vastustaminen ja pieni irtautuminen vanhemmista, joten ei ole ihmeellistä, jos lapsi ei tottele. Kuitenkaan aivan kaikkea ei kannata aina sokeasti laittaa uhmaiän piikkiin, vaan välillä kannattaa käydä tämä listaus läpi ja tarkastella tuleeko lapsen tarpeet täytetyiksi. Itse mietin toisinaan olenko viettänyt oikeasti kännykätöntä laatuaikaa lapseni kanssa tänään? Vai karkaavatko ajatukseni aina muualle, vaikka yritänkin leikkiä hänen kanssaan? Usein uhmaamisen tarve vähenee, kun antaa lapselle valtaa valita ja päättää ikätasoon nähden sopivista asioista. Tämä on kyllä meillä toiminut ja rauhoittanut pahinta uhmaamisen tarvetta. Pitää vaan muistaa kysyä otatko vaaleaa vai tummaa leipää? Juotko maitoa vai vettä? Haluatko punaisen vai keltaisen paidan? Tämä listaus ei ole mitenkään uhmaikäisille suunnattu, vaan pätee kaikenikäisiin lapsiin ja tunnistan tästä kyllä väsyneen ja nälkäisen aikuisenkin kiukunpuuskat. Lapsi saattaa lyödä, purra, raivota, olla täysin tottelematon ja epäkunnioittava. Teorian mukaan lapsen ongelmakäyttäytymisen taustalla on aina jokin tarvevaje. 1. Kehotarpeet: Onko lapsi väsynyt, nälkäinen, janoinen, kuumissaan tai kylmissään. Kiviä kengässä tai nuttura liian tiukalla? Flunssa tulossa? Kuume nousemassa? 2. Turvatarve: Kokeeko lapsi olonsa/ elämänsä turvalliseksi? Onko lapsen elämässä tapahtunut suuria muutoksia? Pelottaako lasta jokin? Joskus pelkästään jokin yllättävä muutos päivärutiineihin voi johtaa lapsen turvattomaan oloon, varsinkin mitä pienempi lapsi on kyseessä. Empatia, huolenpito ja läheisyys vahvistavat turvallisuuden tunnetta nopeasti. 3. Yhteystarve: Kokeeko lapsi, että hän tulee kuulluksi? Uskaltaako hän kertoa minulle mieltä painavista asioista, ja annanko hänelle siihen mahdollisuuksia? Kokeeko lapsi, että häntä rakastetaan? Kaikilla on tarve tulla rakastetuksi ja rakastaa. 15 minuuttia leikkiä lapsen kanssa päivässä on pieni aika minulle äitinä, mutta lapselle se voi olla juuri se oleellinen pieni hetki, joka ylläpitää luotettavaa yhteyttä vanhempaan. Yhteinen leikki viestii, että vanhempi välittää lapsesta. Lue leikkimisen hyödyistä lisää täältä ylen jutusta. 4. Arvostuksen tarve: Kokeeko lapsi olonsa arvostetuksi? Saako hän meiltä vanhemmilta myös positiivista kannustusta ja hyvää palautetta tarpeeksi? Kokeeko lapsi tulevansa hyväksytyksi? Sanotaan, että "se kasvaa mihin kiinnittää huomiota." Missä oma lapseni on taitava? Olenko sanonut sen hänelle tänään? Myöhemmin lapselle tulee myös tarve kuulua joukkoon (ystäväporukkaan, koululuokkaan). 5. Itsenäisyyden tarve: Tämä on uhmaikäisellä usein voimakas tarve. Saako lapsi toimia itsenäisesti ja toteuttaa omia ideoitaan? Onko lapsella mahdollisuus vaikuttaa asioihin? Lapsi voi vaikka itse valita päivävaatteensa tai päättää mitä ruokaa syödään tänään. Vaihtoehtojen antaminen ja asioiden päättäminen ikätasoon nähden vähentää lapsen tarvetta uhmata. Uhman tarkoitus on itsenäistyä vähän vanhemmista. Antamalla vaihtoehtoja lapsi kokee hallinnan, itsenäisyyden ja arvostuksen tunnetta. LÄHTEET: Tunnetaitoja lapselle: https://www.tunnetaitojalapselle.fi/artikkelit/tunnekasvatus_tunnetaidot_tarpeet Yle: Pitääkö lapsen kanssa leikkiä? https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/02/26/pitaako-aikuisten-leikkia-lasten-kanssa-asiantuntijat-vastaavat Toiminta-akatemia: https://toimintaakatemia.fi/tunteet-ja-tarpeet-mita-on-lapsen-vihaisuuden-takana/ Yle: Emilia Särkinen leikki puoli tuntia päivässä vilkkaan poikansa kanssa, ja huomasi parissa kuukaudessa muutoksen lapsensa tunnereaktioissa: https://yle.fi/a/3-11184563

  • Tunnetaitokirja lapselle ja vanhemmalle - kirjavinkkikooste

    Tässä koosteena kaikki tunnekirjat, joita olen nyt Sohvin kanssa lukenut. Mikä tahansa näistä on hyvä tunnetaitokirja lapselle ja vanhemmalle. Ne tuovat esille tunteiden käsittelyä hieman eri näkökulmista. Paras taaperoikäiselle on ollut näistä: Daynes; Mitä tunteet ovat?-luukkukirja. Toiseksi paras on ehkä ollut Kysy ja kurkista! tunteet- kirja luukkujensa vuoksi, vaikka se onkin enemmän koulumaailmaan sijoittuva. Mutta kaikkia näitä on kyllä luettu paljon. Esittelyssä seuraavat kirjat: Fiksut faktat: Mitä tunteet ovat? Aada ja kiukkuleijona Kysy ja kurkista! Tunteet Monen sortin tunteet Hyvän vanhemman salaisuus Mitä tunteet ovat? Daynes, Katie Näitä meille suomalaisille vaikeita asioita, joita tunteiksi kutsutaan ruoditaan ihan kunnolla esimerkkitilanteiden kautta. Kirjan jokainen sivu on kauttaaltaan täynnä avattavia luukkuja, joten lapsi on hyvin aktiivisesti mukana koko ajan. Sohvi tykästyi tähän kirjaan niin, että sitä luettiin kyllä alkuun joka päivä. Tässä tuli hyvää tietoa tunnevammaiselle äidillekin. Käsittelyssä on tunteiden yleistiedon lisäksi; ilo, suru, viha ja pelko. Lopuksi on vinkkejä tunteiden käsittelyyn. Kirjan tekemisessä on ollut mukana asiantuntijapsykologi. Ehkä yksi kohta jäi silti mietityttämään. Luukun päällä on kysymys: ”Miten voisin piristyä?” Luukun alta paljastuu ohjeeksi: ”Ajattele jotain muuta ja yritä hymyillä. Hymyily itsessään tekee sinusta iloisemman!” Voin sanoa että ei ihan tänne kaamoksen keskelle vakuuta tuo. Aika pinnallinen ohje, jos joku on oikeasti masentunut tai allapäin. Toisaalta tässähän ollaan suomalaisen kulttuurin ytimessä: vaikeat tunteet lakaistaan maton alle. Henkilö 1 kertoo: ”Äitini kuoli.” Johon henkilö 2 vastaa: ”Ajattele jotain muuta ja yritä hymyillä.” No en kuitenkaan haluaisi, että sama jatkuu seuraavalle sukupolvelle, joten lukiessani tätä Sohville, yritän keksiä tuohon itse paremman vastauksen.. vaikka ”Hakeudu toisten seuraan ja kerro miksi olet allapäin, tehkää yhdessä jotain kivaa”. No se on vain yksi luukku ja siinäkin ehkä joku käännöskukkanen tullut? Yleisesti luukuista paljastuu hyviä ohjeita esim. yhdessä luukussa on kysymys: ”Haittaako jos itkettää?” ”Ei! Itkun jälkeen olo on usein parempi. Kun itket, muutkin huomaavat, että sinua sattuu tai harmittaa ja he voivat yrittää auttaa. Kurkkaa tästä hinta Adlibriksen verkkokaupassa. Saatavilla tällä hetkellä vain englanniksi. Aada ja kiukkuleijona Riihonen, Riikka Tämä on yksi Sohvin suosikeista. Tässä on ollut yhtenä tekijänä psykologi. Kirjassa kerrotaan miten tärkeä tunne on kiukku. Kiukku on vertauskuvallisesti leijona, joka suurenee sen mukaan miten vihaiseksi tuntee itsensä. Kun kiukku on liian suuri saattaa tulla tehdyksi jotain typerää. Siksi opitaan tunnistamaan milloin kiukku on karkaamassa käsistä. Askarrellaan kiukkumittari (en ole vielä tehnyt tätä mittaria Sohville vaikka se on kyllä kirjan lempparisivu. ) Sitten kootaan leijonan kesytyskori, jossa on rauhoittavia tarvikkeita kiukkuleijonan kesytystä varten. Lopussa on vielä hyvää tunnetietoa vanhemmalle luettavaksi. Tästä sain itse opiksi juuri sen, että miten kiukkuiseen lapseen tulisi suhtautua. Ennen otin silmiäni pyöritellen etäisyyttä raivoavaan uhmikseen, mutta nyt opettelen olemaan ihan vaan lähellä, saatavilla ja ehkä silittämään selkää. Pahimman kiukun väistyttyä Sohvi saattaa tulla syliin ja sitten vasta sanoitetaan tilannetta ”Suutuit kun et saanut itse laittaa valoja päälle, ja se harmittaa sinua. Voit laittaa ne ensi kerralla päälle.” Eli ihan turha sanoa mitään silloin kun toinen raivoaa. Ei se aina todellakaan näin vielä mene, mutta äitee opettelee. Lisää tunneasioista postissa: (Kuinka opettaa tunnetaitoja lapselle -kun ei itsekään osaa) Sohvi on vielä niin pieni (2v) että joudun vielä yksinkertaistamaan jokaisen sivun 1-2 lauseeseen, koska Sohvi on pian jo kääntämässä sivua, että päästään hänen lempikohtiinsa; pyörremyrskyyn ja kiukkumittariin. Vaikka oikeasti tarina on kyllä lyhyt ja ytimekäs vähän isommalle lapselle. Kurkkaa tästä hinta Adlibriksen verkkokaupassa. Kysy ja kurkista! Tunteet Bryan, Lara Tämä kirja on täynnä järkeviä ohjeita ja vinkkejä erilaisiin tunnetilanteisiin. En keksi mitään mikä häiritsee tai tuntuu oudolta ohjeelta. Kuitenkin 2,5 vuotiaalle kirja on vähän turhan sekava ja haastava. ”Mitä tunteet ovat” -kirja oli hyvin selkeä, sillä joka aukeamalla käsiteltiin vain yhtä tunnetta eli toistoa oli paljon ja idea oli selkeä. Tämä kirja ei toimi yhtä hyvin näin pikkuisen kanssa, vaikka joka sivu onkin luukkuja täynnä. Tässä ei oikeastaan ole mitään punaista lankaa vaan luukut ovat täynnä kysymyksiä tunteista ja luukun alla on vastauksia ja neuvoja. Teksti on paikoin kovin tieteellistä ja täynnä hankalia sanoja 2 vuotiaan ymmärtää, kuten: reagoida, aivojen kemikaalit, samoissa tilanteissa. Monet kirjan esimerkit ovat koulumaailmasta, joten ajattelisin, että kirja sopisi parhaiten eskarilaisesta ylöspäin. Toisaalta varmaan ei mene kun vuosi tai kaksi, kun Sohvikin kiinnostuu tästä jo enemmän. Nyt hän on kiinnostunut lähinnä kuvituksen yksityiskohdista kuten kakkakasasta tai nallesta. Yksi ajatuksia herättänyt luukku meni näin: ”Miksi vanhempani eivät ymmärrä minua?” -”Luultavasti he yrittävät ymmärtää, mutta on vaikea tietää mitä toinen ajattelee?.. varsinkin silloin kun ikäeroa on paljon. Voit auttaa vanhempiasi kertomalla ajatuksistasi ja tunteistasi.” Tämän voi allekirjoittaa varmasti moni aikuinenkin, jonka ajatukset eivät edelleenkään kohtaa omien vanhenevien vanhempiensa kanssa. Ja sitten pitäisi uskaltaa sanoa ääneen mitä oikeasti ajattelee ja tuntee, koska muuten asia ei ainakaan saa edes mahdollisuutta tulla ymmärretyksi. Kirja on aikaansa sopiva: siinä verrataan emojien tunteita ja soitetaan vaarille videopuhelu. Lopussa on hyvä tunnepyörä, missä on emojein kuvattuna eri tunteita. Uskon, että tunnepyörä tai koko kirja sopii hyvin keskustelun avaukseksi, jos lasta painaa jokin, mistä aikuinen ei oikein saa itse kiinni, tai mitä lapsi ei osaa selittää. Kurkkaa tästä hinta Adlibriksen verkkokaupassa. Monen sortin tunteet Brooks, Felicity ym. Tämä tunnekirja on selkeä ja johdonmukainen ja tekstit ovat hyvin lyhyitä jo 2 vuotiaankin ymmärtää. Kirja haastaa jatkuvasti keskustelemaan ja ihmettelemään lapsen kanssa: ”Keho viestii erilaisista tunteista monin tavoin. Tutki kuvan henkilöiden ilmeitä ja asentoja. Saatko selville, miltä heistä tuntuu?” Sohvi tutkii kuvia ja eläytyy hahmojen tunteisiin ”ikkee, oijjoi” ”huutaa” jne. Eli tämä oli yllättävän hyvä ostos jo nyt, vaikka on selkeästi suunnattu vähän isommille. Kirjassa on paljon pieniä kuvitettuja tarinoita eri tilanteista, joten Sohvi jaksaa keskittyä tarinoihin. Tämä kirja on siitä erilainen kuin mikään muu tunne-kirja mitä olen nyt lukenut, että tässä kirjassa puhutaan siitä, miltä tunteet tuntuvat kehossa ja minkä värisiä ne voisivat olla. Kirjassa myös opetetaan lasta pääsemään negatiivisten ajatusten kierteestä pois esim. näin ”Roosan perheellä on aina kaikkea uutta ja hienoa, meillä ei ole koskaan mitään” positiivinen ajatus: ”Perheeni on minulle rakas. Meillä on hauskaa vaikka emme hanki koko ajan uutta”. Hyvän vanhemman salaisuus Julia Pöyhönen ja Heidi Livingstone, kuvitus Jenni Kuhalainen Olen saanut kaikista lapsille suunnantuista tunnekirjoista ahaa-elämyksiä, mutta silloin kun kaipaat todella jotain, joka auttaa sinua juurikin vanhempana tunteiden viidakossa, suosittelen tätä kirjaa. Sanoisin, että tämä kirja käsittelee laajasti vanhempien omia tunnetaitoja ja antaa kullanarvoisia ajatuksia haastaviin tilanteisiin lapsen kanssa. Tämä löytyy myös e-kirjana kirjastosta ja minulla kävi hyvä tuuri, sillä sain sen heti luettavakseni, kun inspiraatio iski. Kannen perusteella luulin, että kyseessä on ehkä jokin opinnäytetyön pohjalta koottu "lasten kasvatus opas". Kansikuva ei aivan tee kunniaa tälle kirjalle, vaikka sisäsivujen sarjakuvat ovatkin aivan loistavasti kuvitettuja ja todella samaistuttavia. Kirjan ovat kirjoittaneet perheiden tukemiseen, lapsen kehitykseen ja tunnetaitoihin erikoistuneet psykologit Julia Pöyhönen ja Heidi Livingstone. Pidin kirjan vireestä. En kertaakaan kokenut vanhempana syyllisyyttä vaan paljon paljon rakkautta. Ja lopulta kirjan suljettuani, koin että tiedän paremmin millainen vanhempi haluan olla ja koin, että olen hyvä vanhempi. Tässä muutamia minuun kolahtaneita poimintoja ja oivalluksia kirjan sivuilta: "Käsittelemättömät tunteet voivat arjessa aiheuttaa epämääräisiä oireita, esimerkiksi väsymystä, stressiä, ärtymystä, uniongelmia, masennusta, ahdistusta tai erilaisia fyysisiä oireita, kuten vatsakipuja. Torjuttuihin tunteisiin pätee erityisen hyvin sanonta minkä taakseen jättää sen edestään löytää- usein korkojen kera." "Monelle vanhemmalle on tyypillistä esimerkiksi yrittää suojata lasta omalta ärtymykseltään joustamalla yli sietorajojensa ja yrittämällä väkisin torjua kiukun tunnetta, joka kuitenkin koko ajan kasvaa voimakkaammaksi, kunnes kuppi menee nurin." Kirjassa esitellään itse koostettava turvasuunnitelma vanhemman oman kiukun kohtaamiseen. Listasta voi valita itselle sopivimmat keinot, parhaassa järjestyksessä. "Tunteen empaattinen hyväksyminen vie jo pitkälle." Tässä kirjan neuvojen avulla koottu oma turvasuunnitelmani kovan kiukun yllättäessä: 1.kerron ääneen omista tunteistani: nyt suututtaa, tarvitsen oman hetken 2.vetäydyn omaan rauhaan vessaan hetkeksi 3.huokaan 2.hyräilen rauhoittavaa kappaletta "ain`t no mountain high enough" 4.ajattelen että pystyn tähän, kaikki järjestyy Kirjassa käsitellään silmiä avaavasti myös lasten ongelmakäyttäytymistä: "Haastava käyttäytyminen kertoo lapsen tarvevajeesta Kun lapsesi käyttäytyy huonosti, hän tarvitsee jotakin. Kehotarpeet: Onko lapsen kehossa tasapainoinen olo? (esim. kylmä/kuuma/nälkä) Turvatarve: Onko lapsella turvallinen olo? Yhteystarve: Kokeeko lapsi että olemme yhteydessä toisiimme? Arvostuksen tarve: Kokeeko lapsi olonsa arvostetuksi? Itsenäisyystarve: Saako lapsi toimia itsenäisesti ja toteuttaa omia ideoitaan." Tämä auttaa ymmärtämään, kuinka lapsen ongelmakäyttäytymisen taustalla on aina jokin vaille jäänyt tarve. Kun tarve tulee täytetyksi, ongelmakäyttäytyminen häviää ja kaikkien elämästä tulee helpompaa. Tässä yksi hieno oivallus kirjasta: "Voit ihan hyvin kieltää lasta silppuamasta mainoslehtisiä uusilla saksilla tuhansiksi suikaleiksi olohuoneen matolle. Mutta ihan yhtä hyvin voit antaa lapsen jatkaa hienomotoristen taitojen ja luovuuden omatoimista kehittämistä sillä välin, kun itse juot rauhassa iltapäiväkahvia." Hmm... Minä valitsen kahvitauon! Useissa kirjan esimerkeissä vanhemmat keksivät luovia ja kekseliäitä ratkaisuja erilaisiin hankaliin arjen tilanteisiin, kuten hammaspesuun, nukkumaanmenoon tai uhmakohtauksen. Esim. näin: ”Hammaspesurobotti käynnistyy polvesta painamalla ja sammuu nenästä painamalla!” Koen jopa hieman kateutta siitä miten kekseliäitä muut vanhemmat ovat olleet. Mutta ehkä jokaisella on se jokin yksi hieno temppu. "Vanhemmalla on oikeus kaikkiin tunteisiin. On mahdollista olla samaan aikaan vihainen ja johdonmukainen ja toimia lapsen tarpeet huomioivalla tavalla." "Vanhemmat usein tuntevat syyllisyyttä siitä, että hermostuvat lapsilleen ja huutavat, sillä he pelkäävät antavansa huonoa mallia tunnekäsittelystä. Asiaa voi katsoa myös toisesta näkökulmasta: vanhempi tulee antaneeksi mallia siitä mitä voi tehdä tunnekuohun jälkeen palauttaakseen yhteyden muihin." Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi kaikille vanhemmille. Kirjan lukuisat esimerkit herättävät lämpöä ja rakkautta. Kirja vahvisti ajatustani siitä, että voin olla vanhempana salliva, joustava ja silti turvalliset rajat asettava. Joustavuus ja rajojen asettaminen eivät poissulje toisiaan. Rajat asetetaan asioihin, jotka ovat erittäin tärkeitä (kiviä ei heitetä toisia päin, koiraa ei potkita, ruuhkaisella parkkipaikalla pidetään kädestä kiinni). Turvallisissa asioissa voi ja saa joustaa, sillä se antaa lapselle erittäin tärkeän esimerkin kompromissien tekemisestä. Kirjan mukaan kompromissien tekeminen on erittäin tärkeä taito lapselle kaikissa hänen tulevissa ihmissuhteissaan ja minä kyllä komppaan tätä. Olen kamppaillut myös tämän asian kanssa: joustanko liikaa kun toisaalta käsketään olla johdonmukaisia. Tämän kirjan luettuani, minussa on vahvistunut ajatus siitä, että se missä ollaan johdonmukaisia, on turvallinen arki. Se, että johdonmukaisesti vanhempana pidän huolta siitä, että tarjoan säännöllisen rytmin lapselleni. Meillä toistuu ruokailut tiettyinä aikoina, päikkärit, leikkiaika, iltatoimet ja nukkumaanmeno. Siitä koostuu turvallinen arki. Se, syökö hän ruualla ei ole niin oleellista tai se nukahtaako hän juuri tänään päikkäreille ei ole oleellista, vaan se, että nämä toiminnot tarjotaan suunnilleen samoihin aikoihin. Minusta se on johdonmukaisuutta, eikä se poissulje joustavuutta. Voin antaa hänen syödä jätskin aamupalaksi, kunhan se ei toistu joka päivä. Voin lukea vielä kaksi kirjaa, vaikka aluksi sovittiin, että kolme riittää. Lapsi on kuin peili, jos minä olen joustava ja kykenen kompromisseihin, myös hänestä kasvaa joustava, kompromisseihin kykenevä. Kurkkaa tästä hinta Adlibriksen verkkokaupassa.

  • PINNAN pidennyssuunnitelma eli mitä tehdä juuri ennen kun vanhemman omat hermot menee (vanhemman tunnetaidot)

    Usein puhutaan lasten tunnekasvatuksesta, mutta vanhemman tunnetaidot ovat harvemmin tapetilla. Olen usein pohtinut, kuinka voin opettaa lapselle tunnetaitoja, kun en itsekään osaa? Uhmaikäisen kanssa vanhemman omat hermot saattavat jatkuvasti olla koetuksella ja käämi palaa tämän tästä. Mitä enemmän stressitekijöitä vanhemman ja lapsen mielen päällä on, sitä herkemmin leimahtaa riita asiasta kun asiasta. Koska vanhempi on kuitenkin se, josta lapsi ottaa esimerkkiä, olisi hyvä myös kehittää omia tunnetaitoja niin, että pystyisi pysymään rauhallisena. Tähän asiaan etsin vinkkejä ja löysin tämän suunnitelman kirjasta: Hyvän vanhemman salaisuus. Käytännössä pinnan pidennyssuunnitelmaan kootaan itselle sopivimmat oman mielen rauhoittelukeinot, haluamassasi järjestyksessä. Itselleni koostin kuvassa olevan suunnitelman. Pinnan pidennyssuunnitelman avulla sekä vanhemman, että lapsen tunteet pysyvät turvassa. Vanhemmalla on oikeus tuntea kiukkua, mutta suunnitelman avulla, se pysyy mittasuhteissaan. Kummankaan tunteet eivät tule ylijyrätyiksi, eikä vanhemmalla räisky yli. Kirjassa ehdotettiin esimerkiksi hyräilemään mielessään lempikappalettaan, mutta jostain syystä minulle tuli mieleen Marvin Gayen ja Tammi Terrellin kappale: "Ain`t no mountain high enough" vuodelta 1967. Se ei ole lempikappaleeni, eikä löydy edes spotifyn soittolistoiltani. Jostain se vaan putkahti mieleeni ja sillä on ollut minuun rauhoittava vaikutus. En edes muista kappaleen sanoja juuri tuon enempää, mutta se maadoittaa minut heti. Testattuani suunnitelmaa, yllätyin siitä, että jo kaksi ensimmäistä asiaa listalla auttoi minua tarpeeksi: 1. Ihan se, että otin pari metriä etäisyyttä, vein vaikka astioita pois keittiöön. 2. Aloin hyräillä tuota biisiä. Muuta ei tarvittu ja pysyin riitatilanteessa rauhallisena vanhempana ja hermoni saivat pitkän jatkopalan. Sain jonkinlaista suhteellisuudentajua ja ajattelin: "Uhmiksen kiukku menee kohta ohi, ehkä voitaisiin sitten muovailla hetki muovailuvahaa, se voisi rauhoittaa molempia." Pysyin vanhempana, enkä taantunut huutamaan uhmikselle takaisin. Jokainen kokoaa oman, itselle sopivan pinnan pidennyssuunnitelman. En muista tarkkaan mitä vaihtoehtoja kirjassa lueteltiin, mutta niitä voi keksiä itsekin lisää. Suunnitelmassa voi olla esim. seuraavanlaisia keinoja: huokaan syvään sanon ääneen, että hermot menee kohta otan etäisyyttä, omaa tilaa, kerron että menen vessaan hetkeksi rauhoittumaan ja laitan oven lukkoon hyräilen lempikappalettani mielessäni tai ääneen lasken hitaasti kymmeneen keskityn hengittämiseen haen kuulosuojaimet hetkeksi päähän juon lasin kylmää vettä pesen kasvoni kylmällä vedellä silitän omia kasvojani Lapsille (ja miksei meille aikuisillekin) voi myös kehittää kiukkuhetkiin oman TUNNEensiapulaukun tai leijonankesytyskorin. Lue lisää täältä.

  • Mitä tehdä kun taapero puree tai lyö vanhempiaan?

    Muistan erään kerran, kun Sohvi protestoi kovaäänisesti sylissäni jostain ja iski jo suunsa käsivarteeni ajatuksella, että nytpä tästä puraisen, jotta minun mielipiteitäni kuunneltaisiin. Silmät pöyristyneenä katsoin Sohvia: "Aiotko sä tosiaan purra mua??!" Hän onneksi muutti mielensä viime hetkellä ja käsivarteeni jäi vain märkä läiskä. Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen purentayritys. Asiaa selviteltyäni netin uumenista huomasin, että väkivalta on hyvin yleinen taaperon kommunikointitapa silloin, kun sanat loppuvat. Toisilla se jatkuu vielä aikuisuuteen; kun sanat loppuvat, otetaan nyrkit esiin. Sohvi oli siinä 1,5 vuotta kun ekan kerran hän päätti lyödä läiskäyttää äiteetä. Olin hämmästynyt. Miten voi noin pieni olla noin väkivaltainen, kun ei mistään ole saanut esimerkkiä tähän lyömiseen? Säikähdin. Aivan heti aluksi sanoin, että ketään ei saa lyödä. Se on selvä asia. Sitten tietysti aloin miettiä, miten ihmeessä ajauduimme tähän tilanteeseen. Kyse oli varmaan jostain vaipanvaihdosta, jota taapero lujasti vastusti. Olin sitten päättäväisesti kuitenkin aikomassa vaipan vaihtaa hänen vastustuksestaan huolimatta ja sain läpsyn poskelle. En voi käsittää! Täytyyhän vaippa nyt vaihtaa, sehän on pian täynnä ja valuu yli. Myöhempinä aikoina selvisi, että taapero vastusti usein vaipanvaihtoa siksi, että hänellä oli pissahätä ja hän järkevänä ihmisenä olisi halunnut pissata tähän vaippaan eikä kastella heti uutta vaippaa. No en voi tietää mitä hän oikeasti ajatteli, mutta usein uusi vaippa oli hetimiten märkä vaipanvaihdon jälkeen. Ja toisaalta usein vaipanvaihto sitten onnistui, kun antoi taaperolle vähän aikaa ja kysyi hetken päästä uudestaan. Eli hänellä oli siis jokin ajatus ja tahto, josta äitee ei saanut kiinni ja koska puhetta ei vielä tullut, ei tätä pystynyt äiteelle selittämään muutoin kuin huutamalla ja läpsäisemällä poskeen. Aina kun tällaista lyömistä tapahtui, tai tämä purenta-aikomus, tunsin avuttomuutta. Mietin  kuumeisesti miten olimme päätyneet tähän tilanteeseen. En todellakaan halua, että Sohvi jatkossakin pyrkii ratkomaan asiat lyömällä ja puremalla. Mutta olisiko tämä nyt se uhmaiän alku, joka oli päässyt yllättämään. Hänellä on oma tahto ja hän haluaa asioita, ja vielä sellaisia ihan joustettavia juttuja, niinkuin vaipanvaihdon siirtäminen. Katsoin myös peiliin. Niin oudolta kuin se tuntuukin, sillä minähän olin lyönnin uhri. Mutta vanhemman roolissa, pakkohan sitä on miettiä, mitä minä tein väärin. Peiliin katsominen opetti itselleni sen, että minun on opittava hellittämään omaa kontrollia ja antamaan siimaa. On ihan totta, että vaippaa ei nyt ole pakko vaihtaa. Tämä ei ole sellainen tilanne, joka olisi ehdottoman vaarallinen taaperolleni ja vaatisi ehdotonta vanhemman tottelemista välittömästi, ei todellakaan. Olin vain tottunut tekemään asiat tietyllä tavalla ja nyt alkoi kehittyä lapseni oma tahto ja hänen omat tapansa. Ymmärsin, että olimme tulleet pisteeseen, jossa äiteen kannatti valita taistelunsa tarkasti, muuten koko arki tulisi olemaan pelkkää taistelua. Lyöminen loppui onneksi muutamassa viikossa, kun äitee alkoi joustaa enemmän ja antaa tilaa taaperon omalle tahdolle. Lyöminen tuli kuitenkin uudelleen kuvioihin satunnaisesti 2 vuoden kieppeillä kun tahtoikä puski todenteolla päälle ja hampaiden tulokin kiukutti vielä lisää. Silloin oli taaperon pinna erittäin lyhyt. Kerran kun iskä oli nukuttamassa taaperoa päiväunille, kuului huoneesta iso läimäytys ja iskän parkaisu perään. No iskä oli yrittänyt vaatia taaperoa käyttämään paksua peittoa useaan kertaan jättäen huomiotta taaperon lievemmät kieltäytymisilmaisut. Iskä sai sellaisen lämärin, että huhhuh. Iskä on sen verran kovapäisempi, että on näitä lämäreitä saanut muutamia. Äiteetä ei ole enää lyöty, mutta muutaman kerran on uhkaavasti nostettu avokämmen pystyyn ja se on riittänyt äiteelle merkiksi siitä, että taapero on tosissaan. No äitee joustaa. Monissa kirjoissa ja netin neuvosivuilla kerrotaan, että kun taapero lyö tai puree, pitää hänelle opettaa vaihtoehtoisia tapoja ilmaista kiukkua. Niissä ei kuitenkaan aina kerrota, mitä ne keinot ihan konkreettisesti on. Eli siis mitä? Enhän voi käskeä pientä taaperoa lähtemään ulos yksin kävelylle jos hän on vihainen. Niinhän minä tekisin. Kyllä piti kaivaa netin syvimmätkin sopukat, että löysin ihan oikeita esimerkkejä, miten voi kiukkua purkaa. Näytin usein, että tyynyä voi lyödä jos on vihainen. Sohvi ei kuitenkaan omaksunut tätä tapaa purkaa kiukkua, vaikka esimerkistä muutaman kerran saattoi tyynyä mäiskäistä. Sohvi kehitteli lopulta ajan kuluessa omia tapoja näyttää kiukkua. Joskus hermostuessaan Sohvi iskee nyrkillä pöytään. Tämä on siinä mielessä edistystä, että kiukku tulee näkyväksi, mutta ilman, että muita satutetaan. Sohvi on myös oppinut murisemaan, jos on vihainen. Tämän hän on oppinut perheemme koirilta. On selitetty, että jos koira murisee, se on vihainen ja silloin pitää antaa koiran olla. Tämä on ollut siitä hyvä kiukun ja tahdon näyttämistapa, että se alkaa usein naurattamaan vanhempia ja Sohvia ja näin kiukkukin alkaa nopeasti rauhoittumaan. Olemme ahkerasti lukeneet Sohvin kanssa tunnekirjoja. Lisäksi taaperon suuttuessa olen yrittänyt ohjata, että jos on tosi vihainen niin huutaminenkin on parempi vaihtoehto, kun itsensä tai toisten satuttaminen. Usein neuvotaan hengittämään syvään ja laskemaan kymmeneen. Sitten voi mennä jonnekin rauhoittumaan itsekseen. Tätä taapero tykkää välillä tehdä. Huokaista syvään. Olen suhtautunut hieman skeptisesti tällaisten Mindfulness-tapojen opettamisen näin pienelle lapselle, vaikka niitä monessa paikassa suositellaankin. Jopa kaupan leluhyllyllä on myynnissä mindfullness pehmolelu, joka opettaa lasta meditoimaan. Toisaalta, olen kuitenkin huomannut, että Sohvi on oikeasti tykännyt tästä rauhoittumiskeinosta, tosin laskemme vain viiteen, jotta mielenkiinto asiaan säilyy. Joskus jos on ollut puuhakas päivä ja Sohvin on vaikea rauhoittua nukkumaan, niin on käytetty tätä syvään huokaamista. Ja se on pieneksi hetkeksi oikeasti rauhoittanut Sohvin... kunnes viuhtominen on taas jatkunut. Mutta vaikutusta kuitenkin oli. Sohvilla oli myös vaihe, joka uhkaavasti toi esimakua tulevasta teini-iästä. Tosin olen käsittänyt, että tahtoikäkin on eräänlainen teini-ikä, niissä opetellaan itsenäisyyttä molemmissa. Sohvihan saattoi suuttuessaan mennä omaan huoneeseensa niin, että laittoi oven kiinni perässään. Suloiseksi tämän teki se, että Sohvin käsi hädin tuskin ylsi ovenkahvaan ja oven kiinni laittaminen ei ollut ihan yksinkertainen operaatio. Rauhoituttuaan 10 minuuttia huoneessaan, hän halusi pois, mutta oven avaaminen olikin niin vaikeaa, että äiteen piti mennä avuksi. Eihän tällaiselle tempulle voi kun hymyillä! Kuinka pieni tyttöni onkin yhtäkkiä jo niin iso ja itsenäinen <3 Lasta ei saisi rangaista siitä, että hänellä on tunteita. Siten hän vain oppii olemaan ilmaisematta tunteitaan tai kertomaan niistä kenellekään tai edes tunnistamaan niitä itse. Saa olla pettynyt, saa olla vihainen ja uskon, että Sohvikin lopulta oppii, miten näitä tunteita voi ilmaista ilman, että muut läsnäolijat kärsivät. Tunnekirjoista mm. (Aada ja kiukkuleijona) on opittu Sohvi kanssa, että kiukku on tärkeä tunne, jolla lapsi oppii ilmaisemaan ja asettamaan omia rajojaan. Siitä on hyötyä sitten, kun pitää puolustaa itseään ja oikeuksiaan vaikkapa kiusaamistilanteessa. Tai aikuisena oman jaksamisensa rajoja. Toivon, että lapseni saisi tällaisia taitoja. Siksi yritän ymmärtää ja joustaa. Ja ohjata itseä ja muita satuttavasta käytöksestä kohti vaikka sitten murisemista. Luitko jo: Mitä tehdä kun taapero hakkaa päätä lattiaan?

äiteentunnustuksia uhmaikä
Äiteen tunnustuksia on huumorilla höystettyjä poimintoja uhmaikäsen Sohvin ja uusavuttoman äiteen kasvusta ihmisinä.
aiteen tunnustuksia uhmaikä
bottom of page