Näin kotiäidin uupumus estetään -myös isä osaa hoitaa taaperoa (vaikka vähän erilailla)

Omasta ajasta kannattaa ja täytyy pitää kiinni, jottei kotiäidin uupumus ota valtaa. On tärkeää, että äidille järjestyy omaa aikaa säännöllisesti, eikä vain silloin kun ollaan jo hermoromahduksen tai uupumuksen partaalla. Kun tietää joka viikko, koska on luvassa isompi hengähdystauko, ei ajaudu epätoivoon. Ilman mitään taukoa kiikarissa, uupumisen kierre on valmis. On tärkeää, että äiti voi hyvin, koska silloin myös lapsi voi hyvin. Ja sama koskee tietysti myös isää. Se että välittää ja huolehtii itsestään, tarkoittaa lopulta hyvinvointia koko perheelle. Kaikilla on oikeus asettaa raja omalle jaksamiselle. Ja jos sattuu olemaan yksinhuoltaja ilman tukiverkostoa niin rohkeasti yhteyttä MLL tai lähimpään seurakuntaan. Niillä on usein tarjolla hetken hengähdystaukoja ja lapsenhoitoapua. On myös hyvä muistaa, että kunnilla on velvollisuus järjestää kotihoitoapua uupuneelle äidille.

Myös matalan kynnyksen keskusteluapua on saatavilla, jos tuntuu siltä, että pinna on koko ajan kireällä ja oma käytös lasta kohtaan harmittaa. Et ole todellakaan ainoa. Tässä linkkejä maksuttomiin tukipalveluihin:

Maria Akatemia puhelin ja chat

MLL vanhemman tukipuhelin ja chat

Meillä on ollut käytössä ”iskäpäivä” kerran viikossa siitä asti kun Sohvi on ollut n. 5kk ikäinen. Jälkikäteen ajatellen, tällainen järjestely olisi pitänyt ottaa käyttöön jo heti alusta alkaen. Aamulla Sohville kerrotaan, että tänään on iskäpäivä. Ja hän tietää, että tänään hän viettää päivän iskän kanssa ja äitee tekee omia ”uttuja” niinkuin Sohvi 2v sanoo. Käytännössä siis äitee saa kokonaisen työpäivän (8h) verran tehdä omia juttujaan rauhassa, kuunnella musiikkia, katsella suoratoistoa, lenkkeillä, löhöillä, latautua, tehdä töitä tai vaikka kotihommia ihan rauhassa jotain podcastia kuunnellen, mitä millonkin. Ja Sohvi on tämän ajan iskän vastuulla. Tämä on ollut erittäin hyvä juttu, tietysti ensinnäkin itselleni, koska olen saanut säännöllisesti omaa aikaa, enkä vasta sitten kun seinät kaatuu päälle ja kuppi menee nurin. Tästä on saanut ihan uutta energiaa, juuri sitä mitä tarvitsee, jotta elämä taaperon kanssa sujuu helpommin. Taaperovapaan päivän jälkeen pursuaa uusia ideoita mitä taaperon kanssa voisi tehdä ja myös uusia luovia ajatuksia siitä, miten ongelmatilanteet ratkaistaan paremmin. Sitä myös näkee taaperonsa aivan uusin silmin. Jos on muuten viikko mennyt takkuisesti taistellessa taaperon raivokohtausten, ulkovaatteiden, syömisen ja vaippojen kanssa, nyt onkin jo ikävä sitä upeaa suloista taaperoa, jonka kaikki puuhailut ja päähänpistot ovat sulostuttavan ihanaa katseltavaa.

On tullut huomattua kuinka tärkeää on, että iskäpäivä todella on viikko-ohjelmassa. Jos sellaisen järjestää vain randomisti alkaa äiteen pinna/jaksaminen rakoilla. Se että tietää koska saa sen oman päivän, auttaa jaksamiseen rankkoina päivinä ja hetkinä. Tietysti muutamakin tunti omaa aikaa illalla helpottaa kummasti, mutta aika usein tulee illat hoidettua taaperoa kuitenkin yhdessä.

Iskäpäivä on ollut erittäin hyvä juttu myös Sohville. On helpottavaa, että Sohvi saa myös toisen aikuisen mallin, koska äitee ei aina ole johdonmukaisin tai pitkäpinnaisin vaikka yrittääkin kovasti harjoitella. Tietysti Sohvi tulee saamaan mallia aikanaan päiväkodissa ja koulussa muiden aikuisten tavoista tehdä asioita, mutta tässä samalla kehittyy tietysti terve isä-tytärsuhde. Sohvi saa huomata, ettei äiteen totuus ole koko maailman totuus ja asioita voi tehdä erilailla ja silti ihan yhtä kivasti. Tai jopa kivemminkin kun äitee tekee. Iskä saattaa lepsuilla karkkihyllyllä enemmän tai antaa leikkiä kännykällä kauemmin.

Iskäpäivä on myös helpottanut arkea, jossa äitee usein tekee huomaamattaan aina itse tietyt jutut, jolloin iskä ei välttämättä edes tiedä, missä kaapissa on Sohvin ulkohousut tai mistä löytyy villapaidat. Nämä ovat niitä herättäviä kohtia, jolloin huomaan puuttuneeni liikaa kaikkeen. On aika antaa iskän selvitä omin avuin yhdestä päivästä viikossa. En sano etteikö se välillä olisi ollut haastavaa sekä iskälle, että minulle ja ettenkö mene välillä kertomaan, miten asiat pitäisi tehdä, koska päähoitajana satun nyt vain tuntemaan Sohvin paremmin (köh köh). Yritän puuttua vasta kun kuulen, ettei iskän hermot meinaa kestää, koska asioita voi kyllä tehdä monella eri tapaa ja se on ihan ok.

Myös iskä on tykännyt näistä päivistä, sillä iskäpäivä antaa itseluottamusta vanhempana kun huomaa että homma hoituukin ja joissain asioissa jopa paremmin kun äiteeltä. Kun on säännöllisesti iskäpäivä kerran viikossa, on myös arki-iltaisin helpompi hoitaa Sohvia yhdessä, kun iskälläkin on rutiinit hallussa. Tosin on jokunen asia missä iskän pitää vielä hioa taitojaan mm. hiusten kiinni laittaminen... siis edes jotenkin.

Joskus iskäpäivä on täynnä huutoa, lähinnä taaperon suusta, välillä myös iskänkin. Tahtoikäinen raivoaa kun iskä on laittanut väärästä purkista maitoa tai kun äiti on ehdottomasti nyt ainoa joka saa vaihtaa vaipan tai sukat tms. Iskälle ja Sohville on kuitenkin muodostunut omia kivoja juttuja, niinkuin esim. laudalla laskettelu. Heti jos lautailusta puhutaankin, suuntaa taapero ulko-ovelle ja huikkaa: ”Heippa äiti!” On ollut kuulemma vaikea saada taaperoa lähtemään mäestä autolle edes parin tunnin mattohissillä ravaamisen ja alas liukumisen jälkeen. Ja isompaan mäkeen pitäisi jo päästä. Auton peseminen on myös yksi Sohvin lempipuuhista ja autojen parissa puuhailu sopii iskällekin hyvin.

Milloin on hyvä aika laittaa lapsi päiväkotiin?

Tämä on asia, jota monilla ei ole mahdollisuutta harkita. Lapsi laitetaan päiväkotiin heti kun äitiysraha loppuu eli 9kk paikkeilla, koska on pakko palata töihin, että saisi rahat riittämään. Sitten tulot romahtavatkin kotihoidontuelle. (Nykyisin tosin vanhempainrahaa maksetaan n.12kk jos puolisokin hoitaa lasta kotona osaan ajasta.) Olen jo raskausaikana haaveillut ja suunnitellut, että Sohvi laitetaan päiväkotiin vasta 3 vuotiaana. Mieheni on ollut samoilla linjoilla. Pääajatuksena on ollut se, että lapsi osaisi puhua ennen kuin menee päiväkotiin, jotta hän pystyy sitten itse kertomaan päivän tapahtumista. Kuitenkin, taloustilanteemme on ollut tiukka ja miehen työtilanne on ollut vaakalaudalla. Olemme joutuneetkin joka vuosi pohtimaan ja varautumaan uudelleen siihen, että Sohvi pitää laittaa hoitoon. Kun Sohvi lähestyi 1 ikävuotta oli taloustilanteemme kuralla, auto alkoi hajota käsiin ja miehen pätkätyö uhkasi loppua. Tässä kohtaa meillä kävi tuuri, sillä mies sai pienen yllätysperinnön. Tämän rahan avulla saimme auton taas korjattua ja tilanteen vakautettua.

Pian sen jälkeen mies sai kuitenkin kuulla, että insinöörin pätkätyösopimusta ei tulla enää jatkamaan. Tämä saatiin tietää 6 kk ennen sopparin loppumista. Koska mies oli ollut työttömänä ennenkin, toiveet uuden työn löytymisestä olivat matalalla. Odotuksia ei ollut. Joten jälleen kerran tilanne näytti siltä, että Sohvin täyttäessä 2 v oli edessä päiväkodin aloitus ja äiteen paluu sorvin ääreen. Mutta ihme ja kumma, mies saikin kaikkien odotusten vastaisesti uuden työpaikan heti ja teki hetken osittain näitä kahta työtä yhtaikaa. Ja vasta silloin pystyimme huokaista, kyllä, Sohvi saa olla kotona 3 vuotiaaksi asti ihan niinkuin olimme alussa toivoneet. Eli kotihoito ei ole ollut meidän kohdalla itsestäänselvä asia. Ja nyt viimiset 6kk voin olla varma, että Sohvi on vielä kotona.

On monia syitä laittaa lapsi päivähoitoon ja nykytrendi on se, että harva enää pitää lasta kotona kolmea vuotta. Vaikka perheeseen tulisi uusi vauva, laitetaan vanhempi sisarus tässä kohtaa usein jo ainakin osittaiseen päivähoitoon. Ja sehän on järkevää oman jaksamisen kannalta. Mielummin on päivisin hyvä ja jaksava äiti yhdelle lapselle, kuin väsynyt äkäpussi kahdelle. Iltaisin on sitten paremmin voimia viettää laatuaikaa tämän päivähoidossa olevan kanssa. Joskus äiti ei kertakaikkiaan jaksa edes yhtä lasta tai lapsen kanssa tulee eteen ahdistavia ongelmia ja silloin lapsi laitetaan päivähoitoon, jotta äiti pääsee ahdistavasta tilanteesta takaisin työelämään. Tämä on kuitenkin sellainen tabu, että monet mielummin sanovat, että palaavat työelämään koska rahat eivät riitä. Silloin he saavat ymmärtävää nyökyttelyä vastauksena. Jos kertoo, että lapsi menee päivähoitoon koska "en vaan jaksa sitä takkuamista enää", niin asia herättää silloin ainakin jatkokysymyksiä kuulijoissa. Itse näen asian nimenomaan niin, että äiti tietää parhaiten omat voimansa ja sen hetkiset kykynsä ja valitessaan itselleen parhaan vaihtoehdon, hän valitsee myös lapselle parhaan vaihtoehdon. Parempihan lapsen on välillä olla päivähoidossa, kun ahdistuneen, tuskastuneen ja negatiivisen äidin kanssa neljän seinän sisällä 24h. On hienoa, kun äiti tunnistaa omat jaksamisen rajansa, sen sijaan, että yrittää sinnitellä kotona ja tehdä niinkuin häneltä odotetaan. Tosin nykyäänhän ainakin yhteiskunta odottaa ja toivoo juuri sitä, että äiti menisi mahdollisimman pian takaisin työelämään yhteiskunnalle veroja tuottavaksi työntekijäksi.

Omaa päätäni aina välillä sekoittaa tämä suorituskeskeinen yhteiskuntamalli, jossa kaikki pitäisi saavuttaa ja oppia koko ajan nopeammin ja tehokkaammin. Muistan haksahtaneeni ajattelemaan Sohvin ollessa 1 v, että mitä minä osaan tarjota hänelle? Eihän minulla ole mitään koulutusta varhaiskasvatukseen? Päiväkodissa Sohvi oppisi valtavasti asioita. Ja tämähän on totta, kun lukee blogeja, joissa lapsi on laitettu päiväkotiin 1 tai 2 vuotiaana. Heti on oppinut syömään itse ja pian jo potalle ja riisumaan itse vaatteensa yms. yms. Ja tämähän on loogista. Lapsella on paljon vaikutteita ympärillään, mistä ottaa mallia joka päivä. Ihan toinen asia on, miksi meidän pitäisi hoputtaa lapsia oppimaan näitä asioita. Kun kaikki ne kuitenkin oppii omassa tahdissa. Tutkimuksissakin on todettu, että päiväkodissa olevat pärjäävät paremmin neuvolan testeissä kun kotihoidossa olevat. Erot kuitenkin häviävät kouluikään mennessä, joten tulos on plusmiinus nolla. Ja palatakseni tähän ajatukseen, että mitä minulla on annettavaa 1 vuotiaalleni. No turvaa ja rakkautta, ei sen ikäinen muuta kaipaa. Väitän, että tärkeämpää kuin se, että äiti opettaisi 1 vuotiaalle uusia taitoja, on se läsnäolo. Se että pystyy antamaan lapselle turvallisen ja rakkaudentäyteisen ilmapiirin, niin että äidin sylistä voi rauhassa lähteä tutkimaan maailmaa.

Olen kysellyt tuttaviltani ja ystäviltäni, milloin on paras aika laittaa lapsi päiväkotiin? On mielenkiintoista huomata, että kun juttelen aiheesta kaupunkilaistuttavieni kanssa, he ovat sillä kannalla, että pitäähän lapsen saada varhaiskasvatusta ja usein 2 vuotta koetaan hyväksi iäksi laittaa lapsi viimeistään päiväkotiin. Kun juttelen aiheesta täällä maalla asuvien ihmisten kanssa, ihmetellään, että enkö hoidakaan lasta kotona, kunnes se menee kouluun? Uskallan väittää, että kaupungissa asuvalle ei tulisi mieleenkään pitää lasta kotona 7 vuotiaaksi asti. Tässä ehkä näkyy se, että maaseudulla eletään monin paikoin vielä menneessä ja joskus se on erilaista ja virkistävää kun taas välillä jotkin asiat ovat vähän kuin tuulahdus menneisyydestä. Tietysti voi olla oikeasti monia hyviä syitä ja tilanteita pitää lapsi kotona kunnes hän menee kouluun, mutta Sohvin kohdalla asia ei näin ole. Yksi selkeä syy on, että Sohvilla ei ole sisaruksia, eikä leikkikavereitakaan tässä lähikilometrien säteellä.

Kotiäitiyteen sopeutuminen ei ole ollut omalla kohdallani ihan helppoa. On ollut hämmentävää huomata, että vaikka olen hyvin itsenäinen nainen ja elämme tasa-arvoisessa yhteiskunnassa, niin lapsen saaminen keikauttaa perheen sisäisen tasa-arvon jonnekin 1100- luvulle. Tai ameriikan mantereelle, missä kotiäitiys ja miehen päävastuu taloudesta on luonnollinen asia. Minulle ei ole ollut helppoa huomata, että koska en ollut kerännyt tililleni kymmeniä tuhansia euroja ennen lapsen syntymää, siirtyy talouden päävastuu miehelleni. Minä saan n. 300e kotihoidon tukea ja reilun 100 e lapsilisää eli 400 e /kk. Sillä ei enää lyhennetä velkaa, eikä käydä ruoka-kaupassa joka viikko. Sillä ei makseta enää sähkölaskuja tai kiinteistöveroja. Ja sillä ei todellakaan makseta auton korjauskuluja. Sillä ostetaan lapselle vaatteita, tarvikkeita ja ruokaa, sekä bensaa autoon, jotta pääsemme välillä kotoa pois. Tilanne on alentava. Ymmärrän, että tässä kohtaa moni nainen haluaa säilyttää omanarvontuntonsa ja palata työelämään, jottei kokisi olevansa miehensä elätettävänä. Olen jotenkin ohuesti pystynyt sopeutumaan tilanteeseen, kun muistutan itseäni jatkuvasti siitä, että tämä lapsi on meidän yhteinen, ja mieskin haluaa, että lapsi on kotihoidossa, kunnes täyttää kolme. Silti tunnustan, että tähän on ollut todella vaikea sopeutua. Koska kuitenkin teoreettisesti, se kenellä on raha, sillä on myös valta. Raha on aiheuttanut pahimpia riitoja meillä nyt viime vuosien aikana, vaikka ei sen avulla ole valtaa käytetty meidän perheessä, mutta teoriassa, näinhän se on. Ja jos vaikka päätyisimme eroon, minulla ei olisi varaa vuokra-asunnon vuokravakuuteen. Eikä minulla olisi edes ehjää autoa, millä ajaa lapseni kanssa pois. Kotihoito asettaa naisen edelleen todella epätasa-arvoiseen asemaan. Meidän taloustilanne on nyt helpottamaan päin, eikä ole eroasiat mitenkään tapetilla, mutta pahimpien riitojen aikaan on teoriassa tullut asia läpikäytyä mielessä.

Vaikka Sohvi saa nyt 3 vuotiaaksi asti olla kotona, en kiellä etteikö oikeasti olisi ollut lukuisia hetkiä, kun olen harkinnut päiväkotiin laittamista. Kun Sohvi oli vielä vauva, kaipasin työelämään. Tuntui että päivät koostuivat vain sohvalla istumisesta, syömisestä, vauvan huudosta ja nukkumisesta. Todella, todella kaipasin töihin takaisin. Vauva-arki tuntui niin haastavalta, että olisin kaivannut sitä onnistumisen tunnetta, minkä sain töissä ollessa. Sitten on ollut tämä Sohvin uhmaiän voimakas puskeminen päälle. Olen monesti ajatellut, kun päivät ovat pelkkää huutoa, että huutaisiko Sohvi päiväkodissa samanlailla joka asiasta? Tuskinpa, mutta varmaan kaikki illat sitten kotona kiukuttelisi turvalliselle aikuiselle? Olen myös ajatellut, silloin kun Sohvin puhe ei ollut lähtenyt käyntiin, että oppisiko Sohvi puhumaan nopeammin jos laitetaan hänet päiväkotiin. Varmaan oppisi, mutta toisaalta, miksi pitäisi oppia nopeammin puhumaan? Olen myös toistuvasti ollut todella kyllästynyt tähän köyhyydessä elämiseen. En voi varmaan käsittää sitten kun palaan työelämään, että onko minulla oikeasti kaikki tämä raha käytössä? Jatkuvasti pelaan luottokortilla ja kikkailen laskujen kanssa. Toisaalta. Vaikka rahallisesti olen köyhä ja todella kypsä tähän köyhyyteen, niin onhan näihin kotiäidin vuosiin mahtunut valtava määrä käsittämättömän onnellisia hetkiä. Niitä ei voi rahalla ostaa. Ja luulen, että kotiäitiys on kasvattanut minua vanhempana enemmän, kuin jos Sohvi olisi laitettu päiväkotiin kasvamaan.

Saunassa aamun polskuttelujen jälkeen lähes tyhjässä uimahallissa.

Nyt olemme siinä onnellisessa pisteessä, että Sohvista alkaa nähdä kuinka hyvin hän jo solahtaisi päiväkotiin. Hän on kiinnostunut muista lapsista ja hakee kontaktia. Lyhyet vastavuoroiset leikit onnistuvat jo muiden lasten kanssa. Sohvi on aika rohkea ja Sohvi on oppinut puhumaan. Ja suurin asia on se, että Sohvi on alkanut käskyttämään äiteetä pois. Jos hän vaikka haluaa leikkiä nyt mummun kanssa, niin äiti käsketään pois. Hauskinta oli kun Sohvi komensi minut eräänä päivänä "töihin" ja osoitti tietokonetta. Hän lähtisi iskän kanssa ulos ja äiti jäisi töihin. Äiti oli tästä hyvin kiitollinen, sillä äitillä oli töitä rästissä. Olen saanut tehdä hieman töitä tässä kotihoidon ohella ja hyvin kiitollinen siitä. Se on ollut hyvää vastapainoa kotiäitiydelle ja siitä on saanut kivasti pientä lisärahaa. Ilman tätä mahdollisuutta olisin tuskin kyennyt olemaan kotona kolmea vuotta.

Lopulta, jokainen vanhempi tietää itse parhaiten, milloin lapsi tulee laittaa päiväkotiin. Joskus se tapahtuu pakon sanelemana ja joskus tarkasti suunniteltuna. Tärkeintä on, että lapsesta huolehditaan.