Herkkyys ei ole huono asia. Se kertoo että uskaltaa näyttää tunteensa. Ihminen voi myös olla tosi herkkä ja tosi kova riippuen tilanteesta. Itse olen juuri tällainen ja pidän paljon enemmän pehmeästä ja herkästä puolestani, en ole kovalla puolellani saanut yhtään ystävää. Tosin kova puoli minussa on osannut vaatia asioita, joita herkkä puoleni ei olisi ikinä kehdannut.
Olen kuitenkin kärsinyt lapsuudessa siitä, että varsinkin äitini on lokeroinut minut herkäksi ja aina lapsuudessani jaksanut naureskellen päivitellä kuinka herkkä olen. Aivan kuin se olisi huono ominaisuus ja sellaisena olen aina itse oppinut näkemään oman herkkyyteni, huonona ominaisuutena. Se on jotain, joka tekee minusta huonon ja joka pitää piilottaa.
Joskus vanhempi leimaa lapsensa herkäksi, vaikka totuus on että lapsi onkin ihan samanlainen kuin muutkin. Vanhemmalla itsellään vaan ei omassa lapsuudessaan ole ollut mahdollista näyttää tunteitaan niinkuin omalla lapsella nyt on. Se ei ollut sallittua, vaan se saattoi olla jopa vaarallista. Siksi oman lapsen itkuherkkyys ja räiskyvät tunteet näyttävätkin epänormaaleilta, vaikka epänormaaliksi voisi yhtä hyvin kutsua vanhemman tunneilmaisun niukkuutta.
Kun vaalin lapseni herkkyyttä, niin isompana tunneälystä tulee hänen suuri vahvuutensa
Nyt kun näen omassa lapsessani saman herkkyyden kuin itsessäni, en voi mitenkään pitää sitä huonona ominaisuutena. Näen miten hän asettaa rajoja näyttämällä tunteensa voimakkaasti, näen miten herkästi hän aistii toisten tunteita ja mikroilmeitä. Hän aistii ja tietää asioita, joita ei sanota ääneen. Kyse on tunneälystä ja herkällä ihmisellä tunneäly on hioutunut huippuunsa.
No tietenkin on tilanteita, joissa lapsi huutaa pää punaisena, koska en voi vaihtaa päivien paikkaa tai muuttua ryhmä hau makaroniksi, ja nämä tilanteet eivät varsinaisesti sillä hetkellä tunnu tunneälyn kirkkaalta loistamiselta, vaan ihan tavalliselta väsykiukulta. Kuitenkin mitä vanhemmaksi herkkä lapsi kasvaa niin nälkä- ja väsykiukkukohtaukset alkavat lieventyä ja tunneäly alkaa näkyä ihan eri tavalla. Jos vain lapsen on sallittu näyttää tunteitaan ja tunteet on jotakuinkin suunnilleen osattu kohdata oikein. Hyvä tavoite on, että lapsen tunteille ei ole naurettu, niitä ei ole vähätelty eikä niitä ole mitätöity. Tässä alla omia lapsuuden kokemuksia tunteiden vähättelystä, joista yritän nyt itse oppia.
Tunteille nauraminen: "Ha, ha, oletpas sinä herkkä." (=Tunteesi ovat vääriä, reagoit väärin, olet vääränlainen)
Tunteiden vähättely: "Ihan turhasta itket. Noin pienen asian takia ei itketä." (Tunteesi ei ole arvokas, sinä et ole arvokas)
Tunteiden mitätöinti: "Hampaitasi haukutaan, koska sinulla on isot hampaat. Turha siitä on itkeä." (Sinulle saa nauraa ja tunteesi on väärä=olet arvoton, hyväksy se)
Tunteita ei sallita: "Jos et lopeta itkemistä, siirrän sinut kamalaan päiväkotiin." (Et saa tuntea kaipuuta kotiin, ikävää tai surua= kasva isoksi nopeasti)
Väsykiukkukohtauksen sattuessa olen muutaman kerran alkanut nauraa, koska kiukun aihe on ollut niin absurdi. Mutta pian tilanteessa olen kuitenkin sanonut (en ilkkuvasti nauraen vaan ihan asiallisesti) että nyt näyttää vähän siltä että olisi kyseessä nälkä- tai väsykiukku. Sohvi saattaa itsekin huomata tämän ja todeta sitten että on tosi väsynyt.
Kyllä kaikille ihmisille, oli sitten aikuinen tai lapsi, on tärkeää, että se tunne otetaan vakavasti. Vaikka sitä ei heti ymmärrettäisi, että miksi on niin voimakas tunnereaktio johonkin, mutta sen hyväksyminen jo helpottaa oloa ja puhuminen sen jälkeen. Kaikkea ei voi saada mitä tahtoo, mutta empatia on ilmaista. Elämässä asiat eivät aina mene niinkuin toivoisi, mutta on aina jotain mistä voi olla kiitollinen.
Jotenkin tuntuu, että nykyään monet havahtuvat vasta aikuisina huomaamaan, että hei mähän oon herkkä. Ja sitä ei pelätä sanoa ääneen. Vaikka monesti näyttääkin siltä, että se tilanne kun ihminen oikeastaan vain ensimmäistä kertaa sallii itselleen tunteita tai tuntee ylipäätään jotain vahvemmin, on monille yhtä kuin olla herkkä. Mutta ehkä tämä kertoo siitä miten lukossa olemme kansakuntana olleet tunteidemme kanssa jo sukupolvien ajan. Suomalaisille tunteet eivät olleet ennen sallittuja, mutta nyt herkkyys on tavallaan trendi jonka avulla onkin ihan ok näyttää tunteitaan: itkeä, suuttua, loukkaantua. Jotain mitä lapsena ei ehkä saanut tehdä. Mutta nyt kun julistaa olevansa trendikkäästi herkkä niin on turvallista ja sallittua näyttää tunteensa. Ja hyvä niin.
Ajattelisin että herkkyys on voimavara, jota tarvitaan monissa tilanteissa läpi elämän. Kaikissa tilanteissa, joissa tarvitaan herkkyyttä aistia ilmapiiriä ja muiden tunnetiloja. Ja niitähän riittää. Myös esim. hyvä johtaja aistii herkästi työyhteisön tunnetiloja ja ottaa ne empaattisesti huomioon, vaikka tekeekin jämäköitä päätöksiä. Mutta verrattuna kovaan johtajaan tämän tunneälykkään johtajan päätöksiä kunnioitetaan, sillä hän on ottanut työntekijöidensä tunteet huomioon.
Siitä on hyötyä, että osaa näyttää tunteitaan ja kertoa niistä. Siitä on hyötyä että reagoi asioihin, jotka eivät tunnu oikealta. Ja jos herkän lapsen sanomiset otetaan tosissaan ja hänen tunteitaan ja mielipiteitään kunnioitetaan uskon että hänestä kasvaa hyvä, muut huomioon ottava ihminen, jolla on kyky aistia mikroilmeitä ja muiden tunnetiloja, tulkita puheen aitoutta jne. aistia paljon sellaista mitä ei sanota ääneen. Ja tästä ominaisuudesta hänelle on valtavasti hyötyä läpi koko elämänsä.
Vaalitaan herkkyyttä.