top of page

Luitko jo nämä?

Koska lapsettomuuden tuska helpottaa?

Writer's picture: ÄiteeÄitee


lapsettomuuden tuska, lapsettomuus, maailma on epäreilu

Lapsettomuus on tuntunut pahimmillaan syvältä surulta, epätoivolta ja vääryydeltä, suurelta epäonnistumiselta ja siltä, että on viallinen ja jotenkin tuomittu lapsettomuuteen iäksi. Lapsettomuus on epäreilua. Pahimpia oli hetket kun kuuli, että joku tuttu sai jo 2. tai 3. lapsen. Se tuntui väärältä. Miten toiset saa jo vaikka kuinka monta lasta ihan helposti ja me ei saada edes yhtä? Hämmentävää oli myös kohdata joku joka suri pohjattomasti sitä, että oli helposti saanut kaksi lasta, mutta sitä kolmatta ei vain kuulunut. Täysin lapsettoman näkökulmasta tuo vaikuttaa kiittämättömältä, mutta juteltuani tämän henkilön kanssa huomasin, että suru oli todellakin yhtä vahvaa kuin oma suruni. Kaikilla on oikeus omiin tunteisiin. Eipä sitä toinen voi mennä sanomaan, että et ole oikeutettu noin suureen suruun. Omassa lapsettomuudessani, joka kesti 7 vuotta, oli myös vuosia kun surua ei ollut. Silloin oli vielä toivoa. Toivoa oli myös kun aloitimme lapsettomuushoidot, nyt saisimme vielä tämän mahdollisuuden. Rankaksi homma meni kun, joutui odotella, että oman kehon rytmi menisi yhteen poliklinikan aukiolojen kanssa. Se oli valtavaa turhautumista, vihaa, vääryyttä! Aivan typerää ja täysin turhaa tuskaa, jonka aiheutti ihmisten keksimät aukioloajat! Enkä voinut vaikuttaa asiaan itse mitenkään muuten kun toivoa lääkkeellistä kiertoa. Kerroin edellisessä postissa myös vastoinkäymisistä hoitojen aikana, silloin on ollut myös aika epätoivoinen olo. Ehkä luonnostaan, olimme vähemmän tekemisissä tuttujen kanssa, jotka olivat saaneet jo lapsia. Siksi kipu ei ehkä ole ollut niin jatkuvaa, koska ei ole ollut mitenkään tiiviisti tekemisissä näiden lapsiperheiden kanssa. Olisi rankkaa kyllä asua alueella, jossa jokainen naapuri on vuorollaan raskaana ja työntelee rattaita meidän kodin tyhjän lastenhuoneen ikkunan alta. Olen saanut siis aika hyvin suojattua itseni lapsiperhearjelta ja päässyt nauttimaan kahden aikuisen vapaudesta. Toisinaan tuo vapaus on kyllä tuntunut vain todella suurelta tyhjiöltä. Tuttavista löytyi myös useita, jotka halusivat jäädä lapsettomiksi. Myös heidän kanssaan oli asiaa vaikea jakaa. He eivät kokeneet asiasta mitään tuskaa, koska ei ollut sitä kovaa tahtoa tulla äidiksi. Kun vain uskalsi suunsa avata niin yllättävän paljon löytyi myös muita tuttuja, jotka kärsivät lapsettomuudesta. Toiset 6kk ajan ja toiset vuosien ajan. Se oli parasta terapiaa, kun sai jakaa kokemuksia hoidoista ja vaikeista hetkistä. Eikä ollut tunne, että me ollaan ainoita maailmassa.


Jo kauan ennen kun tulin raskaaksi törmäsin itseäni hämmentävään asiaan. Se taisi olla joku tv-reality tai dokumentti, jossa pitkään lapsettomuudesta kärsinyt pariskunta sai vihdoin oman lapsen, pienen vauvan. Hämmentävää oli kuinka äiti kertoi, että lapsettomuuden tuska ei silti helpottanut, siis vaikka he saivat lapsen. Mietin miten tämä on mahdollista? Naisen ilmeestä kuitenkin näki, että ihan aidosti hän oli yhä hajalla, suru jatkui, jokin oli vielä rikki. Lapsettomuudesta kärsiminen saattaa rikkoa ihmisen niin kertakaikkiaan hajalle, että edes se lapsen saaminen ei pelkästään riitä korjaamaan rikkoutunutta. Silti, kun itse sillä hetkellä olimme lapsettomia vastoin tahtoamme, oli todella vaikea ymmärtää miten se lapsen saaminen ei muka korjaa sitä valtavaa tyhjiötä.


Kun me saimme lapsen, oli tunne uskomaton. Sitä ei kertakaikkiaan meinannut uskoa todeksi. Ei pitkään aikaan. Alkuun oltiin ylionnellisia ja helpottuneita siitä, että vauva oli terve. Tästä alkoi jännittävä ja väsyttävä vauvavuosi, jonka aikana ei enää uskaltanutkaan olla onnellinen kun pelkäsi, että se onni murskataan. Olihan tämänhetkinenkin tilanne ollut rankkojen hoitojen ja monien vastoinkäymisten tulos. Miksei siis kaikki menisi vielä uudelleen pieleen? Pelkäsin jatkuvasti menettäväni vauvan kätkyt kuolemaan tai muuhun ja kävin öisin tarkistamassa, että vauva hengittää. Teen sitä vieläkin, mutta ehkä muutamia kertoja vuodessa, silloin tarkistusta piti tehdä monta kertaa päivässä. Menettämisen pelko oli kova ja se varjosti sitä suurta onnea ja helpotusta. Meillä oli edelleen otsassa se epäonnistuneen leima.


Tilannetta ei helpottanut se, että meistä oli myös helppo löytää vikoja vanhempina, koska kaikki oli uutta ja kaikki piti opetella kantapään kautta ja ankaralla googlaamisella. Pienen paikkakunnan neuvolassa oli myös aika vanhollisia ajatuksia: mm. kun isä kävi kerran vauvan kanssa kahden neuvolassa, oli tilannetta ihmetelty niin paljon, että tuoreelle isälle jäi käynnistä täysin epäonnistunut olo. Ja tietysti myös minä koin epäonnistuneeni kun en ollut sitten mukana. Jatkossa en uskaltanut enää päästää isää yksin lapsen kanssa neuvolaan. Neuvolassa tuntui myös siltä, että meitä syynättiin takemmin, koska Sohvi oli ”koeputkilapsi” ja oikeen etsimällä etsittiin, että kyllä me vielä jotain vikaa tästä lapsesta löydetään. Tunne saattoi olla lähinnä omassa päässäni ja varmasti sai pontta siitä jatkuvasta väsymyksestä ja omasta epävarmuudesta äitinä. Siitäkin huolimatta, että oma terkkarimme oli ihan huippu, aina emme vain päässeet hänen luokseen vaan paikalla saattoi olla varaterkka, joka piti sellaset kuulustelut ja sulkeiset, että neuvolasta lähdettiin pää painuksissa.


Aloin pikkuhiljaa ymmärtää paremmin mitä se dokumentissa näkemäni tuore äiti kävi läpi. Koin itseni edelleen jollain tavalla vialliseksi. Olin edelleen se nainen, joka ei ollut saanut lasta luonnollisin keinoin. Nainen, jossa on jotain selittämätöntä vikaa. Tuoreina vanhempina koimme myös jatkuvaa epäonnistumista, kun yöt olivat välillä yhtä helvettiä huutavan vauvan kanssa tai kun en kertakaikkiaan tiennyt miten vauva pitäisi pukea vallitsevaan sääoloon tai kun koko ajan mietin teenkö tämän tuttien puhdistamisen väärin ja neuvolasta lähtiessä mietin, osaanko nyt oikeasti tukea vauvani kehitystä. En tuntenut olevani sellainen äiti kun olisin halunnut olla. Olin väsynyt haamu.


Se, koska lapsettomuudentuska helpottaa on varmasti yksilöllistä. Ehkä joku uskaltaa huokaista jo kun tulee raskaaksi, toinen taas korjailee itseään vielä vuosia. Siihen vaikuttaa varmasti moni asia. Millaisia elämänkokemuksia itse kullakin on taustalla, millaista apua ja tukea saa, millainen tukiverkosto on tai onko sitä ollenkaan. Itselläni varmasti vaikutti jo koko raskauden kestänyt pelko menettämisestä joka jatkui vielä vauva-ajan sekä aiemmat elämänkokemukset, jotka aiheuttivat viallisuuden tunnetta jo valmiiksi. Itselläni muutos parempaan tapahtui pikkuhiljaa.


Sitä mukaan kun neuvolakäynnit harvenivat, alkoi viallisuudentunteeni helpottaa, koska en kokenut enää olevani jatkuvan arvostelun alla. Tunsin lapsettomuuden tuskan haihtuvan myös vähän enemmän joka kerta kun työntelin vaunuja ihmistenilmoilla tai menimme lastentapahtumaan tai ylipäätään tein jotakin, jota en lapsettomana saanut kokea. Nyt mukanani oli oma lapsi ja se oikeutti osallistumaan lastenkonserttiin tai käymään hoplopissa, pyytämään ravintolassa nokkamukia ja siirtämään pöytäämme syöttötuolin, vaihtamaan vaipat ostoskeskuksen lastenhoitohuoneessa.


Lapsettomuuden tuska pääsi yllättämään minut viimeisen kerran ja oikein kunnolla, kun Sohvi oli siinä vuoden iässä ekaa kertaa Prisman autokärryssä. Muistan miten jouduin oudon ja voimakkaan tunnekuohun valtaan työnnellessä autokärryjä pitkin Prisman käytäviä. Tunsin valtavaa ylpeyttä. Tunsin myös suurta vihaa ja katkeruutta, ihan kuin muut olisivat olleet etuoikeutettuja ja kaikki nämä vuodet hautoneet autokärryjä itsellään ja kaahailleet ohi nenä pystyssä. Ja nyt oli vihdoinkin minun vuoroni! Teki mieli huutaa: "Kattokaa nyt minua! Nyt mullakin on lapsi ja mä saan käyttää autokärryjä perkele! Just niin, nyt on mun vuoro! Mä saan, koska mullakin on lapsi!!"


Tuli itselleni täysin puskista, miten iso haava prisman autokärryt oli mulle ollut kaikki nämä vuodet, mutta nähtävästi ne oli tosi iso juttu. Sanoisin, että siihen hetkeen loppui mun lapsettomuuden tuskani. Se loppui siihen hetkeen, kun meistä tuli tavallinen, arkinen Prisman autokärryperhe.


nainen huutaa, lapsettomuuden tuska loppuu vihdoinkin

äiteentunnustuksia uhmaikä
Äiteen tunnustuksia on huumorilla höystettyjä poimintoja uhmaikäsen Sohvin ja uusavuttoman äiteen kasvusta ihmisinä.
aiteen tunnustuksia uhmaikä
aiteentunnustuksia
bottom of page