
3 vuotias lapseni on nyt ollut päiväkodissa usean kuukauden ajan 3-4pv/vk. Hän tykkää päiväkodista ja viikonloppuisin jo haaveilee sinne pääsemisestä. Hän tykkää myös kotipäivistä, mutta on myös aamuja kun häntä jännittää tai pelottaa mennä päiväkotiin. Päiväkodista viesti on aina se, että lapseni pärjää siellä hyvin, hän on reipas eikä mitään ongelmia ole. Silti kiukku alkaa joskus jo haettaessa tai viimeistään autossa, kun äiti kääntyi väärään suuntaan tai kun ollaan melkein jo kotona ja Sohvi itkee kun ei mentykään kauppaan. Hän itkee siis asioita, joita on mahdoton/hankala toteuttaa, ihan vaan jotta saisi itkeä. Takkuaminen jatkuu kotona. Kaikki on väärin ja vanhemmat tekee kaiken väärin. Sohvi on nenäkäs, röyhkeä ja epäkunnioittava. Hän hokee fraaseja, joita on oppinut toisilta lapsilta päiväkodissa, joten hän ei kuulosta enää omalta lapseltani. Hän käy kierroksilla ja rauhoittuminen on vaikeaa. Kun teemme yhdessä palapeliä, hän saattaa heittää yhtäkkiä kaikki palapelin palat ilmaan.
Luulin ensin, että kyse on uhmasta, mutta sitten huomasin, että usean vapaapäivän jälkeen lapseni muuttuikin normaaliksi itsekseen ja kiukuttelu loppui. Asiaa googlailtuani hoksasin, että kyse onkin stressistä. Tämä helpotti omaa suhtautumista, kun tavallaan tajusin, ettei lapsi kiukkuile ilman syytä. Hän on kertakaikkiaan vaan niin uupunut päiväkodin aloituksesta. Ymmärtäähän sen, kaikki on niin uutta ja meidän rauhallinen kotielämä on niin erilaista kun isossa ryhmässä temmeltäminen. On eri asia olla muutaman lapsen kanssa leikkimässä pari tuntia, kun yrittää luovia isossa ryhmässä koko päivän. Lisäksi on opeteltava päiväkodin säännöt sekä opittava nopeasti uusia taitoja. Tämän lisäksi Sohvin puhe on myös kehittynyt hurjasti. On uskomatonta miten paljon asioita hän on oppinut parissa kuukaudessa. Vähemmästäkin uupuu.
Tällaisia stressin merkkejä huomasin:
Hän järjesti jatkuvasti kiukkukohtauksia vain jotta voisi purkaa päivän aikana kertynyttä tunnetaakkaa.
Hän kävi pehmoleluleikeissä läpi päiväkodin tapahtumia, varsinkin jos oli ollut jotain konfliktia tai jotain lasta oli komennettu.
Joskus hän näki unia/painajaisia ja huusi niissä jotain vihaisesti.
Lisäksi hän puhui tosi usein nukkumisesta. Hän saattoi ilmoittaa jo aamulla pian herättyään haluavansa nukkumaan, vaikka oli viikonloppu. Päiväkodin rappusia kavutessamme aamuisin hän usein jo haaveili päiväkodin päikkäreistä.
Hän maalasi erään rankan päiväkotipäivän jälkeen paperin täysin mustaksi ja antoi kuvalle nimeksi lehmän kakkaa. (väri-tunne tutkimus) (toddler paints black)
Tietysti jään vanhempana pohtimaan. Pitääkö tosiaan alkaa opettaa 3 vuotiaalle stressin hallintakeinoja? Tällaisessa yhteiskunnassako me elämme? Vaaditaanko me lapsilta liikaa? Tähänkö se lapsuus jo loppuu? Olisiko perhepäivähoito parempi vaihtoehto meidän lapselle?
Tiedän, että lapset ovat hyvin erilaisia. Alkaa näyttää siltä, että lapseni on herkkä. En haluaisi leimata häntä, sillä usein herkkä sanaa käytetään mitätöimään jonkun ihmisen tunteet ja kokemukset tyylillä: "kukaan muu ei reagoisi noin, mutta sinä oletkin noin herkkä, viallinen". Näin on itselleni käynyt ja olen tullut siihen tulokseen, että herkkä ihminen on rohkea, sillä hän uskaltaa kohdata ja näyttää tunteita. Kovalla ihmisellä on ne samat tunteet, mutta hän ei uskalla niitä näyttää vaan mielummin teeskentelee, ettei mikään tunnu miltään. Tai sitten jotkut "kovemmat" reagoi asioihin hyökkäävästi tai pakenemalla sen sijaan, että uskaltaisivat näyttää myös haavoittuvat tunteensa vaikka purskahtamalla itkuun.
Mutta lapseni reagoi nyt näin, vaikka toisten lapset eivät reagoi näin. En mielellään enää vähentäisi päiväkotipäiviä, sillä niitä on nytkin vain 3pv/vk. ja siksi koska Sohvi tosiaan kaipaa viikonloppuna jo päiväkotiin takaisin. Päivien lyhentäminen ei töiden takia onnistu enempää ja toisaalta ei tässä kuitenkaan ole mitään 9-10 tuntisia päiviä. Olenkin tullut siihen tulokseen, että tällä nyt mennään ja uskoisin, että Sohvin käytös rauhoittuu ajan kanssa kun mekin opimme siihen suhtautumaan ja Sohvi oppii stressinkäsittelyä. On pieniä merkkejä siitä, että asiat ovat jo nytkähtäneet parempaan suuntaan.
Parhaat avut näihin toistuviin stressikiukkuihin on ollut:
Tilanteen sanoittaminen Sohville. "Taisi olla tosi rankka päivä päiväkodissa. Sellaisesta voi tulla tosi väsyneeksi ja kiukkuiseksi." Pahin kiukku rauhoittuu jo heti kun hän itse tajuaa mistä se johtuu.
Keskityn rauhoittamaan oman kehoni, sillä rauhallinen tunnelma tarttuu. Laitan vaikka rentouttavaa musiikkia soimaan (itsellä kantriradio toimii). Yritän hidastaa liikkeitäni ja olla "ylirauhallinen". (Enkä menettää hermojani vaikka lapsi olisi kuinka röyhkeä tai nenäkäs; ajattelen, että hän on vaan nyt tosi stressaantunut.)
Olen opetellut, etten heti tenttaa päivän tapahtumista. Sohvi usein kieltäytyy puhumasta, sillä pää on varmasti ihan täynnä kaikkea. Sohvi sanoo topakasti: "Äiti ei puhu!" Kotona siis ensin vaan haleja, läsnäoloa, yhteinen ruokahetki, ruutuaikaa.
Mikä saisi oman stressini laskemaan, mitä voisin tehdä Sohvin kanssa? Takkaan tuli. Maalaillaan. Mennään pihalle vain katselemaan ja ihmettelemään ympäristöä, käpyjä, lehtiä, lintuja. Näin voi opettaa lapselle omia rentoutumiskeinoja.
Jutellaan päivästä, kun Sohvi haluaa, vaikka vähän myöhemmin illalla. Mikä on ollut kivointa tänään? Onko tapahtunut jotain pelottavaa tai jännittävää?
Usein rentouttavinta yhteistä puuhaa lapsen kanssa on ihan perusarki. Yhdessä syöminen, roskien vienti, pyykkääminen, ruuanlaitto, leipominen, ulkoilu, suihku/sauna, yhteinen ruutuaika (samalla ruudulla).
Rauhallisia leikkejä "nollat taulussa": muovailuvaha, piirtely/maalaus, ulkoilu.
Suunnitellaan ja haaveillaan mukavia stressiä vähentäviä asioita yhdessä tulevaisuuteen. "Leivotaanko huomenna kuppikakkuja? Mitä haluaisit tehdä viikonloppuna? Käydäänkö vaikka mummulla?"
Tässä vielä löytämäni pieni opas: Pienen lapsen stressi (nuortenystävät.fi)